VII
Oli niinkuin miehet tänä yönä olisivat villiintyneet, vaikka tuskin oli sivuutettu viikon puoliväli. Olivat eilen illalla saaneet pirtua ja nyt joivat, rähisivät, pelasivat korttia ja pitivät pahaa elämää.
Hilu oli jo vaipunut uneen, mutta heräsi siihen, että muuan pari ryhtyi tappelemaan. Menivät toki ulos, mutta unesta ei enää tullut mitään.
Ja nyt Hilu makasi laverilla ja mietti. Yö oli jo melkein puolivälissä, mutta jokseenkin kaikki olivat vielä jalkeilla. Siellä täällä näkyi vain joku mies pitkällään, useimmat häärivät valkean ääressä, toiset istuivat ritsien reunoilla silmillään ja koko sielullaan seuraten remua ja silloin tällöin huudahtaen jonkun kiihotus- tai hyväksymissanan; vain parilla kolmella oli luontoa nukkua, mutta vähän väliä he heräsivät, mutisivat jonkun tukahdutetun kirosanan ja käärivät sitten päänsä yhä tiukemmin huppuun.
Seinän takaa, herrain puolelta, kuului äänekästä melua, naurua ja puheensorinaa. Kuulosti, niinkuin olisivat yrittäneet tanssiakin, mutta kesken se aina jäi. Henelli, ukkoherra, koetti aloittaa laulua, hänen rämisevä äänensä hukkui kuitenkin muitten nauruun ja metakoimiseen ja hän heitti kesken, mutta aloitti taas uudelleen. Eilen, ruokakuormien mukana, olivat kämpälle tulleet Raahen Iita ja Kulppi-Tiltu. Ne olivat nyt herrain puolella.
— Viitsii sekin, Henelli, ajatteli Hilu, - akka ja kakaroita kyllä kotona…
Muutamat käristelivät pannuissa silavaa ja silavan lemu leijaili yli kostean huoneen sekoittuen hien ja märkien vaatteiden hajuun. Oven reunat olivat jäässä, enimmin alhaalta, kynnyksen kohdalta, ja jää teki ikuista sulamistaan muodostellen suuria vesilammikolta lattialle oven eteen, mutta loppuun se ei pääsisi ennenkuin keväthankien aikana.
Hilu tiesi millaista oli ulkona. Tähdet kiiluvat korkealla taivaalla, pakkanen tuntuu kiljuvan ja paukahtelee kuusikossa, äskeinen pari tappelee pihamaalla kirkkaassa kuutamossa, mutta kukaan ei viitsi edes mennä heitä katsomaan. Moinen välien selvittely kuuluu jokaviikkoisiin, ellei jokapäiväisiin asioihin. Kaikkeenhan sitä tottuu, kaikkeen.
Ovi paukahtaa seljälleen, oven edusta on hetkisen harmaan, kylmän huurun vallassa, mutta hetken kuluttua näkyvät huurun takaa Penttilän, kirjurin, juopuneet, punakat kasvot. Viimein hän astuu toisella jalallaan sisään ja kääntyy valkean edessä istuvan synkännäköisen jätkän puoleen.
— Hei, Suutarinmäki! Tuleppas tuonne toiselle puolelle hetkeksi soittelemaan.
Mutta Suutarinmäeksi puhuteltu on nyt saanut päänsä täyteen eikä ole soittotuulella.
— Kyllä te sen konstin osaatte musiikittakin, hän tokaisee päätään kääntämättä.
— Mitä sinä kenkkuilet, Suutarinmäki. Tule pois, se tekee kaksikymmentä kruunua.
— En, vastaa Suutarinmäki itsepintaisesti ja tuijottaa tuleen.
Penttilä uskoo nyt ja painaa oven kiinni jälkeensä. Hän ymmärtää, ettei jätkää tänä yönä komennella. Mutta nurkat paukahtelevat ja pakkanen kiristyy. Porolauma tolvaa ohitse, koparat napsahtelevat, ja intohimot ovat päässeet valloilleen keskellä erämaata.
