X
Kesä vaihtuu syksyksi ja syksystä talveksi, vuodet seuraavat toisiaan ja ihmiset muuttuvat ja vanhenevat. Alasuvannon Kalle on melkein täysi-ikäinen, kun Alasuvanto murretaan kruunun liikamaasta ja muodostetaan perintötilaksi. Siitä on kustannuksia, mutta ne kustannukset kestetään kyllä. Alasuvannossa ei enää kahdeksaan vuoteen ole tarvinnut pelätä kustannuksia, asiat ovat menneet niin heidän osaltaan. Niin kuluvat vuodet, päivä aina murheineen kerrallaan, ettei huomatakaan, missä ollaan, ennenkuin jonakin päivänä ja jostakin syystä havahdutaan, ikäänkuin herätään, ruvetaan katsomaan taaksepäin ja ihmetellään: karja on lisääntynyt, hevosia on kaksittain, porojakin on hankittu. Miten tähän on jouduttu?
Siihen ei osata vastata. On tehty ahkerasti työtä, pelätty ja kärsittykin, mutta kun se on alkanut mennä, niin se menee kuin luonnonvoiman pakosta. Väinö, se isännän hylkyheitto veli, linnassa istunut, asuu pienessä tönössä talon takana, horisee itsekseen ja toimittelee pieniä askareita. Joskus hän saa päähänsä mennä kyliin juomaan, mutta hän palaa pian takaisin kohmeloisena, surkeana ja katuvaisena, kunnes taas tulee se kiiri, että pitää lähteä. Kerrankin oli pantu jauhojen ostoon, mutta rahat olivat menneet juomahommiin. Senjälkeen ei oltu toista kertaa lähetetty.
Mutta heti Väinön tönön takana, kaitaisen metsäsaran erottamana, kohoaa Santeri Kankkusen uutistalo, Korjanojaksi mainittu, vähäinen kyllä Alasuvantoon verrattuna, mutta hyvin toimeentuleva. Oli sattunutkin niin mukavasti, että Santeri oli saanut emännän Nurmivaarasta, samasta, jossa sisko emännöi. Oli niitä Kankkus-poikia täällä lykästänyt, niin että messingillä olisi Kankkus-Sakarin suu, jos hän eläisi.
— Mutta ne ovatkin niin helkutin itsepintaisia miehiä, sanoi nimismies, - että mistä lienevät saaneetkaan sen hengen päällensä.
Sehän nyt täytyikin kaikkien myöntää, vaikka ei mitään ulkonaisen karskiuden merkkejä näkynytkään, sillä eihän se muuten näin olisi mennytkään.
Ja taas kuluvat vuodet. Sudet ovat nyt alkaneet kaikota näiltä main, joskus voi kuitenkin tapahtua, että ne nälkätalvina ryntäävät suurissa laumoissa Astervaisen takaa ja sattuu niinkin, että karhu kaataa lehmän. Mutta Alasuvannossa on opittu ottamaan kaikki vastaan ja ottamaan vahingotkin kaksinkertaisina takaisin. Ei nykyisin paljon säikähdetä hallaakaan.
Yhä lyllyvämmäksi käy Iina ja yhä harvapuheisemmaksi Hilu, mutta kuta enemmän vuosia kuluu, sitä kiinteämmästi he seuraavat toisiaan. Annappa olla, että isäntä talvisin päivämatkalla kirkolla käydessään myöhäisempään viipyy, niin eikö pidäkin emännän huokaista, että "kauanpa siellä nyt viivytäänkin". Mutta kun yhteen tullaan, niin ei ole paljon puhumista.