VI
Työ on juuri vähän vailla loppumistaan, kun Hilu saa aatteen. Ensin se aate häntä säpsähdyttää, mutta sitten se alkaa hyväilevästi lämmittää mieltä ja sydäntä.
Kun olisi omaa maata!
Mutta mistä sitä? Velaksiko? Kukaan viisas ihminen ei antaisi. Torppariksiko? Olisihan sekin jotakin, mutta verot ovat nykyisin niin suuret, eikä se olisi ollut kummempaa kuin nykyisinkään. Olihan isälläkin oma tönö ja hiukkasen perunamaata ympärillä, mutta jos pää kesken kaatui, niin siinä oltiin. Ei muuta kuin kunnan vieraiksi niin kauaksi, että kakarat tulivat työkuntoon.
Katseleppas Vitikan isäntää, Mäntyniemen isäntää, Kuokan herastuomaria tai vaikka mitä pikku-isäntää tahansa. Eikö ollut heti eri meininkiä kävelyssä ja kaikessa, piipunlataamiseen asti. Minkä töitä tekivät, olipa se vaikka rahdinvetoa kauppiaille, niin omaan pussiinsa päin tekivät, lehmät lypsivät, niityt ja pellot kasvoivat ja jos nuusapaikka tuli, niin myy rojahduta vähän metsää — sillä siitä pääset. Samat ominaisuudet siirtyvät lapsiin. Kirkonkylään tullessaan he ovat vaiteliaita ja vähän tollon näköisiä, mutta eiköpä olekin heissä toisenlaista varmuutta ja kilahdusta kuin kirkkokankaan takaliston pojissa, jotka tekemättä suoranaisesti mitään laihanaamaisina ja paljaskinttuisina luikkivat pitkin nurkkia ja kauppiaitten pihan perillä.
Hilu iski lujemmin kirveensä koivun kylkeen ja huokasi. Lentojätkän osa oli sittenkin parempi kuin hänen, tekee ja suunnittelee niinkuin itse tahtoo, ei kumartele ketään ja jos on niitä miehiä, niin panee rahaakin säästöön. On niitä sellaisiakin. Ja toiset naivat taloista, jätkällä kun on luonnostaan sellainen puoleensaveto.
Mutta kun olisi oma maa! Tämä mielikuva ei antanut Hilulle nyt pahaistakaan rauhaa.
Eri tavalla siellä kirves heiluisi ja raiviomaat puhdistuisivat. Asuinrakennuksessa olisi tupa ja kaksi kamaria, edessä olisi joki ja takana huokailisi kuusikko. Joo, ja sunnuntaisin tulisi joku vieras, Iina keittäisi kahvia ja ylikuohuvasta pannusta leijailisi kahvinlemu yli koko tuvan. Saisi ottaa vaikka Santun ja Aapin avuksi ensi aluksi ja vaikka Pirjetan ja Eevankin, nuorimman. Eiväthän ne tiellä olisi, töitäkin vain tekisivät ja olisivat avuksi, ja kotiväellekin olisi helpompi. Äiti kertoisi akoille kahvia juodessa: - Meidän Hilemooni, jolla on talo…
Hilun mielikuvitus loi ja rakenteli. Hän unohti nykyisyyden ja unohti lopuksi työnsäkin raskauden. Joskus hänellä oli sellainen tunne kuin heiluisi omalla niityllään, mutta kun hän siitä havahtui, täytti hänet raskas, kalsea tunne.
Viikkoa ennen juhannusta työ loppui ja Hilun mieleen tuli, että hänellä on ahdas, väkeä täynnä oleva, ummehtunut koti siellä kirkkokankaan takana, jossa lyödään korttia, juodaan, tapellaan ja käytetään naisia. Siellä oli hänen kotinsa ja siellä oli Iinakin ja sinne oli nyt palattava ja ruvettava etsimään uutta souvia.
Siinä se nyt sitten oli, se oma talo.
* * * * *
Nyt sattuikin niin, ettei Mäntyniemen isäntä ollut Hilun työhön oikein tyytyväinen ja tahtoi vähentää palkkiosta kaksikymmentäviisi markkaa.
— No näyttäkää, missä vika on, niin kyllä se tulee korjatuksi.
Mutta Mäntyniemi katseli ikkunasta ulos ja sanoi, että mitäpä siitä nyt enää, kun juhannuskin on näin lähellä.
Hilua rupesi pistämään vihaksi. Vaikka lyhty kädessä hakisit, niin liian pitkiä kantoja et löytäisi.
— Kyllä minä sen arvasin, sanoi Mäntyniemi, - että kun tottumattoman miehen otan, niin ei siitä hyvä tule. Mutta kun olit työtä vailla, niin ajattelin, että menköön. Tuleepahan autetuksi.