* * * * *
Tätä kaikkea seuraa Hilu silmät puoliummessa laveriltaan. Kun joku tulee lähelle, hän painaa silmänsä kiinni ollen nukkuvinaan, mutta raottaa ne sitten taas. Ei tule enää uni, kun se kerran on mennyt, ei ainakaan tällä kuulumalla. Viinapulloja avataan, Suutarinmäki ottaa esiin hanurinsa, pian alkaa kaikua laulunrenkutus. Korttien läiskettä säestävät navakasti lausutut kirosanat. Tänä yönä vaihtavat viikkojen ja kuukausien ansiot nopeasti omistajaansa. Aamulla alkaa taas toinen laulu ja saa tarpeekseen nähdä synkkiä naamoja. Viimein Suutarinmäki, synkkä katsannoltaan, kertomusten mukaan paljon kokenut, laskee hanurinsa pois ja yltyy laulamaan.
Eikä ollut mulla ulsteria yllä niinkuin paremmilla sälleillä…
Laululla on Hiluun oma, lämmittävä vaikutuksensa. Sitähän se lauloi, se puominvahti, neljättä vuotta sitten. Hilu nostaa päänsä ja kuuntelee, vähältä pitää, ettei pyydä ryyppyä noilta toisilta. Innostuttaa niin ja tuo muistiin Iinan. Mutta ei, olkoon nyt tällä kertaa.
Annappas olla, vai oli siitä jo neljättä vuotta. Senjälkeen ei ollut tullut kotipuolessa käytyä, kirjatkin oli viime kesänä siirrättänyt Sallaan, ties sitten, mitä oli meinannut. Rahakipeneen oli silloin tällöin lähettänyt.
Hilu ei kernaasti ajatellut niitä aikoja, jotka olivat menneet. Tai jos väkisinkin tulivat mieleen, koetti hän palauttaa muistiinsa vain mieleiset tapaukset ja antaa muiden mennä sen tiensä.
Vaikka eihän niitä, joita mieleensä saattoi hyvillä mielin palauttaa, ollut monta. Miten olikin niin sattunut. Ensin oli ollut arka, oli niinkuin kaikkia olisi pitänyt pelätä, piileksinyt, väijynyt, vahtinut rahojaan ja tehnyt naurettavuuteen asti ylitöitä.
— Kapitalistiksiko meinaat tulla, oli hänelle sanottu. - Älä sinä luule, että sitä näillä palkoilla… Hyvä, että henki naukuu luitten välissä…
Ja muutenkin oli haukuttu. Akaksi ja nahjukseksi. Kyllä sitä kirkkokankaan takalistolla olisi pitänyt oppia.
Sitten oli vähitellen alkanut tottua ja lopuksi oli kaikki alkanut aivan kuin nousta päähän. Tämä reilu meininki ja tämä vapaus! Teki mitä itse tahtoi. Saisi nyt kotiväki olla katselemassa. Ja Iina.
Kemissä, kun miehiä löysättiin, meni kaikki jo niinkuin vähän sekaisin. Tuntuivat hymyilevän ihmiset ja naureskelevan kalsea, pikku kaupunki. No nyt, Kankkus-poika, ryypylle. Joo, sehän kuuluukin asiaan, vaikka onkin vain tämmöinen Kankkus-Sakarin poika kirkkokankaan takaa, harmajasta töllistä. Ja sitten Tornioon, siellä kuuluu olevan töitä tiedossa jossakin Korpilompolon takana, Ruotsin puolella.
Muutamana iltana istutaan Haaparannan krouvissa ja aamulla herätään putkassa. Eikä äyriäkään, ei yhtään penniä. Siinä olivat neljättä kuukauden ansiot ja reilusti oli luvattu lähettää kotiinkin. Vesi, vesipä oli pyrkinyt vertyneeseen silmään.
