PORORUHTINAS KUOLEE
Nyt pitäisi surukellojen soida yli lumipeitteisten aapojen, yli tunturien, yli vaarojen ja kiveliöiden, sillä Eerik Nikonpoika, pororuhtinas, on kuolemaisillansa. Vielä hän hengittää, mutta pian, aivan pian, on viikatemies tehnyt tehtävänsä, eivätkä surukellot soi. Kuinka ne voisivatkaan soida, — vasta neljän päivän kuluttua ehtii kuolinsanoma kirkolle.
Mikäpäs oikeastaan on Eerik Nikonpojan erota tästä maailmasta ja sen hyörinästä. Ei ole hän koskaan kukkaronsa kurenauhoja kiristänyt tarvitsevan edessä, ei ole hän yösijaa kieltänyt väsyneeltä matkamieheltä, ei ole hän itsetietoisesti vääryyttä tehnyt, ei korkoja kiskonut eikä poroja varastanut, ei myöskään käräjöinyt eikä antanut ahneuden pistää nenäänsä asiallisiin asioihin. Neljättätuhatta poroa tolvaa pitkin maita ja tuntureita, uudistila on perinnöksi lunastettu, ja rahaakin on pankossa, on rahaa kotona kiisussa, on maailmalla, ja povella on rahakiisun avain. Äsken sinne juuri pisti kuutisentuhatta. Kyllä varmaan on elämistä ja olemista.
Eerik Nikonpoika, pororuhtinas, on täysissä pukineissaan heittäytynyt pirtin sänkyyn, ja hengitys käy puuskutellen. Ruumis on hiessä, kasvot ovat hiessä, ja kuuma, vapiseva käsi tapailee kaulanauhasta rinnalla riippuvaa rahakiisun avainta. Tallellapa on, tallella, eikä sitä siitä niin vain viedä.
Näin sitä voi ihminen, moninaisissa heikko ja puutteellinen, yht’äkkiä joutua kurkistamaan kuolemaa vasten kasvoja. Maanantaina olet vielä täysissä voimissa, toimittelet kirkolla asioitasi ja käyt nimismieheltä nostamassa kruunun kestikievarirahat, torstai-iltana haukot henkeäsi.
Vaikka eipä sen puolesta, — pororuhtinas ei lainkaan itse tiedä, että hänen pian on kuoltava. Viime talvena tappoi tauti ihmisiä taloittain ja kyläkunnittain, mutta kas, hänpä säilyi. Ja kummakos säilyessä: viinaa, puhdasta pirtua, aina saatavissa, ja kun entinen loppui, niin tohtori kirjoitti uutta. Se on ainoa lääke sellaista kulkutautia vastaan. Mutta kyllä olikin sen asian takia saanut tehdä viikon kestäviä matkoja kirkolle.
Sydän lyö ja takoo niinkuin ei koskaan ennen, ja Eerik Nikonpoika, pororuhtinas, on auttamattomasti päissään. Hän ei tiedä, että hän on viimeisillään, sillä silloin hän ryhtyisi tilintekoon kaikkivoivan Ibmelin kanssa, hän luulee vain, että kolmannen päivän yhtämittainen humala vaikuttaa. Päissään hän toissa aamuna lähti kirkolta ja päissään hän ajeli kotiinsa poiketen tutuissa taloissa välillä. Kuinkapa sellainen mihinkään itsetutkistelemuksiin ja tilintekoon, selkänsä Ibmel sellaiselle kääntäisi, päihtyneelle rukoilijalle. "Kehtaatkin vielä siinä, juomari…" Se on niin heikko, liha, tuohon juomisen syntiin, heikko, vaikka seuroissa on monta kertaa tullut synnintuntoon ja tehnyt katumuksen. Heikko on ihmisen liha. Ja vielä vaikeampi on vastustaa kiusausta, kun kirkonkylän herra tohtori höylisti kirjoittaa pirtua, kun vain yksinkertaisella Lapin miehellä on uskallusta pyytää. Katsoo vain totisesti suurilla silmillään, alkaa kirjoittaa ja sanoo, että "voinhan minä nyt kirjoittaa, ja onhan se hyvä lääkkeeksikin siellä tunturien takana, kunhan te ette vain sitä sitten käyttäisi väärin…"
* * * * *
Eerik Nikonpoika on siis maanantaista asti ollut nousuhumalassa, jota hän ei ole päästänyt keskeytymään, ajanut kotiinsa ja tunti sitten heittäytynyt kotipirttinsä sänkyyn. Senjälkeen kuin uusi maantie valmistui, on hänen talossaan ollut kestikievari, ja hän tuntee tyydytystä ajatellessaan, että niin monet suuret herrat, sotaherrat, senaattorit, kuvernöörit ja tirehtöörit, hänet tuntevat ja ovat hyvin nukkuneet hänen vieraskamarissaan. On se vain jonkunlainen mies, tämäkin Eerik Nikonpoika, ilman ylpeyden henkeäkin ajatellen. Poroja on, talo on ja on rahaakin, Ibmelin siunaamaa. Kun kerran aika jättää, niin lapset saavat periä…
Pororuhtinas huokaisee ja raoittaa silmiänsä. Öljylamppu tuikuttaa katossa, piisissä on valkea ja huone on täynnä keitetyn lihan ja kosteiden säpäkkeiden ja heinän hajua. Ihmiset puuhailevat piisin luona, nuorimmat lapset leikkivät lattialla, matkustajia ei ole kuulunut. Ja mistäpä niitä kuuluisikaan, sotahommien päätyttyä enää harvoin liikuskellaan. Kaikki on niinkuin pitääkin, ja pororuhtinas painaa taas silmänsä umpeen. Sydän lyö ja jo alkaa ahdistaa henkeäkin. Saisihan se tulla unikin, tultava sen kuitenkin on, vaikka herääminen sitten onkin vähän vaikeaa kohmelossa. Ja taas alkaa sydämen lyönti kiihtyä, — ei sitä ylettömästä juomisestakaan mihinkään, rajansa pitää olla sillä niinkuin kaikella muullakin.
