ANSELMI KAARRETAHON VAIVOJEN LOPPU
Eipä se Anselmi Kaarretahon elämä parantunut, ei vaikka uskoi, toivoi ja odotti ajalta ihmeitä. Mitäs vielä. Jos hetkeksi helpotti, niin uusi puute jo, ellei juuri tuijottanut vasten silmiä, niin mulkoili ainakin matkan päässä, että koska käydä kiinni. Sitä kun on syntynyt köyhäksi, niin sitä tällaiset eläjät, niinkuin tämä Anselmi Elsanpoika Kaarretahokin, myöskin kuolevat köyhinä. Ja lapset jatkavat kuvailemista, elleivät kuole.
Anselmi Kaarretaho ajatteli, että mistäpä sitä, kun on penikasta asti masennettu ja maahan painettu, mistäpä sitä otti sitä yritystä ja riuskuutta edesottamisiin ja meininkeihin, sitä suoraan sanoen pientä hävyttömyyttä, jota rikkaaksi tulemiseen välttämättömästi ja kieltämättömästi vaadittiin. Kun sitä edes suuttuisi ja kimpautuisi, mutta tässä vielä kapinoimaan itseään ja Jumalan sallimusta vastaan, syntikin se olisi, synti ja häpeä. Parasta, kun uskoo ja panee luottamuksensa ylhäällepäin. Jos paranee, niin paranee, ellei parane, niin älä siinä istu ja rähise, vaan rukoile ja usko. Ja Anselmi Kaarretaho oli sekä rukoillut että uskonut.
Nyt hän taas, tapansa mukaan, istui penkillä ja hunteeraili ja arssinoi asioita joka kohdalta ja kaikin puolin, hunteeraili, vetäisi välillä henkisavun ja kopahdutti tarpeen tullen piippua penkinlaitaan. Täytyi tässä koettaa olla edes tärkeän ja asiallisen näköinen, noin aivan niinkuin sydäntä painaisi suuri suru ja murhe, ettei akka pääse sanomaan, että siinä sinä taas istut aivan kuin ei muuta murhetta olisikaan.
Oli se tuttu tilanne, tämä istuminen ja hunteeraileminen Anselmi Kaarretaholle. Vaan ei nyt passannut mennä ampumaan toisen poroa, niinkuin tässä kerran takavuosina tuli hädän hetkellä tehdyksi, kukaties eivät nyt päästäisikään korvauksella ja pienellä haukkumisella. Se on se herrojen kärsivällisyys sellaista lyhyttä ja itseensä ottavaa. "Vai vielä sinä tässä armon päälle syntiä tekemään."
Ei, kyllä tässä taas täytyy jotakin keksiä. Ellei työtä, niin joku koukku tai kommervenkki, jolla rekkuloisi viikon tai pari eteenpäin. Ehkäpä sitten taas joku läpi löytyisi, josta pääsisi pujahtamaan pitemmäksi.
Kun joukkokin oli taas lisääntynyt yhdellä. Se oli nyt kolmen viikon vanha ja kitisi ryysyjensä välissä nurkkasängyssä. Sen nimi oli muuten Hesekiel Eljas Anselminpoika, sairaalassa kastettu ja toppakahvit juotu päälle.
Niinpä niin, sairaalassa, kunnan sairastuvalla, virallisesti sanoen. Ei käynytkään tällä kertaa se synnyttäminen noin vain, pyörähdyttämällä. Eipäs. Tuli kipua ja tuskaa, valitusta ja suurta poltetta niinkuin ei koskaan ennen. Ei auttanut, oli pitänyt Anselmin juosta kolme neljännespeninkulmaa Mikkolaan pyytämään hevosta, että saisi viedä muijan kirkonkylän sairaalaan, kolmen peninkulman päähän. Olisi edes sattunut kesäksi, niin pianhan tuota olisi veneellä soutaa nytkytellyt, mutta kun juuri talveksi piti sattua, sydäntalveksi.
— Antakaa, hyvät ihmiset, hevosta, — oli hän hätäillyt. — Kuolee se kynsiin.
Mikkolan Iivari oli pannut piippuun huolettomana miehenä. Kyllä sekin piippuun pano, saakuti, Iivaria vielä helvetissä kärventää ja korventaa.
— No mikä se sitten kuolee? — oli hän kysynyt.
— Muijapa muija. Synnytystuskissa on niin, että pahaa tekee.
Taas Mikkolan Iivari oli imenyt piippuaan.
— Ja teillä ei sitten kans tehdä muuta kuin kakaroita, — oli hän viimein tokaissut.
