V
Liinun nimi ja kotipaikkaoikeus saatiin muutaman viikon kuluessa selville, hän sai kaikin puolin kristillisen hautauksen ja pikku Nikolai pantiin elätteelle niin sanottuun hyvään perheeseen. Hänen hiukan hämärä syntyperänsä selvitettiin kasvatusvanhemmille asianmukaisen tunteellisesti, kehoitettiin kohtelemaan ja kasvattamaan häntä hyvin. Kirkonkirjoissa tuli hän kulkemaan Nikolai Elinanpoika Sarkkana, joka aviottomana oli syntynyt silloin ja silloin. Samanlaisia ilmoituksia tehtiin kai samaan aikaan ja myöhemmin monesta muustakin, niinkuin oli tehty aikaisemminkin.
Äidin kohtalo tuli siis pojankin kohtaloksi. Ero oli vain siinä, että Liinu-vainajalla oli ollut lailliset, kunnialliset vanhemmat, jotavastoin pikku Nikolai Sarkan äidin kunnian kanssa oli niin ja näin ja isästä ei ollut tietoa ensinkään. Se ainoastaan, että hän oli ollut ryssä. Äidin oman tunnustuksen mukaan.
Nikolai oli pitkänpuoleinen nimi, jotapaitsi sen soinnussakin oli jotakin epämiellyttävää ja epäisänmaallista, ja senvuoksi häntä jo varhain ruvettiin sanomaan Nikuksi, — niinkuin isääkin. Ja tämä Niku oli pyöreäposkinen, ruskeasilmäinen pojanvekara, jota ilokseen katseli ja joka ymmärtämisen ensimmäiseen alkuun päästyään oli valmis suomaan hymyn kenelle tahansa.
"Niin", sanoi kasvatusisä, jolla itsellään oli paria vuotta vanhempi poika, vierailleen, "tämä pikku Niku on nyt sellainen hehkuvan lemmen lapsi."
"Sellainen pikkuinen ryssä", lisäsi kasvatusäiti lempeästi.
Ja vieraat olivat asiaaharrastavan ja ymmärtäväisen näköisiä ja sanoivat, että luodaanhan sitä maailmaan kaikennäköisiä ihmisiä, mutta hyvä se sentään on, että hän pääsi teille. Paljonko te siitä oikein saatte vuodessa?
Johon kasvatusvanhemmat kainosti vastasivat, että mitäpä niistä saamisista. Tässähän on kyseessä vain puhdas ihmisrakkaus eikä mikään muu.
Ihmisrakkaus on kuitenkin useimmiten varsia venyvää laatua. Kukaan syrjäinen ei olisi voinut väittää, etteivät Nikun kasvatusvanhemmat olisi hänestä pitäneet niin hyvää huolta kuin osasivat, jopa omalla tavallaan häntä rakastaneetkin. Mutta heidän varansa olivat niukat ja perhe osoitti vahvasti kasvamisen oireita. Joskus he olisivat hänestä luopuneetkin, mutta yhdeltä puolen he olivat häneen kiintyneet, toiselta se pieni tulojen lisä, minkä he hänestä saivat, ei tuntunut niinkään vähäpätöiseltä, jotta sitä ilman muuta olisi voinut jättää jokapäiväisistä laskelmista pois.
"Lapsi pitäisi pukea paremmin", sanoi valvoja. "Niin, ja sitten olisi myöskin puhtaudesta pidettävä jonkun verran enemmän huolta."
Se valvoja oli myöskin sitä maata, että osasi ilmestyä hetkellä, jolloin häntä vähimmin odotettiin, ja aina sillä oli jotakin muistuttamista. Mutta se kai kuului ammattiin. Ja kasvatusvanhemmat tuskastuivat ja päättivät, että ensi vuoden alusta Niku annetaan muualle. Eivät omatkaan lapset olleet sen paremmin puettuja ja puhtaampia, mutta terveitä ne olivat niinkuin Nikukin. Piti jokaisen ymmärtää, että lapset suttaavat itsensä. — Mutta kun sitten vuodenvaihde tuli, ei luopumisesta tullutkaan mitään.
Niku ei näistä asioista ymmärtänyt mitään. Hän oli ruskeasilmäinen ja lempeäluontoinen eikä häntä koskaan tarvinnut kahdesti käskeä. Kasvatusvanhempiaan hän sanoi isäksi ja äidiksi, ja nämä arvelivat, että ovat sen vanhemmat perältäkin tainneet olla jonkunlaisia ihmisiä, vaikka syntyperä nyt oli sellainen kuin oli. Minkäpä hän, lapsi parka, sille itse mahtaa. Koetetaan vielä, että siitä saataisiin jotakin. Pianhan se tulee kouluikäänkin eikä sitä passaa heitteille jättää.
