XI

Kuolema tapasi Alasuvannon isännän kuuman kirkkaana heinäkuun päivänä. Aamulla pisti sydänalaan, ei siitä sen enempää. Kaipa tuo menee ohi, onhan tuo ennenkin mennyt.

Mutta tällä kertaa ei mennytkään. Kymmenen korvissa piti mennä kamariin maata ja vetää uutimet ikkunoiden eteen. Ei muu auttanut. Hengitys kävi läähättäväksi, joskus piti oikein voihkaistakin. Kovallepa se nyt ottikin, mutta kun pääsee uneen, niin ehkä se helpottaa. Siihen se tavallisesti on asettunut.

Tällä kertaa ei kuitenkaan tule unikaan. Tuska tosin vaimenee lyhyiksi hetkiksi, mutta palaa pian uudelleen. Ei enää kärsi maatakaan pitkänään, täytyy ruveta istumaan. Kyllä se sittenkin niin on, että on tullut jokin pysyväinen vika, on tullut joskus reuhdottua liikaa.

Silloin Hilussa herää ajatus, että hänen täytyy kuolla. Ajatus ei häntä lainkaan kammota, päinvastoin tuntuu siltä kuin ruumiilliset tuskat tyyten lakkaisivat, kun tuo ajatus hänessä selvenee ja kirkastuu.

Väet ovat heinäniityllä, ainoastaan palvelustyttö häärii pirtissä ja emäntä istuu vuoteen vieressä levottomana seuraten isännän tilan vaihteluita. Aurinko paistaa pohottaa kuumasti, mutta eteenvedetyt uutimet estävät sen säteitä täydellä voimallaan tunkeutumasta huoneeseen.

— Kuinka sinun nyt on? kysyy Iina.

Mies ei vastaa mitään. Hänen ajatuksensa harhailevat kaukana menneissä ajoissa. Hän muistelee lapsuuttansa kankaan takana, muistelee Iinan ja hänen suhteen alkua ja kehitystä, muistelee nuoruutensa päiviä, jotka kuluivat tukkijoella ja suurissa metsissä, ja viimein hänen ajatuksensa pysähtyy nykyisyyteen ja siihen, mistä se sai alkunsa. Hän ei etsikään mitään kiinnekohtia eikä hän sellaisia löytäisikään, sillä hänen kannustimenaan ovat olleet vain hänen omat ajatuksensa, joiden alku on haettava Mäntyniemen raiviomaalta, eivätkä ulkonaiset seikat ja esimerkit. Taitaa olla nyt pulska pelto sielläkin, mutta poissa mahtaa olla Mäntyniemen isäntä, poissa monet muutkin. Siitä se sitten lähti vyörymään ja Jumala antoi armonsa ja auttoi. Ei häntä sitä mitenkään ollut ansainnut, mutta auttoi kuitenkin. Valmis hän nyt on lähtemään täältä, on koettanut minkä voi, ja Jumala armossansa antaa kyllä anteeksi sen, mitä ei ole voinut.

— Kuinka sinun nyt on, Hilu? kysyy emäntä toistamiseen.

— No, kyllähän se… vastaa isäntä vaivalloisesti. — Mutta kuulehan,
Iina.

— Sano vaan.

Isäntä luo vaimoonsa hymyilevän, sanomattoman lempeän ja kirkkaan katseen.

— Ethän vain pelästy? hän kysyy puhuen helpommin kuin äsken.

— Älä nyt… En minä pelästy.

— Äläkä rupea itkemään. Sinä olet niin kärkäs itkemään eikä sitten saa puhutuksi.

— No en…

— Olethan sinä jo sitäpaitsi siihen ajatukseen tottunut, itse tulet pian jälessä… Mentävähän sitä on itsekunkin vuorolleen… Nyt on sitten minun vuoroni…

Emäntä lentää kasvoiltaan kalman kalpeaksi, hänen kasvonsa jäykistyvät ja hän heittäytyy itkuun purskahtaen isännän vuoteen yli. Siinä hän lepää kauan aikaa ja Hilu silittelee hänen päätään niinkuin joskus nuoruudessa.

