IX

Niku kiipeää portaita ylös, mutta miettii vielä tovin ennenkuin aukaisee oven. Siitä on kuusi, hiukan seitsemättä vuotta, kun hän viimeksi näitä portaita kulki, ja hän oli silloin pahanpäiväinen poikanen, joka oli perinpohjin könistänyt suutarin Tuomaan. Hän luo vielä katseen pukuunsa, joka on hiukan nuhjaantunut, mutta toivoo, että se kestää tarkastuksen. Paljonhan häneltä ei siinä suhteessa voisi vaatiakaan.

Vain kasvatusvanhemmat ovat kotosalla, kasvinveli ja -sisaret ovat toimissa eikä kukaan heistä edes samassa kaupungissa. Taloon on tullut niinkuin enemmän hyvinvointia ja keittiön ikkunaan näkyy kirkontornin ristin kultainen kimmellys.

Kasvatus-isä on tullut hiukan likinäköiseksi ja siristelee silmiään.

"Mutta eikö se ole Niku?" kysyy hän viimein.

"No mutta elämässä, Niku se on!" pääsee kasvatusäidiltä.

"Joo, kyllä se minä olen", toteaa Niku häkeltyneenä. Hän siis merkitsi näille ihmisille jotakin.

"Käy nyt peremmälle istumaan ja kerro. Aiotko sinä jäädä tänne?"

"Ei, en minä aio tänne jäädä. Minä tulin vain teitä katsomaan eikä minulla ole mitään tuomisiakaan."

"Älä sinä tuomisista. Kyllähän me, vanhat ihmiset, toki älyämme nuoren miehen aseman…" Kahvipannu pannaan tulelle ja siinä kysellään ja vastataan. Mutta Niku on kuin oman itsensä ulkopuolella, hän vastaa yksitoikkoisesti ja harvasanaisesi, ja kaikki tämä on hänestä kuin unta. Millaista oli kasvatuslaitoksessa? Kyllähän se siinä meni, ei hänelle ainakaan huonoa ja ikävää muistoa jäänyt. Entä mitä Niku on viime aikoina hommaillut? Ovat ne souvit aina tahtoneet loppua kesken; viime aikoina on tullut etupäässä vain kuljetuksi, ja tehty on, mitä eteen on sattunut.

"Niinpä niin. Ne työajat ovat huononpuoleiset nykyisin. Mutta Nikunhan sopisi nyt jäädä tänne ja koetettaisiin sinulle yhdessä hakea vakinaista työtä."

Niku katselee miettiväisenä eteensä.

"Kyllähän se niinkin olisi", vastaa hän, "muttei se nyt kävele."

"Miksei sitten?"

"En minä osaa sitä selittää, mutta niin se vaan on. En minä voi täällä pitempiä aikoja olla."

"Mutta ehkä muualla?"

"Sitä en osaa sanoa."

Syntyy pitkä äänettömyys, jokainen ajattelee itsekseen. Viimein:

"Mistäpäin Niku nyt viimeksi tulee?"

"Kävin mökillä, jossa olen syntynyt."

Kasvatusvanhemmat vavahtavat. Siinä mahtoi olla joku erehdys. Kuinka
Niku sinne oli osannut, jota eivät hekään tienneet?

"Osuin sinne aivan sattumalta, niinkuin kulkija osuu. Ja puhuttelin pitkän aikaa vaimoakin, joka oli nähnyt minun syntyvän ja äidin melkein samalla kertaa kuolevan. Sen viimeiset sanat olivat olleet: 'Pankaa sille nimeksi Nikolai'. — Kuka muu se olisi ollut?"

Kasvatusvanhemmat nyökäyttelivät. He ajattelivat, että kohtalo kulkee omia mutkallisia teitään. Poika pannaan kulkemaan samoja teitä kuin äitinsäkin, eikä edellinen nähtävästikään tiedä, siunatako vai hävetä sen muistoa, joka hänet on synnyttänyt.

"Eikö Niku koskaan ajattele isäänsä?" kysyi kasvatusäiti vihdoin.
"Hänhän voi olla vielä elossa."

"Mitä minä meren sannasta. Virta sen vie ja tuuli tuo. Mutta äiti on toinen asia." Ja ääni saa matalamman soinnun kun hän jatkaa: "Kävin tullessani hautausmaalla katselemassa… mutten minä mitään löytänyt, vaikka miten olisin koettanut etsiä."