Se oli uskovainen mies, tämä Mäntyniemi, piti joskus seurojakin ja osasi asettaa sanansa sulavasti.
— Ja pian sinä sieltä jouduitkin. Minä heti ihmettelemään, että jopa nyt.
— Joutuu kai sitä kun tekee yötä päivää, vastasi Hilu äkäisesti. — Ja eri tavallahan sitä urakkamies tekeekin kuin päiväpalkkalainen.
— Enpä eri. Ota nyt ne kaksisataaviisikolmatta niin ollaan kuitit.
Sittenkin olet ansainnut kuin senaattori.
Hilu puri hampaitaan. Vikaa ei voinut osoittaa, mutta kitsaudessaan vain piti yrittää vähentää sovittua palkkaa. Ahnehti ja kadehti kun köyhä ansaitsi. Vai sellaista se nyt oli, sekin Mäntyniemen huudettu kristillisyys. Teki melkein mieli sanoa vasten naamaa, mutta kun vie, niin vieköön. Toista viikon palkan. Kun Hilu tätä ajatteli, niin veri pakeni kasvoista. Viidelläkolmatta markalla sai jo hyvät, pohjatut saappaat.
— No, ellei teillä ole sitä viittäkolmatta markkaa, niin antakaa sitten se loppu!
Mäntyniemen punertavat kasvot tulivat entistä punaisemmiksi.
— Kyllä se on parasta, että hillitset suusi, hän tiuskasi. - Ensin ihmiset koettavat sinua auttaa ja sitten rupeat vielä suukoilemaan.
Hilu ei vastannut mitään, istui vain paikallaan tuijottaen isäntään jäntevä ruumis vavisten.
— Se on nyt sillä tavalla, isäntä, sanoi hän viimein, nousten seisomaan, - että joko te osoitatte minulle vian tai maksatte sen, mikä on sovittu. Ja se on siitä poikki.
Mäntyniemi vavahti. Mies seisoi tuossa aivan hänen edessään, silmät kiiluen ja kirves kädessä. Kuka käski kutsua sitä kamariin, mutta hän luuli, että asia selviäisi parhaiten viisaasti puhumalla. Kun tuli luvatuksikin liikoja.
— Ota Herran nimeen rahasi, päätti hän, työntäen setelitukun Hilun kouraan, - ota ja mene matkaasi, mutta älä vasta tule kyselemään töitä.
— Kun löydätte vian, niin lähettäkää sana, vastasi Hilu mennessään ulos, mutta Mäntyniemi naurahti katkeran ivallisesti.
— Mene, mene veikkonen, sanoi hän vain painaen oven kiinni.
* * * * *
Mäntyniemestä kuljetaan kesäisin kirkolle kapeata polkua pitkin. Milloin se seuraa jokitörmää tai vie jonkun kohdalle sattuvan talon pihan läpi tai ikkunoitten alitse, milloin se, omia oikkujaan noudattaen, työntyy vahvaan havumetsään vaaran juurelle etsiäkseen sieltäkin jonkun talon, jota voisi palvella, milloin se taas halkaisee jonkun vetisen luonnonniityn, kunnes se niillä tienoin, missä joki levittäytyy Apukan seläksi, yltyy kulkemaan pitkin metsäistä harjua, sivuuttaa harjulta laskeuduttuaan viimeisen taloryhmän ja päättyy yhtäkkiä jokirantaan, mistä kulkija lautturilla saa soudattaa itsensä kirkonkylän puolelle.
Tätä polkua kulkee nyt Hilu kotiinsa. Alussa hän on sadatellut tämän maailman menoa ja Mäntyniemen uskovaista isäntää, mutta jo Konelonojalla on hän unohtanut molemmat. Mitäpä hyödyttikään niitä oikeastaan ajatella. Sellaista voi sattua itsekullekin ja täytyy vain pitää varansa, että tulee toimeen. Vaikka, suoraan puhuen, ei Jumala liene antanut Mäntyniemen isännälle erikoisvapautta vääryyden tekemiseen, vaikkapa joskus pitikin seuroja ja kävi vanhurskaasta.
Kesä alkaa nyt olla kukkeimmillaan ja Hilu laskee, että nyt on tiistai-ilta. Ensi maanantaina on sitten juhannus. Sääsket ovat jo vironneet elämään, mutta kulkijaa ne eivät paljoa pysty häiritsemään. Toista on jos istuu tai on seisovassa työssä… Tukinlaskukin on jo alkanut. Puut soluvat verkalleen suvantopaikoissa eteenpäin kasaantuakseen koski- ja nivapaikoissa sumiksi tai ruuhkiksi. Silloin tällöin saattaa jokitörmältä tai puiden lomista erottaa joella soutelevan venekunnan.
