V
— Kyllä minä olin koko nauta, ajattelee Hilu kokoellessaan yhteen kasaan kaatamiaan koivurunkoja, - niinkuin siinäkin Iinan asiassa… Toinen käski jäädä ja minä lähden niin vain kävelemään. Olisipa ollut toinen poika…
Hiki valuu pitkin hänen kasvojaan ja tuontuostakin hän pyyhkäisee otsaansa paidanhihaan. Kevätkesän aurinko paistaa kirkkaasti, muttei vielä kuumasti eikä sääskienkään aika ole vielä tullut. Koivuissa on jo pienet, vaaleanvihreät lehdet ja metsästä kantautuu ruohikkoiselle, koivuja kasvavalle jokitörmälle voimakas havuntuoksu.
Hilu on käynyt pyrkimässä sahalle töihin, mutta kun ei sinne vielä ole sopinut, hän on ottanut urakalla raivatakseen niittymaan Mäntyniemen isännälle. Täällä hän on jo ollut parisen viikkoa ja kun hän tarkemmin ajattelee niin paremmin tämä sopiikin. Pääsee paremmille palkoille ja saa järjestää työnsä kuinka itse parhaaksi näkee. Saattaa vielä mennä vajaa kuukausi ja sitten on kaksi ja puoli sataa irti. Harva sitä nykysin sellaisille palkoille pääsee.
Raivattava koivikko on pari peninkulmaa kirkolta ylöspäin juuri niillä seuduin, missä talot loppuvat. Lähin talo, Kraatari, on viitisen kilometriä ylöspäin, sitten alkavat peninkulmien välimatkat. Alussa on Hilu kävellyt yön seuduksi taloon, mutta viime yöt hän on viettänyt rakonuotion ääressä ja syönyt laukustaan. Mikä sitä aikaa turhaan haaskaamaan.
— Niinkuin sekin Iinan asia, hän jatkaa ajatuksiaan, istahtaa hetkeksi ja panee tupakaksi. — Mikä sitä ne naisten meiningit arvaa. Saattoipa hyvinkin tarkoittaa totta.
Siitä kohtauksesta oli nyt kulunut syksystä toista vuotta. Sen jälkeen Hilu ei ollu Iinaa paljon nähnyt, mutta ajatus oli viime aikoina ruvennut vaivaamaan ja kaikertamaan. Kun olisikin ollut puheisilla pitemmältä, mutta melkein karttaa oli pitänyt. Luonto vaati niin. Ja suurimman osan aikaansa Iina oli viettänyt ompelumatkoilla ympäri kirkonkylää ja kaukaisemmissakin kylissä. Välistä meni kuukausia, ettei kotona nähtykään. Töitä teki, ei ollut tullut Kaisan-Sohviin, äitiinsä.
Mitenkä se ajatus niin taas tällä kertaa sytyttikin. Oikein työstä piti heretä, kun mietityttämään rupesi. Mokomakin asia.
Hilu naurahti suuttuneesti ja kävi taas työhön käsiksi. Ei tässä auta.
Edessä virtaili joki leveänä, tyynenä ja rauhallisena. Vastapäätä kohosi metsäinen hiekkaranta, jolla joku sortunut puu juurestaan roikkui latva melkein vedessä, ympärillä muutaman tynnyrinalan raivio, sitten taas metsää ja metsien takana tummat vaarat. Päivä alkoi kallistua illaksi ja jossakin kukahteli käki. Kuulosti, niinkuin metsässä olisi joku hiljaa hakannut kiveä, mutta se saattoi olla vain harhakuuloa. Mikäpä siellä…
Kankkusen Hilu innostui taas työhönsä ja entistä runsaammin valui hiki pitkin kasvoja. Ei malttanut keskenkään heittää, kun vielä hyvin jaksoi. Kaksisataaviisikymmentä markkaa, sillä sitä jo saa aikaan jotakin. Kotonakin tarvittiin kun ei, paitsi isää, ollut muita työhön pystyviä kuin hän ja minkä Väinö vähän.
— Parissa viikossa minä tämän suoritan, jos vain repimään rupean, hän päätti innostuneena. - Mutta mikä sitä suotta, ja saattaa jälkikin tulla sen mukaista.
Kraatarista piti tyttären mennä Marjalaan miniäksi ja emäntä oli sanonut, että jos Hilulla tulee käyntiä kirkolla, niin voisi kysyä siltä Sohvin Iinalta, kerkiäisikö se heille neulomaan. Mutta Hilu oli vastannut, että eipä taida tulla käytyä, ennenkuin tuo niittysouvi loppuu. Miten lieneekin tullut niin ajattelemattomasti ja karskisti vastatuksi. Emäntä oli silloin arvellut, että saattaisihan tuolle lähettää sanan Autiokyläläisten mukana kun sattuisi huomaamaan, milloin soutelevat ohi.
Niin kun huomaisi. Hilukin on varmuuden vuoksi peräillyt joelle, muttei ollut huomannut muita kuin jonkun yhtiön venheen, eikä niiden mukana voinut sanaa lähettää. Taisivat muuten pian ruveta laskemaan johtoja ja puomeja. On se, tuo Kannanlahti-yhtiö, sentään vähän toista kuin Sörenseni.