— Älä nyt, Iina. Eihän tästä minnekään päästä. Kuullessaan miehensä puhuvan emäntä rauhoittuu ja tointuu.

— Jos minä lähettäisin tytön kirkolle hakemaan lääkäriä, hän ehdottaa pyyhkien kyyneliä silmistään.

— Ei se auta, Iina hyvä, vastaa sairas, - anna olla vain.

— Mutta jos…

— Ei, anna olla. Tuota… niille köyhille siellä kotikankaalla…

— Kyllä-kyllä. Onhan siitä ollut monta kertaa puhetta.

Hilu makaa nyt pitkän aikaa hiljaa ja hänen katseensa harhailee pitkin seiniä. Hän käy viimeistä taistelua itsensä kanssa, sanoako vai olla sanomatta.

— Ja sitten yksi asia, puhuu hän vihdoin, -en ole tullut sitä ennen sanoneeksi, en tiedä, miksi. Älä vahingossakaan sano Kallelle sitä… tiedäthän?

— Herra Jeesus, Hilu, älä puhu… Saahan hän sen kuitenkin…

— Ei saa. Se on jo papereissa toisin. Iina alkaa taas nyyhkiä.

— Mikset ole ennen?

— Ei ole tullut… Mutta älä itke. Eihän meillä kummallakaan ole siihen syytä. Hyvä muisto jää…

Taas makaa Hilu pitkän aikaa sanattomana. Emännän nyyhkytykset vaimenevat ja hän pitelee miehensä kylmänkosteata kättä. Huoneessa kuuluu vain kärpästen piittaamaton surina ja kahden ihmisen hengitys, toisen puuskittainen ja läähättävä, toisen raskas ja tasainen, mutta nyyhkytysten keskeyttämä. Aurinko alkaa jo kallistua länteen.

— Sinä olet ollut hyvä vaimo, sanoo Hilu, -ja armo on meitä kohtaan ollut suuri. Mutta se tulee vielä suuremmaksi… Hyvä on lähteä, sinua jää vain ikävä, vaikkei saisi….

Hilun katse lepää kirkkaana ja tyynenä Iinassa ja suu melkein hymyilee, mutta Iinan valtaa taas nyyhkytysten puuska ja hän pusertaa suonenvedontapaisesti kuolevan kättä.

— On se merkillistä ajatella, että oli lentojätkä, jatkaa Hilu kuin itsekseen, - merkillistä… Ellei Jumalan armo ja hyvät ihmiset…

Tähän Hilu pysähtyi. Kouristuskohtaus tuli uudelleen entistä voimakkaammin, ruumis vetäytyi kokoon, kasvot vääristyivät tuskasta ja vapiseva ruumis peittyi kylmään hikeen.

— Vettä, Iina, vettä, läähätti hän. — Joudu! Vaimo kiiruhti ulos. Kun hän puolen minuutin kuluttua palasi takaisin, lepäsi mies tyynenä ja rauhallisena. Hengitys kulki tasaisesti, mutta se heikkeni hetki hetkeltä. Käsi ei kyennyt ottamaan vesilasia, mutta se tarttui hiljaa ja hellästi vaimon käteen, hellästi ja kömpelösti niinkuin käsi, joka ei ole tottunut hyväilemään. Huulet yrittivät puhua, mutta ääni ei enää kulkenut.

— Nyt hyvästi, Iina, kuului viimein kuiskaten, - ja rukoile…

Sitten pää retkahti ja henki oli lähtenyt.

Sisällä tyrskivät nyyhkytykset, mutta ulkona paistoi aurinko, metsät tuoksuivat, niitty viheriöi, ja väet olivat kaukana yökunnissa. Joelta, talon edestä kantautui sisään tukkilaisten surunvoittoinen laulu samanlaisena kuin se kerran muutamana kesäiltana, kauan aikaa sitten, oli kaikunut Apukanselällä.