Kasvatusisä tietää, ettei Sarkan Liinu-vainaja ollut niitä ihmisiä, joiden haudoille pystytetään kiviä eikä edes puuristejä. Ja kukapa niitä hänelle olisi edes ollut pystyttämässäkään. Mutta hän haluaa tehdä Nikulle palveluksen ja sanoo:

"Älähän hätäile. Minä käyn kirkkokonttorissa tiedustelemassa. Kyllä niillä siellä pitäisi olla tieto kaikista kuolleista ja haudatuista."

Ja hän painaa oitis lakin päähänsä ja lähtee. Mutta Niku jää syviin mietteisiin. Ehkäpä äitivainajaa ei olekaan haudattu tänne. Olisi pitänyt tiedustella siellä syntymämökillä, olisiko hän mahdollisesti haudattu sikäläiseen hautausmaahan. Miksi häntä tänne olisi rimppuutettu? Ja jos oli, niin eivätkö ne huolineet häntä sinne? Kurjuuden kuva Nikun mielessä käy yhä kaameammaksi.

Muutaman tunnin kuluttua kasvatusisä palaa takaisin.

"Kyllä hänet tänne on haudattu", kertoo hän, "mutta näin pitkän ajan jälkeen eivät he voineet sanoa, minne. Joka tapauksessa jonnekin hautausmaan laidoille. Jos haluat, niin mennään katselemaan."

Vaan Niku ei halua. Hän on jo katsellut hautausmaan laidan ja tietää, että se on rivi keltaisia, hoitamattomia ja tallattuja hautakumpuja, joku kuihtunut, köyhän käden sitoma seppele siellä ja täällä. Hänen äidillään oli tuskin ollut edes sellaista, eikä ollut varmasti ollutkaan. Ei, mitä hyödyttäisi sinne mennä enää toista kertaa arvailemaan, nuuskimaan ja tonkimaan. Jonkun sellaisen alla oli hänen äitinsä mätänemässä, — ellei toista jo oltu kuopattu päälle. Se sai riittää.

Seuraavan yön Sarkan Nikolai nukkuu levottomasti, vaikka vuode onkin erikoisella huolella valmistettu, niin että hän vuosikausiin ei ole semmoisella nukkunut. Hän ajattelee lapsuutensa aikoja, jotka hän yhdessä kasvinveljensä kanssa on nukkunut tässä samassa vuoteessa, ajattelee kasvatusvanhempiansa, joille hän jotakin merkitsee ja joille hänen pitäisi olla kiitollisuudenvelassa, mutta ennen kaikkea hän ajattelee pitkää riviä köyhien ja tuntemattomien hautakumpuja. Eikä mikään saa häntä viipymään yli aamun.

"Ei, kyllä minun nyt on lähdettävä", päättää hän. "Mutta kyllä minä joskus ilmoitan."

Kaikki kehoitukset ja ylitsepuhuttelemisyritykset ovat turhia. Hänen verensä käy levottomaksi, hän ei voi viipyä vaikka tahtoisikin ja niin viihdykästä kuin hänelle mahdollisesti tulisikin. "Pidä nyt edes se kello tallessa", sanoo kasvatusisä. "Ja tässä on sinulle joku markka rahaa, jos sattuisit tarvitsemaan."

"Kiitoksia, vaikka suottapa se melkein on."

"Ja tule takaisin jos huvittaa. Kyllä me täällä tulemme edelleenkin asumaan, jos hengissä pysymme."

Kasvatusäidin hymyn lomassa näkyy kyyneliä, kun hän ojentaa Nikulle kätensä.

Sarkan Nikolai seisoo hetkisen paikallaan näöltään epätietoisena siitä, mitä tehdä, mutta painaa itse asiassa vain mieleensä koko ympäristön. Sitten hän ottaa nopeat jäähyväiset, painaa lakin päähänsä ja lähtee, laskien mennessään ne porras-askelmat, joita niin monta kertaa eri mielentiloissa on noussut.

Hän silmäisee vielä ohimennen kaupunkia, pihaa, millä hän kömyytti suutarin Tuomaan, torin, kirkon ja suihkukaivon ja kulkee kansakoulun pihan läpi, jolla hän monen monta kertaa välitunneilla on leikkinyt, samalle tielle, josta tulikin.

Ja kaikesta olleesta ja olevasta huolimatta tuntuu hänestä siltä, ettei hänellä enää ole tekemistä muitten kuin oman itsensä kanssa, että hän maailmassa on aivan yksin.