IV

— Kuule, perkele, mikä sinä oikein luulet olevasi?

— Häh?

— Niin että mikä sinä luulet olevasi?

Hilu pysähtyy ja pistää katkismuksen povitaskuunsa. Syysilta alkaa pimetä, ollaan tulossa rippikoulusta.

— Kyllä minä aina saman asian ajan kuin sinäkin, vastaa Hilu vavisten ja katselee ympärilleen, mutta yhtään kirkkokankaan takaliston poikaa ei näy joukossa.

Hilu ei vapise pelosta, vaan vihasta. Aamupäivällä, koulutuntien alkamista odotellessa, on jo ollut pientä sananharkkaa ja nyt se jatkuu. Vitikan Arviiti, talollisten poikia, oli kertonut, että tänä iltana sitä mennään kutittelemaan Iinaa, ja Hilu oli sanonut, että no siitä ei ainakaan sinulta tule mitään. Oli käynyt vähän verille ja Arviiti oli muutenkin sellainen isänsä rikkauksilla kerskuja.

— Vai ajat! sanoo Arviiti ja astuu lähemmäksi.

— Tuollainen kymmenen pennin mies.

— Anna olla vain. Ei se sinulle paista.

Pojat ryhmittyvät tiiviimmin riitelevien ympärille. Asia alkaa käydä mielenkiintoiseksi.

— Ole sinä vain luja Iinan puolesta, kehottaa joku Hilua, mutta Hilu käsittää, että tämän kehotuksen saa ottaa siltä kannalta kuin itse tahtoo.

— Anna turpiin, sanoo toinen Arviitille. - Ei se koikale kuitenkaan muuten usko paremmaksensa.

Kuokan herastuomari ajaa ohi emäntineen ja poikarykelmä väistyy hetkeksi syrjään. Hän huomaa, että jotakin on tekeillä ja heristää nyrkkiään.

— Hävetkää, rippikoulupojat! hän sanoo äkäisesti. - Rovastille pian menen juttelemaan.

— Ei tässä mitään ole, selittää Hilu.

— Ettenkö minä näe! Pitäisi Kankkus-Sakarin pojankin muistaa, mistä on kotoisin. Paremmin se tie muille on kuin sinulle.

Veri kuohahtaa Hilun päähän ja silmät iskevät tulta, mutta herastuomari on sanonut sanottavansa ja lyö hevostaan selkään. Poikajoukko rähähtää nauramaan.

— Pitäisi sille antaa, kerskuu Arviiti, - mutta pelkään, että peittoan kunnan housut.

— Anna naamalle, sillä siitä pääset.

— Mutta jos et pääsekään…

Hilun silmissä on pimennyt ja ajattelematta sen enempää lyö hän toista ensin kasvoihin, sitten sydänalaan.

Näky tyrmistyttää läsnäolijat, tämmöistä he eivät olleet osanneet Hilulta odottaa. Joku tekee liikkeen ikäänkuin poimiakseen kiven maantieltä, mutta jättää sitten aikomuksensa, Vitikan poika seisoo ensin kalman kalpeana, veri valuen suusta ja sieraimista, mutta alkaa sitten painella kasvojaan ja sydänalaansa.

— Tämän sinä vielä muistat, pirun juippi, kiristelee hän hampaittensa raosta.

Hilu on nyt kokonaan menettänyt malttinsa, hän on kuin kuumeessa ja valmis tappelemaan vaikka kaikkien kanssa.

— Ja jos kerrot kenellekään uhkaa hän, astuen aivan toisen eteen ja pitäen nyrkkiään hänen nenällään, - niin lisää tulee, tulee niin kauan, että loppuu halut…

Poikalauma huomaa, että Kankkusen Hilussa on tällä hetkellä jotakin pirullista ja että käsi uhkaavasti pitelee puukonkahvaa. Mikseikäs se voisi mitä tahansa!

* * * * *

Sinä iltana tuntuu Kankkusen Hilusta kuin hän kulkisi unessa. Yhdellä iskulla hän on saavuttanut jotakin, jota kuka tahansa saattaisi kadehtia. Samalla kun hän tuntee olevansa ystävä koko maailman kanssa hän tuntee olevansa kyllin voimakas lyömään maahan kenen vastaantulijan tahansa.

Kun nyt olisi viinaa! Hihkaisisi! Kovalla äänellä ja remsseesti niinkuin miehiset miehet joskus maantiellä tai kirkkokankaalla.

Mutta mitäpä siitä. Eihän se ole, viina, heikäläisiä, köyhiä varten. Niinkuin ei moni muukaan asia. Ja Hiluun menee hetkiseksi katkeruus, kun hän ajattelee osattomuuttaan, mutta sitä katkeruutta kestää vain hetken.

— Sanoi kutittelevansa Iinaa. Mutta saipas, saipas piru vie.

Tämä kummallinen, onnentäyteinen mielentila ei jätä Hilua kotonakaan. Eivät pysy ajatukset katkismuksessa. Täytyy mennä ulos, on kuin pakko panisi liikkeelle.

— Lukisit nyt, huomauttaa äiti. - Ei siellä kannata toista vuotta juosta.