Niin painelee Hilu verkalleen kotiansa kohden ja alkaa jo vähitellen olla siinä mielentilassa, jolloin ei ajatella suoranaisesti mitään, vaan nautitaan kuluvasta hetkestä. Taskussa on kaksisataaviisikymmentä markkaa ja tukkijoellehan tästä taisi tulla meno. Varustuksiin voi mennä viitisenkymmentä markkaa, vähän taskurahaa lisäksi ja lopun saa kotiväki. Hyvän niittymaan se sai, mäntyniemeläinen, satoja, ehkä tuhansia leivisköitä korjaa ja sittenkin viitsi… Mutta mitäpä siitä.
Karvon haavikosta erkauduttuaan polku tekee pienen mutkan Vitikan ulkoniitylle, ja kun Hilu niityltä alkoi nousta harjulle, tuli Iina vastaan. Hän kantoi pientä nyyttiä vasemmassa kädessään ja kenkiään oikeassa eikä ollut huomatakaan Hilua ennenkuin melkein pahki töksähti. Hilu värähti ja hän tunsi, että kasvoja alkoi polttaa, mutta hän huomasi, että Iina oli käynyt leveämmäksi ja pyöreämmäksi ja että hän koetti salata hämmentymistään.
— Minne sinä nyt? kysyi Hilu.
— Kraatariin. Lähettivät viime viikolla sanan. Ja sinäkö tulet sieltäpäin?
— Niin.
— Oikein myötyriksi?
— Niin. Johan se lysti loppui.
— Vai jo loppui.
Siihen keskustelu pitkäksi aikaa taukosi.
— Eiköhän istuta vähän, ehdotti Hilu lopuksi.
— Mihinkähän tässä niin hengenhätä on. Istutaan vaan.
Ensi kerran Hilu istui näin lähellä Iinaa ja hänen hengityksensä salpautui. Koetti keksiä asiallista sanottavaa, ei voinut. Veret vain kävivät ja kohisivat, sydän löi. Hilu naurahti hämillään ja rykäisi.
— Tässä sitä nyt ollaan.
Iina ei vastannut mitään. Hilu näki, kuinka hän veti polvensa koukkuun piiloittaakseen paljaat jalkansa. Ennen hän ei ollut niin tehnyt, nyt hän sen teki, ja näky kiihotti Hilua vieläkin enemmän. Hän rupesi hypistelemään Iinan hihaa, sitten hän tarttui häntä vyötäisiin ja veti vieläkin lähemmäksi eikä Iina puhunut mitään. Lopuksi hän veti Iinan puoleensa pitkäkseen ja painoi suunsa hänen suulleen.
— No, älähän nyt, hokee Iina hengästyneenä, mutta koettamattakaan irtaantua. — Mikä sinuun nyt on mennyt?
— Kyllä minä tiedän, mitä sinä silloin tarkoitit, kuiskaa Hilu.
Iinan kasvot hohtavat.
— Anna olla. Joku saattaa tulla.
— Eikä tule.
— Niin, mutta… Eikä meistä kuitenkaan mitään tule.
— Etteikö tule! Varmasti tulee.
— Voi sinua kuitenkin…
Vastarannalla, Apukan selän toisella puolella, on kylä ja puomin täytyy näillä paikoin olla vahdittu yötä päivää. Nykyisin ei muuten yöllä ja päivällä suurta eroa olekaan. Aurinko peittyy hetkeksi, mutta taivas romottaan punaisena niinkuin maailmanlopun edellä. Virta kimaltelee ja vilkkuu kuvastaen taivaan kaikkia värejä ja näyttää kuin se keskiyön hetkinä virtailisi hitaammin ja ikäänkuin juhlallisemmin, tuntien oman, salaperäisen voimansa. Mutta puominvahtina on nuori poika ja hänen tulee aika pitkäksi yön yksinäisyydessä. Hiljakseen hän kulkee kaksoispuomilla ja työntelee syrjään venereiälle pakkautuvia puita. Puiden tulo on kuitenkin tänä yönä hidasta ja ikäänkuin jollakin tavoin vaivalloista eikä puominvahdilla ole juuri muuta tekemistä kuin seisoskella ja katsella luontoa. Lopuksi hän ei malta olla kajahduttamatta ilmoille laulua. Hänen äänensä ei ole lainkaan huono ja laulussa on syvä, surunvoittoinen sävel.
Eikä ollut mulla ulsteria yllä niinkuin paremmilla sälleillä, vaan minä poika pikkutakkisilla, lähdin maailmaa kiertelemään…
Laulu kuuluu selvästi Apukanselän molemmille rannoille.
— Niin sitä meilläkin lähdetään, sanoo viimein Hilu melkein kuin itsetiedottomasti ja posket hehkuen.
— Tullaankos teillä takaisin kanssa? kysyy Iina.
— Tullaan ja tullaan rytinällä.
Ja ennen juhannusta Hilu lähti.