Pirtissä on hiljaista, ja jokainen puuhaa omia askareitaan, mutta ilmassa on aavistusta siitä, että jotakin on pian tapahtuva Eerik Nikonpojan, pororuhtinaan kohdalla. Sillä tällainen ei pororuhtinas koskaan ole ollut, — ajaa ensin yksitoista peninkulmaa kirkolta ja heittäytyy sitten sanaa puhumatta, kuulumisia kertomatta, vuoteeseensa. Kyllä ennen, kirkolta tullessa, suu kävi.
Maria, kotona-oleva tytär, kahdenkolmattavuotias, hämmentää pataa ja heittää salavihkaa silmäyksiä isäänsä. Posket punoittavat, ja ruskeissa silmissä on hehkua, jollakin tavoin on isän levoton sydämenlyönti tarttunut tyttäreen, ja hänestä tuntuu, kuin hän odottaisi jotakin, vaistoaa ja pelkää, mutt’ei rohkene pukea ajatuksiaan sanoiksi.
Molemmat rengit jurnuttavat äänettöminä, piippujaan imeskellen, sivupenkeillä. Isäntä, Eerik, on päissään, olisi tuo saanut vähän säästää kotiväellekin. Siinä se nyt sitten makaa, kapitaali, eikä henki tahdo kulkea sen viinanpaljouden takia.
"Siin' on keitto, syökää!" sanoo Maria melkein kuin vihamielisesti ja jättää kapustan pataan.
Mutta kukaan ei liikahda, toistaiseksi.
"Siin' on", toistaa Maria ja menee vieraspuolelle. "Inger-Maarjetta, panes niille astioita pöytään."
Pororuhtinaan hengitys käy yhä vaivalloisemmaksi, käsi menee rinnantiestä kiisunavaimeen ja jää sinne. Sitä sitä vain pitää vartioida selvänä jos humalassakin.
Syrjäisillä on heikko aavistus siitä, etteivät asiat nyt ole oikein. Siinä istuu Jouni, vanhin poika, ja seuraa isänsä jokaista liikettä, siinä istuu Aslakka, vävy, katsettaan apestaan kääntämättä; vähä väliä kohtaavat langosten katseet toisensa, ilmeettömät, mutta tarkkaavaiset, kovat katseet. Sillä on, pororuhtinaalla, käsi kiisunavaimessa, äsken se pisti sinne entisten lisäksi kuudettatuhatta niitä kievarirahoja. Sitä ei leikillään olla Eerik Nikonpojan vanhin poika eikä vanhimman tyttären mies.
Ulkona paukahtelee pakkanen, ja pohjoistaivas alkaa vaihtaa väriä, paukahtelee nurkissa ja paukahtelee metsässä. Olisi jo pian oikeastaan maatamenon aika.
"Isä taitaa olla oikein sairas", sanoo viimein Jouni, poika.
"Taitaa", vastaa Aslakka. "Mitähän sille oikein osaisi tehdä?"
"Emmehän me mitään osaa…"
"Niin, mitäpäs… Se on sillä tavalla, että mitäpä me ymmärtäisimme…"
"Katso nyt, se avaa suunsa ja haukkoo henkeään. Ei se hyväksi ole, tuo tuollainen…"
Ja Jounin, pojan, kiiltävät silmät seuraavat isän pienintäkin liikettä, mutta yhtä paljon ne seuraavat lankoa, Aslakkaa. Mikä senkin nyt juuri tänne lähetti?
