X
Onko Jumalaa olemassa vai eikö ole?
Sarkan Niku ei koskaan ennen ole vaivannut päätänsä moisilla asioilla. Ne ovat vain joskus tulleet hänen mieleensä kuin valkean välähdys hänen katsellessaan syksyistä tähtitaivasta tai kulkiessaan kuutamossa ohi hautausmaan. Silloin on hänen mieleensä tullut Jumala ja iankaikkisuus, ja hänen on vallannut juhlallinen, melkein pelokas mielenvire, joka on kestänyt aikansa ja sitten kadonnut.
Mutta nyt: hän uskoo Luojaan, Luojaan ja autuuteen. Iankaikkisuus ei kuulu tähän yhteyteen.
* * * * *
Aitassa on sekaisin vaatteiden, viljan ja heinän lemua ja aamuauringon säteet tunkeutuvat sisälle ovilaudoituksen raoista. Hän ei nyt muista ollenkaan sitä toista, vieressään olevaa, hän ajattelee vain omaa parhaillaan olevaa onneansa. Tällöin hän ei harkitse eikä suunnittele mitään, hän uskoo olevaan sellaisena kuin se on ja ajattelee, että päivillä, jotka tulevat, on murhe itsestänsä.
* * * * *
Yksinäinen ja kuljeksiva, työtön ja melkein rahaton sällimies tulee taloon ja pyytää työtä ja ruokaa. Hän on hyvän näköinen, mutta hän on nälkiintynyt ja kurjistunut, ja sellaisia katsellaan aina jonkun verran epäillen. Töykeä, kieltävä vastaus pyörähtää jo isännän huulilla.
Silloin talon ainoa tytär, Helmi, lempeys itse, pyöreäposkinen ja sinisilmäinen, tulee huoneeseen.
"Mutta isä", sanoo hän, "tarvitsemmehan me työmiestä. Itsehän juuri aamulla siitä puhuitte."
Enempää hän ei sanonut eikä edes vilkaissutkaan penkillä istuvaan sällimieheen, tähän Sarkan Nikolaihin. Mutta tarvitaan koko paljon isäntämieheltä, ennenkuin hän miehestä, jonka ensi kerran näkee, sanoo, että juuri tätä miestä minä en tahdo, vaan jonkun toisen. Ja hän ratkaisee asian sanomalla vastenmielisesti:
"Menette syömään sitten."
Ei Sarkan Nikolai, sällimies, joka aivan kuin peläten on kiertänyt kaupunkipaikkoja, ollut tällaistakaan odottanut. Hän oli arvellut, että tätä kestää pari päivää, korkeintaan viikon, ja sitten sanotaan, että "jaa, eipä tässä näy töitä enemmältä olevankaan", lyödään litviiki käteen ja sitten saa taas lähteä kävellä lampsimaan. Nyt on jo melkein kokonainen kuukausi kulunut.
Tästä talosta on käyty ja käydään ahkerasti kirkossa, — ehkäpä se ei muuten olisikaan niin vaurastunut, sanovat ihmiset ja koettavat seurata esimerkkiä, mikäli jaksavat. Tällöin on tupa autio, vain joku laiskansitko renginnahjus lojuu sängyssään piippuaan imeskellen ja sanomalehtiä lukien, mutta katoaa hänkin pian kylälle juodakseen jossakin mökissä ne ylimääräiset kupilliset kahvia, joita talon puolesta ei anneta.
Muutamana tällaisena hiljaisena sunnuntaiaamuna Sarkan Nikolai istuu penkillä sanomalehti kädessään ja laskee mielessään, paljonko hän on ansainnut ja mihinkä se riittäisi. Aurinko paahtaa hänen niskaansa, ja isäntäväen mentyä on viimeinenkin renki livahtanut kylälle ja piiat menneet lutteihinsa katsomaan vieraitansa, jotka ovat tulleet jo illalla.
Helmi tulee tupaan, hänellä on siellä jotakin pientä askaroimista. Ehkäpä hän odottaa vieraita. Sarkan Nikolai värähtää ja kiinnittää katseensa tiukemmin lehteensä. Käsi vavahtaa hiukan, — mutta se ihminen ei ole häntä varten. Katsele vaan, mutta älä koske, älä edes liiemmälti ajattelekaan. Tahtomattaan Niku tulee ajatelleeksi ruiskukkaa.