— Minkäpäs, kun tulee.
Anselmi oli aikonut sanoa, että tekisit itsekin, jos pystyisit, mutta etpä ole yhteentoista aviovuoteen yhtään saanut, heh. Vaan tällä kertaa ei ollut sopinut ärsyttää Iivaria.
— Ja sinä sitten tarvitsisit hevosta?
— Niin. Eihän sitä sairasta ihmistä jalkaisin… metsässä pian tekisi ja mikäs sitten… Eikäpä sitä kelkallakaan… ei taitaisi kerjetä…
— Olisit lähtenyt päivää, paria aikaisemmin.
— Ka, mistäpä sen arvaa näin edeltäkäsin.
— Olisit vetänyt piirun annakkaan.
— Mitäpä niistä piiruista… ja kun ei toisekseen ole annakkaakaan.
Vaikka olenhan minä häntä yrittänyt räknäillä.
— Joopa-joo. Ne sinunkin rätinkisi. Kyllä tiedetään…
Mikkolan Iivari oli katsellut ikkunasta ulos, ja Anselmi oli vavissut. Antaneekohan tuo vai eikö anna. Antaa sen täytyy, eikö se lakikin kuulu sanovan, että tässä tapauksessa ei muuta kuin anna pois hevosesi, jos on. Olihan se muuten mukava ja auttava mies, tämä Mikkolan Iivari, mutta liiaksi lastiksi oli taidettu olla hänellekin.
Viimein oli Iivari kuitenkin kääntynyt päin.
— Se on nyt niin, että kun on sota, — oli hän sanonut, — ja leipää ei tahdo olla ihmisillekään… Onkos sinulla heiniä?
— On, on toki. Vaikka lehmän turvan edestä otan.
— No niin sitten. Ruoki myöskin hyvin. Saakeli, jos vähänkään laiminlyöntiä tai ramautumista huomaan, niin luissasi sen tunnet. — Niin, ajattelin sanoa, että kun on tällainen aika, niin saat sinäkin maksaa ajosi. Se olisi kolmekymmentä markkaa.
— Niin vain. Hyvä mies olet, mutta minulla kun ei nyt ole rahoja.
— Kyllä minä sen arvasin, mutta maksat sitten ensi tilassa.
— Maksan, hyvä mies, kyllä minä maksan, kunhan tästä nyt vain…
Ja niin oli pakkasen paukahdellessa ajeltu kirkolle, ajeltu niinkuin mitkäkin patruunat. Sattuu se joskus onni köyhällekin, kun oikein lujalle ottaa. Anna siinä vain hevosen juosta hölkyttää ja istu itse heiniin tukkeutuneena hautumassa.
* * * * *
Siinä istuessaan palauttaa Anselmi mieleensä kaikki ne elämykset ja tuntemukset, mitä oli kokenut kolmipeninkulmaisella ajomatkalla. Ei sitä usein hänen kohdalleen satu, mitä kerran, kaksi elämässä. Kun ei vain akka olisi sattunut olemaan sairas. Kyllä niiden rikkaiden sopii: istu reen perään ja herkeä ajattelemasta maallisia… Siinäpä se, siinä.
Mutta sairaalan eteisessä, lysolin lemussa, oli jo tie noussut pystyyn.
Ei sitä niin vain kruununtorpparien emäntiä ilmaiseksi.
— No eipä ei, — oli Anselmi vastannut jotakin vastatakseen, — vaan eipähän tullut tähän hätään otetuksi massia matkaan.
Annappahan olla, kuinka tästä oikein selviytyy. Kruununtorppari, niinkuin mukamasten tämäkin Kaarretaho! Lääni. Petkulan Sakeri, joka oli sairastuvan toimitsija tai mikä inspehtuuri lienee ollut, on kovaa miestä. Viikon päästä sen jälkeen kuin muijasi on päässyt niin maksat. Hae raha vaikka kiven kolosta. Ja taksa on yhdeksän markkaa päivältä, ettäs tiedät…
Tähän asti Anselmi mietiskelee verkalleen ja paikoittain nautiskellenkin, mutta nyt hän hiukan vavahtaa ja lyö piippuansa penkin syrjään. Viikon perästä: eikö se ollut tänään! Onpa tosiaankin, mutt'ei suinkaan Petkulan Sakerinkaan tänään, tulipalopakkasella, muutaman sadanseitsemäntoista markan takia.
