VII
Kesäinen aurinko paistaa pölyttyneille kivikaduille, jotka ovat täynnä autojen edestakaisin hurraamista, kiiruhtamista ja työn ryskettä rakennustyömailta. Niillä näkyy olevan runsaasti tekemistä ja lujasti rahaa, kaikilla noilla kiiruhtavilla ihmisillä, mutta toinen on asia sillä, jolla ei ole tekemistä ja vielä vähemmän rahaa. Hän voi tyytyä syrjästäkatsojan vaatimattomaan asemaan päiväksi tai pariksi, vaikkei hänellä olisikaan rahaa, kun vaan vaatteet ovat mukiinmenevät ja yöt lämpimät, mutta kolmas tai neljäs päivä panevat jo pakon eteen. Jotakin täytyy etsiä vaikka hiiden hinkalosta.
Kaupungin pöly näkyy asettuneen vihreitten puitten lehdillekin. Niku tarkastelee mielenkiinnottomasti puita ja vihertävää ruohokenttää, penkeillä istuvia tai ohikulkevia ihmisiä ja aikoo sytyttää paperossin. Mutta tupakka on kaikki ja tyhjä laatikko taskun pohjalla. Itsekseen sävähtäen viskaa hän sen eteensä käytävälle ja alkaa kaivella taskujansa. Ei markkaakaan, ei suorastaan pennin pyöryläistä.
Mutta hän ei kiroa, ei edes kiukuttele itsekseen. Hän ajattelee vain kylmästi ja harkiten edessä olevaa tosiasiaa. Liivit, — nehän olivat kesällä aivan tarpeettomat, joten hän hyvinkin voisi viedä ne panttiin, mutta asia tuntui hänestä vastenmieliseltä ja nöyryyttävältä. Sehän on melkein kuin olisi elänyt puolialastomana.
Vaan kello! Peijakas vie, olihan hänellä kello, oikeastaan ylellisyyskapine, hänenlaiselleen. Hetkisen hän hartaasti ajatteli kelloa ja summaa, jonka siitä saisi, — tietenkin hän lunastaisi sen takaisin heti kun saisi työtä ja työstään palkan. Mutta lopulta senkin kanittaminen tuntui hänestä ilkeältä. Se oli muisto kasvatusvanhemmilta ja ollut hänellä jo melkein vuoden. Jos lopultakin olisi pakko joksikin aikaa mennä heidän armoilleen, olisi noloa, ellei kelloa olisi mukana.
Sillä he olivat häntä pyytäneet tulemaan jo vuosi sitten, jolloin hän pääsi kasvatuslaitoksesta. "On paras, että tulet suoraan tänne", olivat he kirjoittaneet, "niin koetamme keksiä sinulle jotakin sopivaa hommaa."
Niku olikin ankarasti miettinyt asiaa, mutta koko kaupunki tuntui hänestä kammottavalta. Hän kuvitteli edeltäpäin, millä silmin häntä tultaisiin katselemaan, tuttavat pojat ja monet muutkin, ja mitä he tulisivat sanomaan. Se on se ryssän poika, se on nyt palannut laitokselta ja hakee itselleen työtä. Ja häntä kartettaisiin sen takia, että tulee laitokselta ja — muunkin. Senvuoksi hän oli mennyt, saatuaan paperinsa selviksi, Porin sahalle ja oli nyt ollut jo toista kuukautta työttömänä. Sitä ei olisi ollut pakko olla, vaan olivat tehneet lakon keskellä kesää, keskellä parhainta työ-aikaa, ja tässä sitä nyt istuttiin. Eikä hän, joka ei ollut mikään ammattijärjestön jäsen, vaan täysi villi, ollut saanut ääntänsä kuuluville. Ulos oli vaan käsketty ilman muuta. Siinä ei sitten muuta kuin ottaa hattunsa ja lähteä kävelemään.
Tätä muistellessaan Niku jo kirota tirskahdutti. Sellaiset pöljät, jotka eivät ymmärrä omaa etuansa. Hän oli ensin aikonut kostaa rupeamalla "rikkuriksi", mutta mietittyään asiaa päättänyt, että syökööt itse liemensä molemmin puolin.
Nyt oli hän kurkkinut täällä viikkokaupalla etsien ansiotilaisuutta, vaikka turhaan. Kaikissa paikoissa oli täydet miehet, ja kun hän ei sitäpaitsi ollut erikoinen ammattimies millään alalla, niin työnjohtajat vain levittivät käsiänsä tai suorastaan käänsivät selkänsä ja rupesivat tarkkaamaan johdossaan olevien töiden kulkua. Eilen hänellä ei enää ollut tilaisuutta syömiseen, ja pari viime yötä hän oli viettänyt kumoon kaadetun veneen alla.
Niku puri hampaitaan yhteen. Niin hän oli tottunut tekemään viimeisten vuosien aikana ja niin hän teki nytkin. Eiväthän asiat kuitenkaan marisemalla parane. Mutta tällä hetkellä hän tuntee vihaavansa koko yhteiskuntaa.