Tällaisen tunteen vallassa hän on ollut siitä asti kuin taloon tuli, ja se on jäänyt pysyväiseksi. Mutta hän osaa pitää suunsa kiinni ja katseensa kurissa, osaa kun osaakin, jumalaut.
"Siellä on kamalan kuuma nyt", sanoo Helmi ohimennen. "Hyvät heinä-ilmat", myöntää Niku. "Mutta painostavaa. Kun ei vain panisi ukkoseksi."
Niku kokoaa kaiken asiantuntemuksensa ja katselee ikkunoista taivaalle.
"Ei, ei se tänään ainakaan… ja tuskin huomennakaan. Kyllä me kaikki saamme onnellisesti korjuuseen."
Piika-Hilja pistäytyy tuvassa, kiehauttaa kahvin ja menee taas kahvipannua kantaen ulos.
"Se vie sitä sulhaselleen", sanoo Helmi. "Se on sen lutissa."
Sarkan Nikolai hymähtää.
"Onhan se hyvä, että niillä on sulhasensa", tokasee hän.
Että keskustelun pitikin nyt vaihtua tälle alalle. Niku näyttää yhä enemmän syventyvän lehteensä, jota hän ei kuitenkaan lue. Ja sydän lyö.
Mutta talon tytär helähtää lyhyeen, ohimenevään nauruun.
"Sillä meidän Hiljalla on niitä niin monta", jatkaa hän. "Tämä on vain yksi niistä. Alussa se katseli teitäkin kovin lempeästi. Ettekö sitä huomannut?"
Niku nostaa katseensa ja tuntee punastuvansa. "Ei, en minä sitä huomannut", vastaa hän. "Ja muutenkin… en minä olisi välittänyt."
Huoneeseen tulee pitkä hiljaisuus. Kaappikello lyö kymmentä. Helmi on jo askareensa toimittanut ja voisi lähteä. Niin, Niku sitä oikeastaan odottaakin, vaikka samalla kertaa pelkää. Vai oliko ehkä tarkoitus, että hän lähtisi. Hän aikoo jo nousta, mutta tyttö istuu toisen ikkunan ääreen ja alkaa sormiella esiliinaansa.
"Mistäpäin te olette kotoisin?" kysyy hän.
Tytöllä ei tällä kertaa arvatenkaan ole muuta tekemistä, istuu siinä ja kuulustelee aikansa kuluksi muuatta taloon osunutta sällimiestä.
"Hämeestä vain, muutamasta kaupungista", vastaa Sarkan Nikolai yksikantaan. "Taikka oikeastaan minä olen syntynyt muutamassa mökissä sen kaupungin lähettyvillä."
"Oliko se teidän kotimökkinne."
"Ei ollut. Se oli vain sattumalta."
"Kai teidän vanhempanne elävät?"
Niku puraisi huultaan ja mietti ennenkuin vastasi.
"Äitini kuoli heti minut synnytettyään", sanoi hän sitten miltei tylysti.
"Entä isä?"
Nyt Niku vetäsi pari henkisauhua. Sitten hän naurahti yliolkaisesti, niinkuin näytti.
"Jaa isä? Mistäpä meikäläisille sellaiset ylellisyydet. Hyvä kun on muutaman tunnin ollut äiti."
Neitokainen siinä ikkunan luona hätkähtää ja hänen silmänsä käyvät totisiksi niinkuin järven pinta ennen ukkosta.
"Ei sen takia saa olla katkera", sanoo hän viimein.
Ja Sarkan Nikolai myöntää:
"Niin kylläkin. Ja pirunko minä sille mahdan."
Tällaisista vallan pienistä seikoista ja asianhaaroista voi hitaasti, mutta varmasti kehittyä suurempia. Onhan tiedossa niiden tavallinen kulku: katse etsii katsetta, puhutaan asiattomia, ettei äänettömyys pääsisi pettämään, naurahdus on väkinäistä ja kuin puoleksi itkua, ei tahdota päästää toisiaan näköpiiristä. Sarkan Nikolai tuntee mustasukkaisuutta ja vihaa, kun joku mies puhuttelee Helmiä, ja Helmi katselee räpyttämättömin silmin, kun Niku asioi Hiljan kanssa, vaikka hän samalla yrittää ajatella: "Mitähän minulla tuon kulkurin kanssa oikeastaan on tekemistä."