— Mutta, — jatkaa hän hiljaisia mietteitään, — jospa tuo nyt tuleekin, niin eiköpä häntä jotakin sanottavaa keksi. Ei suinkaan sekään nyt purematta mahtane nielaista… Vaikka onkin Petkulan Sakeri…
Vaan millä tavalla hän saisi Petkulan Sakerin asettumaan, sitä hän ei ryhdy suunnittelemaan. Se on sitten sen ajan murhe.
Nuorin, Hesekiel Eljas, inahtaa nurkkavuoteessa. Anselmi kohottautuu istualtaan, mutta samassa on akka siinä.
— Paras, kun annat olla, — sanoo hän.
No annetaan toki, annetaan. Anselmi istuutuu jälleen ja alkaa imeä piippuaan. Kalvakaksi ja riutuneeksi on käynyt muijakin, mutta riuska on sentään vielä ja topera. Annahan olla, eikö tuo vielä samaa vertaa pyöräyttäne…
Ja saattaa hyvinkin vielä puoli tusinaa pyöräyttää, jos niikseen sattuu. Minkäpäs sille voi! Eivät ne, sellaiset asiat, ole ihmisten eivätkä varsinkaan meikäläisten määrättävissä eivätkä edes harkittavissakaan. Kirkonkylän herra hosmestari, joka oli kristillismielinen ja auttavainen mies, oli kyllä sanonut, että on syntikin, kun tekee niin paljon lapsia, etteivät tule kunnollisesti elätetyksi ja kasvatetuksi.
Vai synti. Mutta mitäpä muutakaan nautintoa sitä köyhällä on, sen kuin touhuaa akkansa kanssa. Liekö tuota missään kielletty. Ja kun lapsia tuli, niin tulivat ne. Minkäs teet!
— Niin, mutta katsoppas, Anselmi, — oli metsäherra sanonut, — ihmisen pitää pitää lihansa kurissa. Kyllä se on sanottu sanassa. Etkä siitä pääse minnekään, että ryvet lihallisuudessa. Toimeentulo on huono, vaimosi käy surkeaksi ja vielä vihoitat Jumalankin…
Se osasi puhua, se hosmestari. Ja hyvähän sitä on puhua, mutta minnekäpä sitä, sanalla sanoen, luontonsa panee…
Tähän Anselmi taas pysähtyi.
"Pitää pitää lihansa kurissa…"
Joopahan joo. Saattoi hyvinkin heittäytyä synniksi, mutta mistäpä hänkään, Anselmi, kaikkea oli hoksannut… Mutta täytyi, täytyi ruveta koettamaan sitä lihan kuritusta…
Talvinen päivä painuu pian illaksi. Et huomaakaan: yht’äkkiä on hämärä, samassa pimeä, kuusikko paukahtelee, taivas on tähdissä, ja pohjoisella taivaalla roihuavat revontulet.
Takassa loimuaa pystyvalkea, ja se tekee pirtin avaramman, valoisamman ja kodikkaamman näköiseksi. Anselmi Kaarretaho melkein unohtaa olemassaolonsa ja elämisen huolet, — onhan tässä jo tullut mietittyäkin. Yö on edessä, saa nukahtaa, ja huomisella päivällä on taas murheet itsestänsä.
Takassa kiehuu vesipata, ja sen poreileminen lisää tunnelmaa. Unohtuvat resuiset ja vaatteettomat lapset, unohtuu hetkeksi nuusa ja kurjuus. Onpahan, Luojan kiitos, tätä lämmön roskaa, kruunun antamaa. Saa sitä sentään olla Jumalalle kiitollinen, että näinkin pärjätään, huonommastikin voisi olla.
Silloin helisevät pihalla kulkuset… hä, mikäs siellä nyt, tähän aikaan? Ja silloin Petkulan Sakeri astuu sisään.
— Iltaa.
— Iltaa.
Anselmille tulee hiukan vaikea olo, oli niillä hosmestarin rahoillakin, jotka oli määrä viedä sairastupaan, tullut ostetuksi ruokaa. Ja sekin oli melkein kaikki.
Vähän ajan kuluttua hän sanoo:
— Olisi siinä penkkiä, millä istua.
— Kiitos. Saipahan taipaleella istua tarpeekseen.
Petkulan Sakeri katselee ympärilleen ja istuutuu sitten, turkit yllään. No niin, hän on nyt tullut sen sairasmaksun takia, kun ei Anselmia ole kuulunut.
Anselmissa värähtää oudosti, ja hän vie palvelushaluisesti tupakkakukkaronsa pöydän kulmalle. Vai sen takia on nyt täytynyt lähteä liikkeelle.
— Joo. Ne kun on meillä reklementit sellaiset.
