IX

Juhannusaattona ilmestyy Alasuvannon Hilemooni pappilan pihamaalle. Pappi on katselemassa perunamaataan, mutta nähdessään Hilun tulevan pihaan, hän tulee kattelemaan.

— Mitäs sinne Alasuvantoon kuuluu?

— Eipähän tuonne erikoista.

— Hyvin mennään, sehän on hauska. Ristiäisten takiako Hilemooni tuli?

Se on kovin leikkisä ja mukava mies, tämä pappi.

— Eipähän taida meille ristiäisiä tulla, kun ei tähän mennessä ole ollut…

— Eipä kai sitten, vaikka pitkäksihän se odottavan aika tulee, sanotaan.

— Taida kannattaa enää odottaakaan.

— Sitä ei koskaan tiedä. Käydäänpähän tuonne kanslian puolelle.

Pappi tarjoaa tupakkaa, vähän ajan kuluttua tuo palvelija kahvia.

— No mitä sillä Hilemoonilla nyt sitten on sydämellään?

— Tässä vain… Se koskisi sitä meidän poikaa, Kalle Alperttia.

Pappi käy tarkkaavaiseksi.

— No niin, hän sanoo.

— Se kai on kirkonkirjoissa jotenkin merkitty… se kai on merkitty äpäräksi…

— Niin, niinhän se on. Pappi rykäisee.

— Mutta, hän sanoo arvokkaasti, — mikäli minä tiedän, on Hilemooni ollut sille parempi kuin moni isä.

Hilu menee hämilleen.

— … tiedä, virkahtaa hän. — Vähän läheinen itse sanomaan.

— Niin kai, jatkaa pappi äskeiseen tapaansa, - eihän se oma kiitos saa olla lähellä. Mutta minä oletan, ettei lapsiraukalla ole ollut omatta syyttään kärsimyksiä. Että Hilemooni, sanalla sanoen, on kohdellut häntä kuin omaa lastaan.

Hilu istuu vaiti ja katsoo eteensä. Palvelija tuo toiset kupit kahvia.

— Hilemooni ottaa nyt toisenkin kupin, kehoittaa pappi.

— Nyt on asia niin, sanoo Hilu äkisti, — että se onkin minun lapseni.

Pappi ei pane pois kahvikuppiaan.

— Vai niin, hän vastaa vain hyvin pitkään ja katselee tyhjenevää kupin pohjaa.

— Joo, niin se on, vahvistaa Hilu. — Olisi tarkoitus, että se kaiken varalta merkittäisiin kirkonkirjoihin.

— Vai niin, sanoo pappi taas ja katsoo pitkään Hiluun. - Tarkoittaako
Hilemooni, että se nyt oikein tosiasiallisesti…

— Minä tarkoitan, että asia kyllä niin voisi olla.

— Niin — niin. Sitähän sattuu, ikävä kyllä.

— Ja ettei Kallelle, kun hän tulee siihen ikään, tule suotta kärsimystä.

— Minä ymmärrän kyllä. Tietääkö Hilemoonin emäntä tästä Hilemoonin päätöksestä.

— Arvelen, että hän kyllä ehtii kuulla sen myöhemmin.

Pappi on nyt hyvin totisen näköinen, avaa suuren pulpettinsa laatikon, ottaa esille paperia ja kirjoittaa sille jotakin.

— Jos Hilemooni sitten kirjoittaa tämän alle, sanoo hän. - Hilemoonihan osaa kirjoittaa.

— Vähin.

— No, minä kyllä sitten järjestän tämän asian, virkkaa pappi, ottaen paperin. - Hilemooni saa olla aivan huoletta.

— Tarkoitus olisi myöskin, ettei Kalle koskaan saa tietää.

— Ei saa.

Asia on nyt loppuun suoritettu ja Hilu nousee seisomaan ja hypistelee takkinsa nappeja.

— Minulla olisi sitten vielä jotakin, lausuu hän epävarmasti ja alkaa kaivaa povitaskuaan. - Tarkoitan, että seurakunnan hyväksi… kirkkoherran harkinnan mukaan.

Hän laskee uuden viisisatasen pulpetin kannelle, ja pappi katselee häntä ihmetellen ja kauan. Viimein hän kysyy:

— Tietääkö Hilemoonin vasen käsi nyt mitä oikea tekee? Hilun täytyy punastua.

— En minä ainakaan omahyväisyydessäni, vastaa hän.

— Emme omista ansioistamme, vaan armosta saamme me syntien anteeksiantamuksen, sanoo pappi.

— Niin, armosta, toistaa Hilemooni.

Ja sitten Hilemooni lähtee pappilasta, kulkee kujan kautta maantielle ja kävelee majapaikkaansa. Eivät hänen askeleensa nytkään keveät ole, mutta keveämmät sentään kuin pitkään aikaan. Eikö luullutkin hän äsken olevansa parempi kuin muut, eikö pistänytkin ahneus nokkaansa väliin, ennenkuin sen viisisataisen antoi ja eikö tuntenut ylpeyden henkeä kun viimein sai sen annetuksi. Niin todellakin, armosta, armosta tulee kaikki. Ja kun Hilu nyt ryhtyy ajattelemaan sitä armoa, käy askel vieläkin keveämmäksi. - Mutta miten hän tällaiseen käänteeseen on elämässä tullut, sitä hän ei ajattele. Se on tullut niin, ettei hän sitä itsekään tiedä, hiljalleen ja vähitellen niinkuin kaikki muukin. Toiset kääntyvät murheista ja vastoinkäymisistä, toiset myötäkäymisestä ja kiitollisuudesta.

Pappi seisoo ikkunassa ja katselee kauan ja miettiväisenä hänen jälkeensä. Alasuvannon isännän pitkä vartalo ja vahvat hartiat ovat kumarassa, hänen silmissään on totinen, sisäänpainunut katse ja suun ympärille on muodostunut kova ja jyrkkä piirre. Ennen ei pappi näin selvään ole näitä ulkonaisia muutoksia huomannut. Ja vähitellen hänessä herää ajatus, että kenties Alasuvannosta käsin joskus ohjaillaan seutukunnan kohtaloita.