Aslakka koettaa olla välinpitämättömän näköinen. Sattuipa kerrankin tulemaan hyvään aikaan, Jouni olisi tietenkin ryövännyt koko kiisun sisällön ja sanonut, että "mitäpä meille jäi". Niinpä niin, se on Jounissa korkealle noussut, se ahneuden henki.
Pororuhtinas kääntelehtii taljoillaan, hengitys näyttää käyvän raskaasta työstä. Poika ja vävy kurottautuvat istuimillaan: ei suinkaan se nyt lähde.
Mutta pororuhtinas ei vielä lähde eikä hän tiedä, että hänen on lainkaan lähdettävä. Huomenna taas nousee, hiukan sairaana, pahantuulisena ja katumuksessa ja synnintunnossa. Se on sellaista, kristityn elämä, lankeemusta, nousua ja yhtämittaista anteeksisaamista.
"Kun ei se vain olisi kuolemaksi", sanoo Uula-renki.
Ei vävy eikä poika käännä katsettaan makaavasta, eivät käännä muuta kuin mitä toisiaan salavihkaa tarkastelevat.
"Ei suinkaan se nyt… kuolemaksi", pääsee molemmilta yht’aikaa.
Ja taas vallitsee ummehtuneessa, lemuavassa pirtissä pitkän aikaa odottava hiljaisuus. Vain kattolamppu käryää ja halot rätisevät ja paukahtelevat piisissä.
Uula-renki tupruttelee piippuansa ja katselee poikaa ja vävyä. Hän on seurannut Eerik Nikonpoikaa Kaaresuvannosta Suomeen, nähnyt Jouni-pojan varttuvan mieheksi ja myöskin läheltä seurannut Aslakan askeleita. Eipä saanut Eerik Nikonpoika poikaansa ja vävyynsä omaa henkeään, ahneuden hengen heihin kasvatti, kentiespä vasten tahtoansa. Kuta kauemmin Uula-renki heitä katselee, sitä varmemmaksi hänestä käy, ettei kumpikaan heistä surisi isännän kuolemaa, vaan päinvastoin kumpainenkin sitä odottaa, päästäkseen rahakiisuun käsiksi. Joo-joo, pojat, kyllä te kiisun avaimen isännän rinnalta riistäisitte, ellette kalmaa pelkäisi.
Ja kun Uula siinä aikansa katselee, niin häntä alkaa suututtaa ja vistottaa. Kehtaavatkin siinä istua ja odottaa toisen kuolemaa.
"Tule, Niilo!" sanoo hän puoleksi torkkuvalle toverilleen.
"Mihin sitten?"
"Hevosia katsomaan."
Niilo nousee laiskasti ja lähtee perässä. Äsken, ennen isännän tuloa, hevoset ruokittiin, mutta saattaa Uulalla olla jotakin muuta alla.
* * * * *
Mariaa ei kuulu takaisin.
Ulkona loimuavat revontulet, ja nyt alkaa pororuhtinaalle itselleenkin selvitä, että hän on siirtymässä ajasta iankaikkisuuteen. Se selviää kuin välähdyksenä, hyvin etäisesti ja kuin läpi sumun. Herra Jeesus, ota minut vastaan synteineni kaikkineni, olenhan minä sentään koettanut… Eikä hän enää muista, että hän on ja on kolme päivää ollut auttamattomasti humalassa, hän vain tuntee, että lähtö tästä nyt pian tulee. Puhuakin pitäisi, pojille tuossa, mutta ei käänny kieli eikä liiku sormikaan.
Jouni-poika ja Aslakka-vävy seuraavat herkeämättömällä tarkkaavaisuudella vuoteessa makaavan pienintäkin liikettä.
"Isä!" sanoo viimein Jouni-poika, mutta isällä liikkuu vain peukalo eikä hän vastaa mitään.
"Appi-isä", sanoo Aslakka-vävy, mutt’ei hänkään saa vastausta.
"Ei se kuule mitään", toteaa Jouni.
"Ei", myöntää Aslakka.
Pororuhtinas makaa edelleen värähtämättä, viimein alkaa käsi vaistomaisesti avata peskin kaulantietä ja huulilta tunkeutuu kuin väkisten: "Ahdistaa!"
"Sitä ahdistaa", sanoo Jouni.
"Niin, mene auttamaan", kehoittaa Aslakka. Mutta Jouni pelkää kuolemaa eikä mene auttamaan. Ei mene Aslakkakaan. Istuvat siinä vain molemmat ja katselevat, katselevat salavihkaa toisiansa ja kuolevaa, mutta kumpikaan ei liikahda paikaltansa.
Pororuhtinas liikahtelee ja koettaa kääntyä vuoteellansa.
"Nyt!" sanoo Jouni, henkeään pidätellen.