Joku naisihminen kulkee ohi, aivan tavallinen nainen, joka ohimennessään luo Nikuun silmäyksen. Ei mitään muuta. Vaan tästä Nikun ajatukset kuin itsestään muuttavat suuntaa. Hän nousee, kävelee laiskasti ja tarkoituksettomasti muutaman askeleen ja istahtaa taas seuraavalle penkille. Tuntuu aivan siltä, ettei jaksa enempää.
"Tuo naisihminen, mitä se oikein tirkisteli? Olisiko sillä ehkä ollut tietoa jostakin?"
Tämä päivä oli kai taas vietettävä syömättä ja tupakoimatta ja seuraava yö jonkun veneen ällä, jonne varovaisesti oli saanut hiivityksi.
Itsestään Nikun ajatukset lentävät aikaan kasvatuslaitoksella, vuodesijoihin ja riittävään uneen ja ruokaan siellä. Ennenkuin hän oli sinne mennyt, oli häntä peloiteltu sillä, että siellä saa kerran päivässä ruokaa ja kahdesti ruoskaa, muttei se sentään sellaista ollut. Sai olla hyvinkin rauhassa, kun vaan piti huolen siitä, että toimitti tehtävänsä eikä turhia ryppyillyt. Silloin oli jotenkin varma selkäsauna tai karsseri edessä, ellei kyennyt keljuilemaan itseään irti.
Suurin piirtein oli Niku tullut laitoksella toimeen hyvin, eivätkä hänen muistonsa siitä olleet ikävät. Olihan kaverien joukossa ollut haljujakin, mutta myöskin reiluja heppulia joukossa, joita olisi hauska myöhemminkin tavata. Ja ne kerrat, jolloin hän oli joutunut ruoskan tai karsserin kanssa tekemisiin, olivat tapahtuneet saman asian takia, jonkavuoksi hän sinne oli alkuaan joutunutkin.
Niku nytkähdytti levottomasti hartioitaan. Mitähän tietä ne sellaisetkin tiedot kulkevat laitokselle. Vai olisikohan jotenkin opettajien kautta joutunut oppilaiden korviin. Varmaa on, että ne, jotka olivat hänelle virnailleet ja piikitelleet, olivat siitä asianmukaisen palkan saaneet, — jos oli hänkin.
* * * * *
Katulyhtyjen syttyessä käyvät tuoksut tuntuvammiksi ja Niku istuu yhä penkillään. Yksi ja toinen on siinä jo istahtanut hetkisen hänen vieressään, on ollut sellaisiakin, jotka ovat hänelle heittäneet sanasen pari; mutta hän on pysynyt paikallaan. Minne hänellä ylimalkaan kiire olisikaan? Jos siihen saisi poliisin hätyyttämättä nukahtaa, niin siinä hän nukkuisi aamuun asti.
Ihmisiä kulkee ohi, käy aina pimeämmäksi, Niku miettii.
"Ryssä, perkele. Huora."
Hän on selvillä siitä, miten ihminen syntyy tähän maailmaan, miten se pannaan alkuun ja kuinka sitten tapahtuu. Mahtaneekohan tuosta ohi vaeltaa kovinkaan monta tarkoituksella tehtyä, eivätköhän useimmat ole vain sellaisia "vahingonlaukauksia", joiden alkuperäinen tarkoitus on ollut aivan toinen kuin uuden ihmisen aikaansaaminen. Miksi siis suuttua, kun tulee puhe syntyperästä ja ryssästä.
Sitä kysymystä ei Niku saa itselleen selväksi. On kai niin, että jokainen ihminen on ihminen erikseen: mistä toinen suuttuu, se ei liikuta toista vähääkään. Niin kuin se yksikin poika, joka oli tuotu laitokselle sen takia, että oli sekaantunut lampaaseen, ja joka puhuikin, saatana, siitä, kun vain joku viitsi kuunnella. Mutta se kai ei ollut nupiltaan erittäin viisas.
Niku yrittää olla ajattelematta tällaisia asioita ja kohdistaa koko huomionsa leipäkysymykseen, mutta ne eivät häntä jätä. Minkälainen on hänen äitinsä ollut näöltään? Sanovat ainakin, että se oli ollut pulskanpuoleinen ja muutenkin kunnon ja tekevä ihminen. Nikulla ei ole hänestä minkäänlaista kuvaa, ei edes tietoisuutta siitä, mihin paikkaan hänet on haudattu. Saisihan tuon tietää, vaikkei siitä tietystikään mitään hyötyä olisi. Kuollut kun kuollut, — eihän se ollut elänytkään kuin muutaman tunnin hänen syntymänsä jälkeen. Ja isä oli jo silloin ollut tietymättömissä. Tietenkin ryssän sotamies, niinkuin tavallista kuului olleen siihen aikaan, koska se kerran oli ryssä ollut.
"Ja pirunko minä sille kaikelle mahdan", mutisee Niku itsekseen, nousee ja lähtee tarkotuksettomasti kulkemaan.
Sitä asiaa hän ei enää tahtonut ajatella ja sillä se sai hänen puolestaan olla ratkaistu.