VI

Koulussa eivät opettajat olleet oikein selvillä siitä, minkälaisen arvostelun he Nikusta olisivat antaneet. Läksynsä hän osasi kuinka sattui, joskus oikein loistavastikin, toiste ei mitään, ja annetut muistutukset ja kehoitukset unohtuivat pian.

"Mutta lapsi on aina lapsi, ja kun tietää hänen syntyperänsäkin, niin…"

Parempaa toivottiin. Mutta merkillinen lapsi hän yhtä kaikki oli, sen he olivat valmiit tunnustamaan. Milloin hän muitten leikkiessä istua kyykötti jossakin nurkassa aivan kuin ei olisi tiennyt koko ympäröivästä elämästä mitään, milloin otti kaikkein vilkkaimmin siihen osaa.

"Jotakin slaavilaista", sanoivat tietoviisaat opettajat.

Ja lisäksi he olivat panneet hänessä merkille muutakin: sen, että hänessä aina oli jotakin varovaista ja odottavaa ja että hän aina oli kuin valmis lyömään. Tätä he eivät käsittäneet muuten kuin siten, että hänellä täytyi olla joku aavistus syntyperästään.

* * * * *

"Äiti!" kysyi Niku kerran kotona. "Kuka minun isäni on?"

"Johan äiti on sen monta kertaa sanonut, että hän on kuollut."

"Milloin hän kuoli?"

"Siitä on jo pitkä aika, lähes kymmenen vuotta."

"Ja äitini on myöskin kuollut?"

"Niin, mutta miksi sinä sitä aina kyselet. Hän kuoli silloin kun sinä synnyit."

"Ja kun ei minulla ollut vanhempia, niin te sitten otitte minut.
Niinhän?"

"Niin juuri. Mutta ole nyt rauhassa ja syö. Pian sinun on taas mentävä."

Niku jatkaa aterioimistaan, mutta palat menevät suuhun yhä harvemmassa tahdissa ja viimein käsi pysähtyy kokonaan.

"Tässä paperissa seisoo Nikolai Elinanpoika Sarkka eikä isän nimeä ole ensinkään. Kaikilla muilla on isän nimi. Ja sitten tässä seisoo, että avioliiton ulkopuolella syntynyt. Mitä se on?"

Kasvatusäiti säpsähtää ja ottaa paperin pojan kädestä. Se oli toiseen kouluun vietävä papinkirja, joka oli unohtunut kamarin pöydälle.

"Anna vasta isän paperien olla rauhassa", toruu hän. "Ei se avioton mitään ole ja sen sinä kyllä ehdit oppia ymmärtämään."

Mutta Nikulla on nyt jotkin mielessään eikä hän hellitä. Hetkisen hän kyllä istuu vaiti ja hautoo asioitaan pienessä päässään, mutta sitten häneltä pääsee yhtäkkiä:

"Oliko isä sitten ryssä?"

"Ei", vastaa kasvatusäiti tuskastuneesti. "Herkeä nyt jo siitä."

"Mutta kun minä olen niin kuullut."

"Keneltä sitten?"

"Suutarin Tuomaalta ja muiltakin."

"Ne valehtelevat."

"Eivät valehtele."

"Valehtelevat ne. Ole varma siitä."

Nyt ei Niku enää voi hillitä itseään, vaan purskahtaa itkuun.

"Eivät ne valehtele", nyyhkii hän. "Eivät ne siitä muuten aina puhuisi.
Ja sitten ne sanovat, että ota selvä asioista."

Kasvatusäiti huomaa, että Niku vääjäämättömästi uskoo asiaansa, ja koettaa häntä lohduttaa. Mutta hän ei osaa muuta kuin silitellä hänen päätänsä ja kyyneleet silmissä hokea:

"Jos asia niin olisikin, niin minkä, lapsi parka, sinä sille teet.
Jokuhan isä meillä kaikilla täytyy olla."

Niku on niinkuin ei kasvatusäidin sanoja kuulisikaan. Hänen päässään ovat arvatenkin jo toiset ajatukset. Viimein hän taas nostaa katseensa kasvatusäidin puoleen.

"Entä äitini", kysyy hän kuiskaten, "oliko hän sellainen, niinkuin ne sanovat, sellainen huono nainen?"

"Ei", tulee vastaus varmasti ja tanakasti. "Hän kuuluu olleen hyvä ja kunnon ihminen."

Siiloin Nikun silmät välähtävät, hän puree hampaansa yhteen ja puristaa nyrkkiin pienet kätensä. "Ja jos ne vielä tulevat minulle sellaista puhumaan", sanoo hän ääni väristen, "niin minä kyllä…"

"Mitä sinä nyt?" keskeyttää kasvatusäiti.

"Niin minä ne kyllä tapan", lopettaa pikku poika synkästi.

"Älä, poika parka, puhu niin hirveitä."

* * * * *

Mitään hirveää ei Nikun puolelta tapahtunut sinä vuonna eikä vielä seuraavanakaan. Mutta hänen olemukseensa tuli vieläkin enemmän urkkivaa ja väijyvää, niinkuin olisi hän joka hermollaan odottanut kuulevansa itsestään tai vanhemmistaan jotakin epäedullista tai häpäisevää, voidakseen sitten kostaa.

Mutta kolmantena talvena pieksi hän suutarin Tuomaan, joka oli hänelle virnaillut, henkihieveriin, saman Tuomaan, joka nurkan takana oli hänelle tarjonnut ensimmäisen irvistyttävän ryypyn ja ensimmäisen oksennuttavan paperossin.

Silloin Nikolai Sarkka, viidentoista vuoden ikäisenä, toimitettiin kasvatuslaitokseen.