Mutta jätkien yhteistunto on eräissä tilanteissa suurenmoinen.
— Ei tässä auta, perrr…Tienaa uutta! Sillä siitä pääset.
Ja joku paremmin varustettu työntää hänelle kymmenkruunusen. Mutta maksa se, piru vie, myöskin kun saat tai muuten, tavattaessa, niskat nurin. Hä, että minnekö? Lähetä vaikka jonnekin puulaakin konttoriin, käynpähän joskus tiedustelemassa.
Eikä muuten kuin apostolin kyydillä Korpilompoloon ja vähän äkäisesti sittenkin ennenkuin nälkä yllättää. Mikäpä siinä, marssitaan vain, säästöähän se on sekin. Insinöörit ja muut herrat kuuluvat erämaissa saavan markan kilometriltä.
Rahoja alkaa taas kerääntyä, viisikolmatta kruunua on lähetetty kotiinkin, ja ollaanpa jo helmikuussa. Saapa nähdä, eiköhän tässä lopultakin päästä käsiksi rahoihin. Hilu on miehekäs mies, hän on tullut puheliaaksi, ottaa ryypyn ja lyö "markan sättiä", mutta pitää varansa, ettei menetä kaikkia rahojaan. Ei auta, kun on joutunut tähän kelkkaan, vaikka takki menisi.
Maaliskuun puolella Hilu törrää päissään ja on pontevaa poikaa. Pistää, kun sattuu, pieneksi tappeluksikin, ei anna periksi, ei vaikka henki menisi. Ja sitten tulee muutamana päivänä, muonantuojain mukana, niinkuin tavallisesti, joku nainen, joka mukamas pyrkii kahvikokiksi. Hilu on aamupäivällä ollut poissa työstä ja pörrännyt Lars-Heikin, viinakuskin, kanssa. Nyt hän nousee pystyyn ja lyö nyrkin pöytään.
— Se nyt on se, ettei tässä ruotupekan vuoroa tulekaan.
Mutta mikä ettei tule. Naisihminen tykkää hyvinkin Kankkus-Hilusta ja viikkoa myöhemmin sanoo ruotsalainen järjestysmies, että "kun sine ole Suomen alammaine, pärkkele, niin sinun pittä mennä Suomi tekemä ittes tarve". Puhuu ja kiekuttaa niinkuin kukko laulaisi ja lisää vielä, että "kuinkka jo helveta me voisis tuollaist kärssi".
Sairaalassa Hilu ikäänkuin herää. Siellä on monta samanlaista kuin hänkin, siellä on sekin mies, joka on Hilulle lainannut kymmenen kruunua.
— Et suinkaan sinä tullut velkaasi maksamaan?
Leikkipuheet, karskiudet ja viisastelut eivät nyt tehoa Hiluun. Hänestä tuntuu melkein kuin olisi linnassa.
— Heitä pois vain tuo miini, poika. Kun kymmenennen kerran pääset täältä, saat pitää jupileeumin.
— Että minkä?
— Jupileeumin. Etkös sitä tiedä? Yhdennellätoista kerralla ei tarvitse lähteä pois lainkaan.
Muistuvat siinä mieleen kotitönö kirkkokankaan takana, muistuvat isä ja äiti ja muistuu ennen kaikkea Iina. Mitähän sanoisivat, jos tietäisivät? Mitäpä ne, kyllä kai ne käsittävät. Ja mikä sen Iinankin tietää… Kovin oli valmis. Ja äitinsäkin sellainen. Eikä nuo Iinallekin liene menneet näkemänsä veriin…
Mutta seuraavassa hetkessä Hilu katuu ja ajattelee Iinaa kiihkonsekaisella hellyydellä. Eipä voineet syyttää Iinaa mistään, eikä ollut Iina tehnyt itseään puheenalaiseksi niinkuin sisaret. Näki sen silmistäkin, että eri maata oli.