— Vai ovat.
— Joo, ovat.
Tupaan tulee hiljaisuus. Harvoin vieraita nähneet lapset kokoontuvat äsken tulleen ympärille ja tarkastelevat häntä haalein, harmain silmin. Sellainen uljasturkkinen vieras setä.
— Niin, että sattuisiko sinulla nyt olemaan? — kysyy Petkulan Sakeri.
— Niin, olemaan… Mistäpä ne rahat olisivat tänne lentäneet? Kyllä minä olisin tuonut heti kun sain…
Petkulan Sakerin huulet puristuvat yhteen, se on sellainen kopperanpuoleinen mies.
— Kyllä sinä kans huushollaat… sanoo hän päätään pudistaen.
Anselmin sisu alkaa nousta, eikä hän tiedä, mistä se johtuu. Tulevat tänne komentamaan, aivan kuin ei hän olisi tuonut heti kun oli siihen tilaisuus. Ei hän tahdo keltään varastaa, kunnalta eikä muultakaan, joskin silloin kerran tuli ammutuksi se poro… Hetipähän oli mennyt tunnustuksille, niin ettei siinä varkauden meininkiä… Mutta kun ei souvia kunnollista koko talvena ja tuskin kesälläkään… Taivaastako ne rahat sitten, sateen mukana… Pitäisihän tuo nyt älytä…
Mutta ei passaa röyhentää sisuaan. Pitää olla nöyrä ja koettaa maanitella, kentiespä se hyvinkin…
— Kun ei ole sattunut mitään kunnollista souviakaan, — aloittaa
Anselmi, — ja kun tuo eläminenkin… On se yhtä pirua sekin…
— On kai se, — myöntää Petkulan Sakeri, — mutt’ei sekään sovi, että kakarasikin laitat velaksi…
— Eipä tietenkään. Mutta senkös teet!
— Niin, mitäpäs minä. Mutta kyllä sinä nyt pääset vähistä mööpeleistäsi.
— Et kai heitä mennessäsi vie.
Petkulan Sakeri naurahtaa katkerasti ja alkaa napittaa turkkiaan.
— Kyllä viejä tulee perästäpäin, — sanoo hän. Mutta noustessaan seisomaan hän lisää: — Saisit sinä joskus pitää oveasi raollaan ja tuulotella. Kuinka kakarasi oikein kestävät tällaisen hajun?
— Mistäpä ne hajut… ei ole liikoja syömistäkään.
— Itsepähän kärsit.
Ja sitten Petkulan Sakeri lähtee. Kulkuset kilisevät taas ulkona, ja pakkanen räiskää.
* * * * *
Eikös vain pidäkin kurjuuden kasautua kurjuuden päälle. Mutta se kai on muutamanlaisten osa. Ei ole ruokaa lärviin, ja sitten luvataan viedä pöytä ikkunan edestä ja talon ainoa vuode.
Akka itkee, lapset, jotka eivät ymmärrä, mistä on kysymys, alkavat itkeä, koska äitikin itkee. Petkulan Sakeri on vienyt kodin tunnelman mennessään, eikä sitä Anselmin torpasta viedä ensimmäistä kertaa. Anselmi istua nuojuttelee paikallaan eikä hän käsitä, miksi nuo toiset itkevät.
— Herra Jeesus, mikä tässä lopuksi tulee, — voivottaa vaimo.
— Mikäpä tulee, ei sen kummempaa kuin ennenkään, — vastaa Anselmi tyynesti ja selvittelee piippuaan.
— Kun vielä aikoo tavaratkin viedä. Se vielä puuttuu.
— Osaahan noita tehdä uusia, samanveroisia.
— Kyllä sinäkin taidat osata!
Anselmi ei vastaa mitään. Siihen se on aina päättynyt. Hän ei osaa mitään eikä ymmärrä mitään. Tuskin koskaan oppiikaan mitään. Mitäpä hänestä, Kaarretahon Anselmista.
Tuli takassa alkaa hiipua, mutta vanhin tyttö, paljaskinttuinen, lisää puita. Minuutin kuluttua hiillos taas leimahtaa täyteen liekkiin, ja huone käy valoisaksi. Olisi jo aika käydä levolle, mutta lapset istuvat ylhäällä, ovat aivan kuin odottaisivat vielä jotakin.
— Ylihuomenna loppuvat jauhot, ja mistä otat uusia?
— Ainahan noita ennenkin on kaiken lopuksi saanut.
— On. Mutta joskus tulee raja siinäkin.