— Eipähän tuota ole moitittu osaamattomuudesta.

— Niin, mutta… Jokuhan sinne aina jää. Ja tavallisesti se on joku vähempiosainen.

— Aina te siitä iankaikkisesta köyhyydestä, ärmähtää Hilu ja painuu ovesta pihalle.

* * * * *

Hilu kiertelee kirkkokankaan tutuissa mökeissä eikä hänen juhlamielensä katoa. Hän tietää, ettei kukaan edes aavista tapausta, joka muuan tunti sitten sattui pappilan ja kirkkotörmän välisellä maantiellä, mutta siitä huolimatta hänestä näyttää kuin ihmiset antaisivat hänelle eri arvon kuin esimerkiksi eilen.

— Istuhan, Hilu!

— Martta, katsoppas, olisiko Hilulle vielä kahvia.

Näin on kyllä tapahtunut kymmeniä kertoja ennenkin, mutta nyt hänestä tuntuu kuin kaikessa sittenkin olisi jotakin tavallisuudesta poikkeavaa ja samalla hän tuntee, että hänen kasvojensa juonteet ovat tavallista jäykemmät ja hoikan varren ryhti suorempi.

Lopuksi hän ei saata olla poikkeamatta Kaisan-Sohvin mökkiin. Juhlavire ei jätä häntä täälläkään ja sattuukin niin mukavasti, että Iina istuu yksin kotosalla. Iinalla on isot, voimakkaat kädet, punaiset, pyöreät posket ja leveät lanteet. Kun Hilu nyt istuu ja katselee häntä, joutuvat hänen verensä liikkeeseen ja sydän alkaa levottomasti tykkiä, mutta hän pysyttelee asiallisena ja muistelee, mitä Vitikan poika jutteli maantiellä inittävällä äänellään.

— No mikäs sinut nyt pani liikkeelle? kysyy Iina rauhallisesti.

— Mikäpäs minut, vastaa Hilu hiljaisesti. - Muuten vain kuljeskelen.

Ja kuta kauemmin hän katselee Iinaa, sitä todenmukaisemmalta hänestä tuntuu Vitikan pojan puhe ja hienokseen hänessä alkaa viha nousta. Mutta hän istua jurnuttaa vain pitkät kotvat eikä puhu mitään. Viimein hän, jotakin puhuakseen, kysyy:

— Missäs äitisi on?

— Kesiön puolella ovat siskon kanssa. Tulevatkin vasta huomenna.

Viimeinen lause pistää omituisesti Hilua. Kului taas pitkiä minuutteja.
Iina tekee työtään, mutta vilkaisee tuon tuostakin kysyvästi Hiluun.

— No kun äitisi on poissa, Hilu sanoo viimein, — niin kai Vitikan
Arviiti tulee illalla.

Iina naurahtaa.

— Suututtaisiko se sinua sitten?

— Mitäpä se minua… Mutta kun pitkin teitä sitä huutelee.

Iina lentää punaiseksi ja luo Hiluun pitkän, kysyvän katseen.

— Tässä juuri äsken kirkui tulevansa sinua kutittelemaan.

Silloin Iina lyö kädellään pöytään.

— Olisit sanonut sille, että saatana… huutaa hän.

Nyt Hilun tulee hyvä olla, hän ikäänkuin kylpee lämmössä.

— Mitäs tuosta nyt kiljut, hän lohduttaa leppoisasti. — Sai se sen, minkä tarvitsikin.

— Sinäkö se…? kysyy Iina henkeäkään pidätellen ja melkein kuin epäillen.

Hilu ei vastaa mitään, hymyilee vain umpinaista hymyä, ja Iina arvaa asianlaidan.

— Et suinkaan sinä vaan liikaa takonut…?

— Sattuisiko se sinuun? kysyy nyt Hilukin vuorostaan.

Huoneessa vallitsi nyt puhuva hiljaisuus. Iinan rinta nousi ja laski ja kun hän katseli Hilua, kiilsivät hänen silmänsä.

— Vähän vanhempi saisit olla, hän sanoi viimein naurahtaen väkinäisesti.

— Mitä sinä sillä tarkoitat?

— Sitä vain.

Eikä Iina sanonut mitään muuta. Hetkisen

Hilu istui paikallaan ja ihmetteli, mutta sitten hän otti lakkinsa ja alkoi kävellä ovea kohden.

— No hyvästi nyt sitten.

Iina ehätti hänet.

— Jäisit nyt sitten, hän sanoi melkein kuin itsestään ja hänen äänensä oli verhottu ja tukahtunut kun hän lisäsi: Ei ole sitä pelkoa, että kukaan tulisi.

Tämä on Hilun juhlatunnelman korkein hetki, joka menee yli hänen tajuntansa. Veri nousee päähän, suonet alkavat polttaa ja lukkoa pitelevä käsi vavahtaa. Hän ei osaa eikä uskalla ajatella ajatusta loppuun, mutta hän koettaa näyttää tyyneltä ja järkevältä, kun hän katkonaisesti vastaa:

— En… en minä nyt tällä kertaa.

Ja painuu huumautuneena ovesta ulos.