Ja kun pappi sitten puheli synnistä ja syntisistä ja armosta ja lunastuksesta, kuunteli Hilu tosin asiallisen näköisenä, mutta ajatukset olivat muualla.
— Kuinka tekin, noin siivon näköinen mies, eksytte syntiin, jolla on tällaiset seuraukset jo ajallisuudessa?
Mitäpä sellaiseen kysymykseen osaa vastata? Kuinka sitä syntiin ylimalkaan eksyy, hitto vie. Eikä Hilu osaa muuta kuin katsella poispäin ja murista jotakin epäselvää toisten nauraa tirskahdellessa.
Ei se sentään sen vaarallisempaa ollut kuin että kuuden viikon kuluttua sai lähteä kävelemään. Kevät teki silloin täydellä todella tuloaan ja raitis ilma ja vapaus menivät päähän kuin viina. Miten lieneekään niitä rahoja liiennyt ylijäämään asti, samana iltana hän jo toikkeroi humalassa Rantakadulla. Ei se sentään teetättänyt typeryyksiä ja seuraavana aamuna hän löysi itsensä erään toverin seurassa painelemassa kairan poikki. Kotiinkin olisi voinut poiketa, mutta mitä iloa siitä olisi ollut sen enempää toiselle kuin toisellekaan. Ehkä Iinan vuoksi? Joo, pennittömänä, surkeana ja kertoen, että nyt sitä tullaan lasareetista.
* * * * *
Näitä asioita Hilu mietiskeli maatessaan silmät puoliummessa laverilla ja miesten temutessa lattialla. Yksi ja toinen alkoi jo uupua, tappelupari oli jo aikoja sitten tullut pirttiin sulassa sovinnossa ja huuto, laulu ja meteli olivat vaipuneet humalaisten veljelliseksi, hyväileväksi puheenhyminäksi. Suutarinmäki nukkui lopullisesti rahillaan suojelevasti kumartuneena hanurinsa yli, jotkut olivat pitemmittä mutkitta pötkähtäneet kosteutta ja likaa uhoavalle permannolle. Valkea oli hiipumassa, mutta joku muisti sentään humalansakin keskellä käydä väliin lisäämässä puita.
Suri pappa ja suri mamma ja molemmat suri.
Laululla ei ollut enää tehoa, yrittäjä torkahti ja heitti kesken, päättäen laulunsa korahdukseen. Sitä oltiin jo sillä asteella. Päät retkahtelivat, hymy, milloin se jonkun kasvoille ilmaantui, oli tylsää, pingoitettua ja lähenteli irvistystä. Eikö ollutkin huoneessa lopulta täysi hiljaisuus ja hiilloskin teki loppua.
Hilu ei kuitenkaan saanut unta.
Huonosti olivat asiat menneet senkin jälkeen. Joskus tuli työn puute, niin että sai viikkokausia luppoilla Niemelän pirtin loukossa, joskus taas… no niin, mitäpä siitä. Se oli nyt sillä tavalla, että siihen joskus vastoin kaikkia päätöksiään sortui. Yhtä kaukana oltiin omasta talosta kuin nelisen vuotta sitten ja mahtoiko tuo Iinakaan enää koko juttua… Se nyt oli sellaista kuin se oli.
Hilu kääntää kylkeä ja päättää nukkua. Kyllä sitä saa alkaa eri tavalla, jos mieli tulla johonkin. Mutta samalla hän havahtuu ja nousee istumaan. Hänellähän on lompakossa viitisensataa. Jos lähettäisi ja kysyisi, että muistatko? Ei suinkaan se Iina niitä turhaankaan… Antaisi sitten takaisin, ellei passaisi pitää säästössä. Ajatus innostuttaa Hilua, hän vetää takin ylleen ja nousee istumaan ritsin laidalle.
Silloin naiset raoittavat ovea ja astuvat sisään. He joutavat nyt herrain puolelta.