Ja eräänä yönä uskaltautuu Niku vaellukselle. Hän vilkuilee ympärilleen niinkuin varas, joka pelkää yllätystä, ja sydän tykyttää. Lehti sattuu kahahtamaan, risu rasahtamaan, ja joka kerta hän sävähtää ja aikoo kääntyä takaisin, mutta hiipii kuitenkin kohti päämääräänsä. Vaan silloin hän huomaakin olevansa avojalkaisin, seisahtuu ja kääntyy oitis takaisin: ei, saakuri, näin minä en voi mennä, mitä se ajattelisikaan. Niku kenkii hiljaa ja varovaisesti.
Naputus,
Mutta hiiskahdustakaan ei kuulu.
Toinen, entistä hiukan kovempi.
Kuuluu, kuinka vuodevaatteet kahisevat ja sisällä-olija äännähtää unissaan. Sitten on kaikki taas aivan hiljaista.
Niku naputtaa kolmannen kerran ja sydän lyö kilpaa sakarisormen kanssa.
Silloin joku tulee ovelle.
"Kuka siellä?" kuuluu lujalla äänellä ja kuin taisteluun vaatien.
"Minä, Niku."
"Voi hyvä Luoja, miksi sinä tulit?"
Ääni oli yhtäkkiä vaimennut kuiskaavaksi voihkimiseksi.
"Mene pois", kuuluu taas, "tästä ei ikinä seuraa hyvää."
Niku on aivan neuvoton eikä keksi vastausta. Hän nostaa jo toisen jalkansa rappusilta.
"Minulla olisi vain ollut vähän sanomista", kuiskaa hän vihdoin.
Sisällä oleva on vaiti ja tuntuu empivän. Siitä ovesta ei kukaan muu kuin hän itse ole tähän vuorokauden aikaan kulkenut.
"Mutta kyllä minä menenkin, jos tahdot", sanoo Niku puoliääneen ja nostaa toisenkin jalkansa rappusilta.
Silloin ovi hiljaa avautuu raolleen ja käsi näyttäytyy hämärässä yössä.
"Kyllä tämä on liian rohkeaa ja tyhmääkin. Mutta ethän viivy kauan?"
"En. Jos sinä pelkäät, niin saatanhan minä olla poissakin."
"Niinkö se vain olikin?" tulee melkein kylmästi.
"Ei niin. Mutten minä tahtoisi, että sinä pelkäät."
Tyttö siinä oven raossa empii kauan aikaa.
Tämä ei ole samanlainen kuin ne monet muut yrittäjät, jotka suljetun oven takaa ovat luetelleet tunteitaan.
"Jos sinulla todellakin on sanomista, niin tule hetkeksi aikaa", sanoo hän vihdoin ja sytyttää kynttilän heti oven sulkeuduttua.
Sitten hän jatkaa:
"Minä tahdon, että me molemmat täältä lähdemme sellaisina kuin olimme sinun tullessasikin."
Ja jäi istumaan vuoteensa reunalle Sarkan Nikolain istuutuessa kirstun kannelle.
"No, anna sanomisesi tulla nyt!"
* * * * *
Näin hän, tämä ruiskukkasilmäinen Helmi, oli puhellut silloin. Mutta siitä oli jo päiviä ja öitä kulunut, ja kesä oli vähitellen, mutta varmasti vaihtumassa syksyksi. Yöt tulivat tummemmiksi ja salaperäisemmiksi, ja öisin liikkujia oli viljemmälti. Silloin tällöin saattoi myös maantieltä eroittaa sydämen yltäkylläisyydestä lähteneen hihkaisun.