* * * * *
Kaupungin kivimuurien, joissa asuu kymmeniä perheitä, kivitetyillä, ummehtuneentuntuisilla pihoilla leikkii monenlaista lasta. Ja kerran sen pakostakin täytyi paukahtaa.
Se oli muuan rauhallinen, auringonpaisteinen sunnuntai-ehtoo, ja ne lapsista, joilla oli siihen tilaisuutta, olivat puistoissa tai sitten vielä kauempana luonnon helmassa.
Yhtäkkiä hyökkää Niku täyttä kurkkua itkien sisään ja pikkuista myöhemmin pohjakerroksessa asuvan suutarin muija henkeä täynnä. Ei hän pitkiä esipuheita tarvitse, vaan käy suoraan asiaan lyöden laihalla, luisevalla nyrkillään pöytään.
"Ja sen minä nyt tulin sanomaan teille, rouva"! huusi hän, "että ellette te saa pidetyksi kurissa tuota ryssänkakaraa…"
"Mitä Herran nimessä se sitten on tehnyt?" keskeytti kasvatusäiti säikähtyneenä.
"Se löi mun poikaani", kirkui eukko julmistuneena. "Löi meidän
Tuomasta. Ajatelkaa, rouva, löi!"
"Löitkö sinä?" kysyi kasvatusäiti ankarasti Nikulta.
Mutta Niku ei tahdo itkultaan saada vastatuksi.
"Se otti minun hevoseni", nyyhki hän viimein, "ja sitten se sanoi minua ryssäksi."
Eukko katsoi voitonriemuisena kasvatusäitiin.
"Siinä sen nyt kuulitte", sanoi hän. "Ja sellainen käy kunniallisten lasten kimppuun."
"Vika näkyy alkuaan olleen teidän Tuomaassanne. Ensin ottanut toisen leikkikalun, jonka sääliväiset ihmiset ovat antaneet, ja sitten vielä nimitellyt."
"Sanoitteko te, että nimitellyt? Voi taivasten luoja! Vai nimitellyt?
Eikö maassa ole lakia ja oikeutta, ja peljätäänkö kuulla totuutta! Hä!
Väitättekö te, ettei kakara tuossa ole ryssän ja jonkun lutkan poika?"
Kasvatusäiti jäykistyy. Niku on jo unohtanut hevosensa, unohtanut antamansa lyönnin ja seisoo siinä sormi suussa ja silmät pelästyksestä pyöreinä kuunnellen keskustelua.
"Niku menee toiseen huoneeseen", käskee kasvatusäiti, ja poika tottelee kalpeana ja sanaa puhumatta. Sitten hän kääntyy eukon puoleen.
"Viattomien lasten kuullen ei pitäisi puhua tuollaisia", sanoo hän, "ja kaikkein viimeksi teidän, jotka molemmat, miehenne kanssa, olette ottaneet osaa kapinaan. Älkää te tulko tänne puhumaan ryssistä."
Mutta nyt eukko vasta hirmustuu, ja lausuen kamalia uhkauksia opettamisista ja poliisista hän rientää portaita alas.
* * * * *
Sinä iltana vallitsee Nikun kasvatusvanhempien kodissa hiljaisuus. Kasvatusveli ja -sisaret katselevat häntä uteliaina ja kysyen ja vasta, kun lapset on toimitettu levolle, alkavat vanhemmat vaihdella sanoja.
"Pitää varoa, ettei se vasta pääse yhteyteen suutarin tenavan kanssa", sanoo mies.
Pankaa sille nimeksi Nikolai…
"Pitäisihän sitä, mutta kun minulla ei ole aikaa paimennella heitä", vastaa nainen.
Pitkä, alakuloinen hiljaisuus. Sitten taas se vanha juttu. Mies sanoo:
"Se maksukin on kyllä niin pieni, että joutaisi hyvin antaa sen muillekin, mutta vaikea on luopua lapsesta, jota kuusi vuotta on pitänyt kuin omanaan. Eikähän se ennen ole pahoja tapoja osottanut."
"Ei ole", vakuuttaa nainen. "Ja nytkin oli vika suutarin pojassa. Mutta täytyyhän sen kuitenkin joskus saada kuulla totuus."
"Niin kyllä, mutta siihen on vielä aikaa. Antaa sen vaan olla siinä uskossa, että se on meidän."
Siihen keskustelu sillä kertaa taukosi. Ei kumpainenkaan ollut huomannut, että Nikun tummatukkainen pää tuon tuostakin oli näkynyt vuoteen reunan yli, eikä arvannut, että hänen lapsellisessa mielessään kierteli joukko kysymyksiä. Eivätkä he tienneet sitäkään, että kun he molemmat jo kauan aikaa olivat nukkuneet, Niku vielä valvoi ja teki päätöksen vielä uudemman kerran antaa suutarin Tuomasta selkään.