— Nukkuvathan täällä kaikki, sanoo toinen, mutta huomaa samassa Hilun.
— No nyt, poika!
Hetkeksi menee Hilu sekaisin ja tuijottaa tyttöjä.
— Menkää helvettiin… loput, sähähtää hän sitten hampaittensa raosta ja menee heidän ohitseen ulos.
— Etteikö kelpaa, kuulee hän takanaan. - Onpas siinä kopperaa poikaa, saakuti.
Sekuntia myöhemmin hän koputtaa herrakamarin ovelle.
— No, mikä siellä nyt keskellä yötä, kuuluu äreä, uninen ääni sisäpuolelta. — Sisään, perhana!
Vaisuvaloinen tuiju valaisee himmeästi höyryistä, viinalle tulevaa huonetta. Penttilä, joka on kirjuri ja kasööri, istuu pää käsien varassa pöydän luona. Silmät ovat vetisinä ja koko naama sairaan näköinen. On tullut juoduksi liikaa.
— No? kysyy hän melkein vihaisesti.
— Olisin pyytänyt vähän paperia ja kynää… Kirje, tuota, ruuankuljettajain mukana huomiseksi…
— Etkö tuota sitten aikaisemmin keksinyt! Ja osaatko sinä edes kirjoittaa?
— Huonostihan se käy, mutta eikö tuota nyt senverran…
Penttilä on nyt melkoista ystävällisempi. Jos Hilu tahtoo, niin kyllähän hän kirjoittaa. Taitaa käydä vähän nopeammin.
— Mikäs siinä.
— No anna kuulua sitten.
Se olisi vain neiti Iina Juovikkaalle. Siihen pitäisi panna, että tässä nyt olisi kolmesataa markkaa sitä hommaa varten, jos muistaa. Kyllä se sen siitä ymmärtää. Ja sen yhden satasen olisi hyvä ja antaisi kotiin. Sitten vain että paljon terveisiä, muttei ole tietoa, koska käymään pääsee. Alle ei tarvitse panna muuta kuin Hilu.
Penttilä oli vielä huomattavasti juovuksissa, mutta kirjoitti, niinkuin näytti, mielellään.
— Onko se sinun morsiamesi? kysyi hän sitten.
— Mikä lienee.
Penttilä istui hetken vaiti, mutta sitten hän näytti muistavan jotakin ja pudisti päätään.
— On tämä kanssa yhtä hornaa, hän sanoi ikäänkuin puoleksi itselleen. — Minullakin on mukamas morsian, ja liian hyvä onkin, mutta eikös pidäkin vain ruveta saikkaamaan kaikenlaisten naaraitten kanssa. Helvetti! Mutta sitä tämä yksinäisyys ja villiytyminen tekee. Eikä siinä auta katuminen sitten enää… Annas rahat, niin pistän ne sinne sisään.
Oli Penttilä totista poikaa ja ellei toinen olisi ollut paikalla, niin eivät vedet olisi olleet kaukana.
— Tulivatko ne sinne teidän puolelle? kysyi hän sitten äkisti. — Ne naiset, tarkoitan.
— Näkyivät tulevan.
— Käske niiden laputtaa hornan tuuttiin.
— Mikäpä käskijä minä olen.
Ulkona on nyt aivan pimeä ja pakkanen tuntuu hiukan lauhtuneen. Hilu ei malta mennä sisään, eikäpä nukkumisen kanssa kiirettä olekaan, sillä harva aamulla ehtii aikoinaan metsään. Hän seisoksii pihamaalla ja menee sitten talliin katselemaan hevosia, vaikkei hänellä ole niiden kanssa mitään tekemistä. Tuntuupa hänestä kuin olisi hän koko joukon puhtaampi kuin ennen ja jossakin suhteessa melkein niinkuin parempi ihminen. Oikein tuppautuu ajatuksenjuoksu käymään juhlalliseksi.