Anselmi kynsäisee korvallistaan. Kaikki kirkonkylän kauppiaat on koettu, ja kesään on vielä pitkä matka. Mutta ei suinkaan sitä sentään nälkään…
Vaimo käy viemässä lehmälle jäkälää ja lypsää sen saman tien. Näkyy maitokin melkein tyhjiin vähenevän, joo, niin se on, että kun yksi loppuu, niin kaikki loppuu.
— Niinpä se, — myöntää Anselmi, — kovalle se joskus ottaa, mutta ainapa on selviydytty.
— Selviydytty! — tiuskaisee vaimo. — Kyllä on selviydytty.
Puolikerjuuta ja puutetta on ollut koko tämä aika mitä yhdessä on oltu.
— No älähän nyt, eihän se nyt sentään, — rauhoittaa Anselmi ja naurahtaa välillä, vaikka mieli käy entistä alakuloisemmaksi. — Onpa tuota vissimmästi joskus ollut hauskaakin.
— Tphyi! Ettet häpeä!
Vaimo tiuskaisee entistä kimakammin ja viskaa lähinnä nuorimman lapsen luotaan, niin että se alkaa kimakasti kirkua.
— Älä nyt tuolla tavalla! — sanoo Anselmi ja hyssyttelee lasta luoksensa.
— Kyllä minä tuolla tavalla! Voi totisesti, kyllä minä joskus ajattelen, kuinka paljon parempi olisi, ettei sinua koskaan olisi ollutkaan.
Anselmia pökerryttää. Hän on sen kuullut kymmeniä, satoja kertoja. Se on aivan kuin mennyt hänelle veriin. Välistä hän uskoo, välistä ei. Nyt irvistää puute ja kurjuus joka nurkasta, ja nyt nuo sanat hänet lyövät. Mutta hän vetoaa kuitenkin.
— Kaipa se monasti surkeampaakin olisi ollut, ellei minua olisi ollut olemassa, — sanoo hän.
Kun ei ole sellaisia rahatöitä. Puulaakitkin kaikki tänä talvena seisahduksissa. Ja kun ei aina osaa oikeaan paikkaan. Tekisihän sitä, vaikka yötä päivää, kun olisi mitä tehdä.
Vaimo luo häneen julmistuneen katseen.
— Vai surkeampaa! — toistaa hän. — Vaivoin päästään sen surkeammiksi kuin mitä on oltu. Ja siinä sinäkin vain istut ja odotat syömistä.
Ei ole Anselmi Kaarretahon ajatusten kulku niitä kaikkein viisaimpia ja monimutkaisimpia. Nyt ne aivan kuin sekoavat ja tunkeutuvat toistensa päälle. Vai tässä hän istuu ja syö vielä ruoat lastensa suusta. Se vielä puuttuu.
— Ja ellei sinua siinä olisi, — jatkaa vaimo, — niin kai kunnastakin jotakin annettaisiin, mutta ei suinkaan se kuntakaan kaiken maailman laiskureille, jotka eivät tee muuta kuin lapsia.
Siinäpä se oli. Ja nyt nuo lapset istuvat kyyröttävät kukin nurkassaan ja pelkäävät. Mutta Anselmi luo pitkän, kysyvän katseen vaimoonsa, ja äkkiä hänen ajatuksensa näyttävät selviävän.
— Olisiko tuo nyt sitten kovin paljon helpompaa, jos minua ei olisi? — kysyy hän.
— Vielä häntä kyselet! Sano yksikään ilo, mikä sinusta on ollut?
Niin, mitäpä iloa hänestä todellakaan on ollut. Lyhty kädessä saat hakea etkä löydä.
Anselmi istuu kyyröttää paikallaan, mutta ajatukset näyttävät kokonaan pysähtyneiltä. Piippu kädessä sammuu, erämaan tuuli vinkuu nurkissa. Saattaa todellakin olla, ettei hänestä ole ollut mitään iloa, ja kenellepä sitä ylimalkaan olisi ollut. Saa siinä istua pienenä, käpertyneenä, samalla kertaa tylsänä ja hanakkana käymään mihin sotiviin tahansa, josta rahapennin sai! Tenavat pyytävät resuja ympärilleen ja ruokaa suuhunsa, mutt’ei ole mistä antaa. Mutta ellei häntä, työhön kykenevää miestä, olisi, niin kunta antaisi.
"Sano yksikään ilo, mikä sinusta on ollut?"
Aamuksi Anselmi Kaarretaho hirttäytyy vyöhihnaansa. Jumala, joka niin paljon antaa anteeksi, antaa kyllä myöskin tämän.