"Nyt", toistaa Aslakka kuin kaiku.
Mutta se, mitä kumpainenkin odottaa, ei vielä tapahdu. Pororuhtinas näyttää nukkuvan, nukkumaan ovat myöskin menneet nuorimmat lattialta.
Ja taas Eerik Nikonpoika liikkuu, mutta tällä kertaa hän liikahtaa viimeisen kerran. Kasvot käyvät veripunaisiksi, silmäluomet avautuvat, ja verestävät silmät katselevat katon lakea, sitten käsi herpautuu ja vaipuu pitkin vuoteen laitaa.
"Jeesus Kristus", pusertautuu huulilta.
Sitten on kaikki hiljaa, ja hengitys lakkaa kulkemasta. Eerik
Nikonpoika, pororuhtinas on kuollut.
* * * * *
Nuorukaiset istuvat paikallaan oikeastaan käsittämättä, mitä on tapahtunut. Kuolema on käynyt, niinpä niin, käy se kerran meidän kaikkien kohdalla. Ja kuolleet osaavat kurkistella.
Mutta viimein Jouni-poika hyökkää esiin. Kädet haparoivat kuolleen kaulassa olevaa nauhaa ja nauhassa olevaa kiisunavainta. Samassa on Aslakka-vävykin pystyssä, silmät pyöreinä ja suu vaahdossa etsii hänkin pientä, rautaista avainta.
"Pois kämmenet!" ähkii Jouni-poika.
"Älä yhtään luule… laillista perintö-osuuttani", ähkii Aslakka-lanko takaisin.
Ja molempien kädet kopeloivat kuolleen kylmenevää, karvaista rintaa, kopeloivat ja etsivät, ja molempien silmät kiiluvat kateutta ja vihaa.
"Aäh, sinäkin… Rakkaudesta puhelit, rahaa aioit…"
"Älä yhtään… Laillinen perintöosuus, niin sisaresi niinkuin sinunkin…"
Kädet, kaksi paria, haparoivat kilvan pitkin kuolleen rintaa, mutta Jouni-poika saa avaimen ja pienen nuoranpätkän. Ja samassa hän on kiisun ääressä ja lennättää kannen auki. Heti on Aslakka-lanko hänen vieressään.
"Älä yhtään yritäkään…", läähättää hän. "Tasajako…"
"Tasajako! Mikä sinä oikeastaan olet: vävy, jälkeenpäin tunkeutunut…"
Jouni-poika kahmii seteleitä kiisusta, ja Aslakka-vävy lohmuaa toiselta puolen nahkakukkaronsa täyteen, tuhatmarkkasia, viisisatasia, satakruunusia.
"Näytä!" tiuskaisee Aslak.
"Mikä näyttäjä minä olen! Odota pesänkirjoitusta!"
Setelit sulloutuivat kummankin kukkaroon, osa leijailee pitkin vetoista lattiata, mutta kummallakaan ei ole aikaa sitä huomaamaan. Siinä he seisovat, vävy ja poika, käsi kummallakin leukunkahvassa, ja silmänräpäyksen näyttää siltä, kuin syntyisi paikalla tiukka ja verinen ottelu. Tavarat kiisusta ovat sinkoilleet ympäri lattiata; siinä on Hangasojalta huuhdottuja kultamurusia, siinä on solkia ja heloja, siinä on myöskin seteleitä siellä ja täällä. Mutta hengitys läähättää, posket hehkuvat, eikä kumpikaan ennätä sitä huomaamaan. Ja kuollut makaa hiljaa vuoteessaan: häntä ei enää maallisuus eikä mikään, mitä siihen kuuluu, liikuta.
Niin, kiisu on tyhjä, siinä ovat kievarirahat ja siinä on kaikki muukin rahallinen omaisuus langosten nahkakukkaroissa. Vasta silloin he huomaavat olleensa ryöstämässä, katselevat toisiansa silmiin ja vaikenevat.
Samassa Maria astuu pirttiin.
"Isä on kuollut", sanoo Jouni oneasti.
"Niin, — kuollut hän on", toistaa Aslakka melkein juhlallisesti.
Marian silmät välkähtävät.
"Maitokamarissa olisi ruokaa", virkkaa hän vain, katseen ollessa kääntyneenä piisiin.
Ja kun veli ja sisarenmies ovat menneet, alkaa hän hiljaa nyyhkytellen poimia pitkin lattiata varisseita satakruunusia, rintasolkia ja kultajyväsiä.
Pororuhtinas, Eerik Nikonpoika, on kuollut. Nurkat paukahtelevat, paukahtelevan tuntuvat korkeat Nattastunturitkin, lumi narskuu ja vinkuu, ja taivaantulet loimuavat.
Viikon kuluttua hänet haudataan ja surukellot soivat.