IV
Tällaisissa tapauksissa monet ajattelevat itsemurhaa, mutta Liinu ei niin tehnyt. Kun ohi päästään, niin kai miten kuten toimeen tulee, vaikka se olisi vaikeaakin. Ei suinkaan hän ole ensimmäinen eikä viimeinen sitä lajia maailmassa. On ollut ennen ja tulee olemaan jälkeenkinpäin.
Mutta nälkä hänellä on. Tähän aikaan on melkein kaikilla nälkä, miksei sitten hänellä. Kevätaurinko paistaa kirkkaasti ja maakin alkaa vähitellen viheriöidä, ja hän kulkee talosta taloon toivoen, että hänet jonnekin tämän ajan yli otettaisiin. Vaan itsekullakin on omat huolensa nyt jos koskaan eikä ole aikaa surra muita. Surullistahan se kyllä on, mutta… Ja niin edespäin.
"On minulla vähän säästöjäkin", selittää Liinu nöyrästi. "Sata markkaa, voi olla ylikin…" Saattaa olla, miksei, myönnetään. Mutta sota ja punikit saivat aikaan niin paljon vahinkoa, ja entäs sitten maailmansota ja ryssät, perkeleet. Joo, sellaista se nyt on. Saa nyt nähdä, milloin niidenkin kylvöt alkavat kantaa hedelmiä. Mitä lienevät jo kantaneetkin.
Liinu alkaa väristä ja horjuu tiehensä. Koska ja millä tavalla tästä kurjuudesta loppu tuleekaan. Jos nyt vain saisi vaikka edes jonkun saunan tai riihen loukon siksi aikaa ja pikkusen ruokaa itselleen. Onhan nyt kevät ja lämmin ja aurinko paistaa.
Silti ei Liinu ketään vihaa. Ei ihmisiä, jotka hänet työntävät maantielle, ei niitä, jotka hänet toimittivat pois palveluksesta, — kukapa sellaista palvelijaa pitäisikään, — ei tuttaviaan tyttöjä joilla oli kyllin tekemistä omien asioittensa kanssa eikä sitä, joka tämän kärsimyksen hänelle tuotti.
Kaikkein viimeksi häntä. Liinulle hän jo oikeastaan onkin muuttunut kaukaiseksi utukuvaksi, jolla ei ole mitään tekemistä tämän raskaan maallisen todellisuuden kanssa. Missä lienee maan mullassa tai sitten toisessa maassa, josta ei uskalla palata. Ja kun se ei edes osaa kirjoittaakaan.
Joskus Liinu ajattelee, että kun se, Nikolai, nyt kulkisikin tässä hänen rinnallaan niinkuin vajaa vuosi sitten. Tämä ajatus aivan kuin nostaa hänet maasta, mutta pudottaa hänet taas pian takaisin. Sehän oli ryssä! Liinu on nähnyt kaiken sen riemun ja juhlimisen, minkä ryssien maasta ajaminen on aiheuttanut, mutta sen suuruutta ja kantavuutta hän ei tajua. Hän ei jaksa ymmärtää, mitä vaaraa Niku olisi Suomen vapaudelle tuottanut. Varmasti hän olisi ollut ketään sortamatta ja tehnyt työtä uutterasti niinkuin muutkin. Ja pienellä palkalla.
Ne muut saattoivat olla mitä tahansa, mutta Niku oli erilainen. Liinu ei muistanut, etteivät he edes ymmärtäneet toistensa kieltä, päinvastoin hän kuvitteli, että he olivat jutelleet ummet ja lammet. Niku oli ensimmäinen ja ainoa ihminen, joka oli hänelle ollut hyvä ja hellä.
Ja tätä ajatellessaan hän herahti itkuun ja vaipui istumaan maantien pientareelle.
* * * * *
Se oli muuan yksinäinen vanha ämmä, joka viimein otti hoivaansa Liinun ja hänen satamarkkasensa. Laiha se oli ja naamakin sillä oli uurteinen kuin kartta, mutta otti kuitenkin.