— Kun nyt Iina olisi Kraatarissa!
Hilua sykähdytti taas. Mutta kun ei ole, niin ei. Voitaisiin kuitenkin jutella. Kävisi siellä aina kun päähän pistäisi ja kysyisi, että mitä sinä silloin oikein ajattelit. Jos tuo nyt vastaisi muuten kuin nauramalla. Ja parempi ehkä onkin, ettei ole. Puominlaskun kun alkavat, niin jätkät kortteeraavat Kraatarissa ja nekö antaisivat olla rauhassa. Taitaisi olla heistä hiukan vaikeampi selvitä kuin Vitikan Arviitista.
* * * * *
Muutamana päivänä puominlaskijat saapuvat. Niitä on monta venekunnallista iloisia poikia, joilta työ käy kuin siimaa, joilla aina on vastaus puheeseen valmiina ja joitten laulu ja hoilotus kaikuu päivin ja öin. Mistä he tulevat ja minne he menevät, sitä ei kukaan tarkalleen osaa sanoa. Lienevätkö lähimmät päällikötkään selvillä monenkaan oikeasta nimestä. Kevät heidät tuopi ja syksy heidät vie, mutta paennevatko sitten suuriin metsiin tai etelän lihavammille talvimaille, sitäkään ei kukaan varmasti tiedä. Nämä ovat jätkiä, sinipuseroisia, pitkävartisilla saappailla ja heiluvalla tuppihoidolla varustettuja, samoja jätkiä, joista puhutaan ja kerrotaan niin paljon hyvää ja huonoa, joita pelätään ja vihataan, mutta joita rakastetaan myöskin ja joiden elämän lukemattomat nuorukaiset Pohjolan suurten jokien varsilta asettavat ihanteekseen. Heissä on sentään tuulahdusta suurista metsistä, he ovat rypeneet rantakaupunkien hämäräperäiset kapakat, heillä on tuntemattomia seikkailuja takanaan ja on edessä myöskin, heitä ympäröi romanttisuuden houkutteleva sädekehä.
Jätkä on jo poikasena lumonnut Hilun ja kykenee lumoamaan hänet nytkin. Hän laskee kirveensä ja sahansa maahan ja jää katselemaan elämää joella. Siinä on elämää, vilskettä ja ääntä. Kaikki käy eri tavalla kuin sahalla, käy niinkuin luonnonvoiman pakosta. Nyt on vielä kevät, ollaan toivorikkaita ja ollaan innostuneita, vielä ei olla syksyssä, jolloin mahdollisimman hiljaisessa tahdissa soudellaan eteenpäin pomojen veneitä.
— Älä mulkoile siellä, poika! huudetaan Hilulle. - Tule mukaan, jos lystää.
Hilu poistuu rannasta ja ryhtyy työhönsä, mutta se käy nyt hitaammin kuin aikaisemmin. Vähän ajan kuluttua soutaa muuan venekunta maihin ja pari miestä astuu laukku kädessä hänen luokseen.
— Keitäs, poika, kahvia! Tulemme vähän ajan kuluttua juomaan.
Hilun luonto nousee eikä hän vastaa mitään. Hän ei ole mikään jätkien kahvikokki.
— Mitäs katselet! tiuskaisee toinen miehistä. — Ei sinun sitä ilmaiseksi tarvitse tehdä.
— Välipä tuolla, vastaa Hilu yksikantaan ja ottaa vastaan laukut.
Miehiä on kolmattakymmentä ja kahvia juodessaan ennättää yksi roikka lyödä korttiakin.
— Omaa maapalastasiko sinä tongiskelet? kysytään Hilulta.
— Toisen se on.
— Eikö vähän kismitä rikastuttaa talonjussia? Hilu naurahti.
— Toistahan tekin rikastutatte, vastaa hän.
— Joo, mutta se on ero asialla ja asialla, poika. Hilu ei huoli jatkaa keskustelua, sillä ellei hän tiedä, niin hän vaistoaa eroavaisuuden. Erohan on aina ollut rengillä ja jätkällä.
— Paljonkos ollaan vaivoista velkaa?
— Ei mitään.
— No, onhan sinulla sisua, jos on suutakin. Muttei tästä maksamatta lähdetä. Tuossa on viitonen.
— Ei se kannata.
— Ota pois kun käsketään.
Hilulta käy, kuten sanottu, työ nyt entistä hitaammin. Vähitellen siirtyy jätkäjoukko alemmaksi, muutaman päivän kuluttua se on kokonaan kadonnut näköpiiristä, mutta työn vauhti ei ota parantuakseen. Sen, minkä saa tehdyksi, tekee kuin puoliväkisin, vängällä.
Eivät ne luvassaolevat puolenkolmattasataa markkaakaan häntä enää innostuta. Saahan niillä jotakin, mutta menevät sen tien, jonka tulevatkin ja saa taas alkaa miettiä, mistä uutta. Ja sitten taas miettiä. Sillä tavalla elämän loppuun asti eikä kaiken lopuksikaan ole tullut yhtään kummemmaksi. Perkele! On se köyhän osa kanssa yksi osa.
Ja entistä vihaisemmin, mutta vähemmällä voimalla iskee kirves puun juureen. Työ tuntuu nyt taakalta.