Niin, siitä oli jo päiviä ja ehkä joku viikkokin kulunut, ja Sarkan Nikolai ajattelee ylimaallista autuuttansa päivän ensimmäisten valonsäteiden tunkeutuessa sisään ovilaudoituksen raoista. Käsivarrellaan lepäävän pään on hän kokonaan unohtanut, ei hän tunne, että lämmin hengitys lehahtelee hänen sängettyneen poskensa ohi, hän on kuin yksin, aivan yksin jossakin meressä, joka lainehtii onnea ja autuutta.
"Niku", kuuluu viimein kuiskaus hänen käsivarreltaan.
"Jaa."
"Mitä sinä oikein ajattelet?"
"Ajattelenko? En minä sitä osaa sanoa. Enimmän kai sitä, miten tämä on mahdollista."
"Mahdollistako? Minähän rakastan sinua."
"Niin, ja minä sinua, mutta sittenkin."
Sarkan Nikolai vaipuu taas unelmiinsa, mutta nyt niihin jo sisältyy hiukan odottavaa pelkoakin. Mikään mainen onni ei ole määrätty keskeytymättä kestämään hautaan asti.
"Minä niin pelkään", kuiskaa Helmi taas, "minä niin pelkään, kuinka minun käy."
"Voi, hyvä ihminen", jatkaa hän kiihkeästi, "vaikka me miten olisimme rakastaneet ja vaikka me mitä muuta olisimme tehneet, niin se olisi saanut jäädä tekemättä. Se oli kovin väärin ja sitäpaitsi suuri syntikin."
Yhtäkkiä menee Sarkan Nikolaihin kuin huikea kylmyys, hän puristaa huulensa yhteen ja on jo sanomaisillaan: "Itsepähän tahdoit ja — pirunkos me sille enää mahdamme". Mutta se kylmyys menee samassa kuin tuleekin, sillä hän muistaa jotakin, äitinsä, hänet, joka lepää jossakin siellä kaameassa, keltaisessa rivissä. Ja hän kietoo kätensä tytön puolipaljaan ruumiin ympärille, suutelee hänen huuliaan ja kuiskaa:
"En minä muuta pelkää kuin isääsi. Jos hän saa tietää, silloin hän ajaa minut tieheni ja silloin…"
"Silloin?" kysyy tyttö vavisten.
"Silloin on sinun tultava mukaan. Kai me kaupungista sellaisen työpaikan löydämme, että tulemme elämään."
Tyttö pidättää hengitystään ja kuuntelee. Mutta sitten hän purskahtaa itkuun.
"Minä en voi, kuule", nyyhkii hän, "minä en voi jättää kotiani".
Nikua jäädyttää taas ja hänen huulilleen pyörähtää: "Minkä minä sille sitten mahdan". Mutta hän hymähtää omille ajatuksilleen ja sanookin vain hellästi:
"Sitten ei auta muu kuin että minun täytyy tulla sinua hakemaan."
"Ei", pyytää tyttö kiihkeästi, "sinä et saa lähteä täältä pois, sinä et saa lähteä minnekään."
"Ellei minua suorastaan ajeta", vastaa Niku synkästi, "niin sinä tiedät, että minä olen täällä vaikka tuomiopäivään asti."
Oliko tämä ihminen, tämä tässä hänen vieressään, todellakin sitten häntä varten. Vai oliko se vain nainen ylimalkaan. He ovat rakastaneet toisiaan, ovat toisiansa lähekkäin, ovat olleet kuin mies ja vaimo.
Hengitys sekaantuu hengitykseen, huulet tarttuvat huuliin, ja he puristautuvat yhä tiiviimmin toistensa syliin. Mutta lemmen korkeimpaan kohtaan sekaantuu Sarkan Nikolailla nyt kalvavana välttämättömäksi tehty kysymys:
"Piru tietää, mikä tästä lopuksi tulee."
Ja kuitenkin hän, niinkuin toinenkin, rakastaa koko sielullaan ja olemuksellaan, ja molemmilla huutaa sisin vaisto samaa säveltä:
"Meitä ei mikään eroita."
Mutta aurinko taitaa jo olla korkealla, sillä viereisessä talossa kiekui taas kukko. Toimekas päivä on alkamassa.
Ja niinä toimekkaina päivinä kulkivat he sanaa vaihtamatta, niin, uskaltamatta katsoa edes toisiansa kunnollisesti silmiin.