"Ole nyt siinä sitten", sanoo hän, "et suinkaan sinä maantiellekään voi poikia."
Ja jatkaa arvostelevaisen näköisenä:
"Olethan riskin näköinen ihminen, että sen jälkeen töihin pystyt, riskin, vaikka kai olet saanut olla vielä huonommilla eväillä kuin me muut."
Liinu oli raukeana ja loppuun asti nääntyneenä istahtanut mökin rahille. Hän ei jaksa vastata, vaikka tahtoisikin. Mutta ämmä on suulas, kun on saanut satamarkkasen, joka on hänelle hyvinkin tarpeen, ja jatkaa:
"Tämä mökki kuuluu oikeastaan tuohon Marjasen taloon, jonka näet tuosta ikkunasta. Ryssät tappoivat sen molemmat pojat sodassa…"
Liinu raottaa silmiänsä ja tuijottaa ämmään.
"No", kysyy tämä, "mikä sinuun nyt meni? Eivät kai ne ainoat olleet, jotka ryssät ja punikit tappoivat, tiedän mä. Minun poikani poika, se meni kans, se oli renkinä Marjasella. Siitä on nyt toista kuukautta."
Eukko kuivaa silmiänsä, mutta Liinun aukenevat yhä suuremmiksi ja hengitys alkaa käydä huohottavaksi.
"Kai mar sinunkin kakarallasi isä on", jatkaa eukko huomaamatta mitään, "eihän sellaisia yksin tehdä. Minkä sortin miehiä se oikein on?"
Liinu on sielullisesti ja ruumiillisesti horroksissa. Hän ei ole tuntenut niitä ruumiillisia tuskia, jotka häntä ovat polttaneet, mutta kun hän nyt kuin läpi unen kuulee eukon kysymyksen, tietää hän, mikä häntä odottaa, ja ponnistaen viimeiset voimansa koettaa hän kulkea ovea kohden. Mutta hän törmää vain ovipieleen ja kaatuu lattialle. Siinä se synnytys sitten tapahtui. Eukko, vaikka olikin tällaisiin hommiin tottunut, säikähti ja juoksi Marjaseen hakemaan apuväkeä. Ja vähän ajan kuluttua hän palasi isännän ja emännän kanssa.
"Kaikkia sinä kans, Jumalan luoma, haalit mökkiisi", jopisi isäntä.
"Mitäs, elää täytyy, elää täytyy", vastasi eukko häärien kuin tuskassa.
"Ota nyt edes selvä, mikä eläjä se on?" Siinä hosuttiin ja siinä häärättiin, vettä kannettiin ja se äskensyntynyt poikalapsi vikisi. Ja lempeä, lupaileva kevätaurinko paistoi, mutta Liinua ei saatu virkoamaan. Hän vain nytkähteli, väänteli kasvojaan, mutta muuten hän oli kuin tainnoksissa. Viimein hän hiukan raotti silmiänsä.
"Oliko se poika?" kysyi hän.
"Joo, poika se oli", vastasi eukko touhukkaasti, "ja korea näkyykin olevan. Mutta sano nyt, mikä ja kuka sinä lopultakin olet?"
Kuluu aikoja eikä Liinu vastaa mitään. Kasvot käyvät entistäkin valkeammiksi ja vasen käsi haparoi tyhjää ilmaa. Eukko on ymmärtävinään, että hän tahtoo koetella poikaansa, ja nostaa sen hänen kätensä ulottuville. Silloin Liinu aukaisee silmänsä ja kuiskaa tuskin kuuluvasti:
"Pankaa sille nimeksi Nikolai."
Hän nytkähtelee vielä muutaman kerran suonenvedontapaisesti ja hengähtää viimeisen kerran.
"Ryssän se oli", sanoo Marjasen isäntä ja naurahtaa katkerasti osoittaen vikisevää lasta. "Nikolai! Arvasinhan minä sen. Ja mitä pirua me sen suhteen nyt oikein teemme."