XIV
Kerran sen kuitenkin täytyi tapahtua, ja se tapahtui muutamana lokakuun aamuna niihin aikoihin, jolloin alkoi valjeta. Yö oli ollut kylmä, katot olivat ensi kerran kuurassa ja vesipaikat jääriitteessä.
Puhuttiin, että kun Saaren Juhani kauhtui, ei hänen vihansa tuntenut ääriä eikä rajoja, mutta ei se tällä kertaa oikein siltä näyttänyt. Hänellä on tosin seiväs kädessään, mutta hänen äänensä on hiljainen ja melkein lempeä, kun hän koputtaa tyttärensä aitan ovelle ja sanoo: "Helmi!"
Tuntuu niinkuin siellä sisällä joku voihkaisisi ja kolahtaisi johonkin, tuntuu, niinkuin siellä hätäisesti ja itkunsekaisesti kuiskailtaisiin. Mutta Saaren Juhani ei hätäile, hän tuntee talonsa ja tietää, että tästä aitasta ei ole muita ulospääsymahdollisuuksia kuin ovi. Hän vetäytyy portailta hiukan kauemmaksi, tarkastelee taivasta aivan kuin se, mitä aitassa tapahtuu, ei ensinkään häntä liikuttaisi, sitten hän taas hiljaisesti ja rauhallisesti sanoo:
"Helmi! Alahan jo joutua sieltä."
Mutta aitan ovi ei aukene. Saaren Juhanin harmahtavat kulmakarvat rypistyvät hiukan, hyvin hiukan, ja suupielet vavahtavat. Hän katselee mietteissään ja kuin tutkien sen kestävyyttä kädessään olevaa seivästä. Senjälkeen hän jälleen nousee portaille ja sanoo hiukan kovemmin:
"Paras, kun alatte joutua sieltä. Väki alkaa jo pian heräillä, enkä minä soisi, että ne saisivat puheenaihetta."
Sellainen hän on, Saaren Juhani, eikä hän suotta ole pitäjän mahtimiehiä.
Aitan ovi avautuu ja Helmi tulee kynnykselle. Hän on täysin pukeutunut, mutta kasvot ovat valkeat ja katse harhaileva.
Saaren isäntä vilkaisee häneen, mutta alkaa sitten katsella ohi.
"Entä se toinen", kysyy hän, "missäs se on?"
"Ei täällä ketään ole", vastaa Helmi hätääntyneesti.
Isä rykäisee. Hänen kasvonsa saavat tuskastuneen ilmeen ja silmäluomet rävähtävät hermostuneesti.
"Älä viitsi valehdella", näyttää ilme sanovan. Ääneen hän sanoo:
"Käske sen vaan tulla esille."
"Mutta kun…"
Saaren isännän kasvot vaihtavat väriä ja ääni vapisee.
"Pitääkö mun todellakin…", alottaa hän.
Mutta hänen ei tarvinnut tehdä sitä, mitä mahdollisesti oli aikonut. Sarkan Nikolai ilmestyy ovelle. Hän on tähän tai ainakin johonkin tämän tapaiseen valmistautunut eikä hän pelkää, mutta hämillään hän on ja kalpea hän on eikä hän sanaakaan saa tulemaan suustaan. Eikä nyt sitäpaitsi olekaan oikea aika puheitten pitämiseen.
Ilme Saaren Juhanin kasvoilla käy entistäkin tuskastuneemmaksi.
"Vai niin", tulee häneltä kuin tukahdutettu tuskanhuuto, ja sitten toisen kerran: "Vai niin."
Ja seivästä pitelevä käsi vavahtaa. Hän astuu askeleen kohti, mutta pysähtyy siihen.
"Jos minä olisin nuorempi mies, niin sinä, te molemmat, saisitte selkäänne, mutta minä olen jo vanha ja taitaisin siinä ottelussa jäädä tappiolle."
Hetken kuluttua hän itsekseen lisää yhtä paljon itselleen kuin toisille:
"Se on niin, että jokaisen pitäisi tietää, mihin kelpaa ja mihin ei."
Sarkan Nikolain tulee vanhusta melkein sääli, ja kuluu ohikiitävä hetki, sekunti, jolloin hän vihaa sekä Helmiä että itseään.
"Kuulkaa, isäntä…", aloittaa hän, vaikkei tiedä, kuinka jatkaisi.
Eikä hänen tarvitsekaan tietää. Sillä Saaren Juhani on koonnut sen verran voimia, että tekee torjuvan liikkeen kädellään.
"Mitä sinulla on minulle sanomista", sanoo hän, "ja minulla sinulle.
Annan sinulle tavarasi ja palkan käteesi, siinä meidän sanomisemme.
Mutta Helmi…"
Hän aikoo sanoa tyttärelleen jotakin, mutta puristaa samalla huulensa yhteen. Miksi vieraan tarvitsisi sitä kuulla ja mitä vieraalla on sen kanssa tekemistä! Ehtii, on kyllin aikaa myöhemminkin. Ei olisi luullut tarvitsevan! Helmille!
Sarkan Nikolain huulet vapisevat. Nyt hänkin voisi puhua, kertoa, kuinka kaikki on alkanut ja millä asteella se nyt on, puhua vaikka oman itsensä kevennykseksi. Hän tuntee itsensä vapautuneeksi ja melkein iloiseksi ja hän luo kysyvän katseen Helmiin, mutta tämä pudistaa päätänsä: ei, ei käy, ei tiedä, mitä siitä seuraisi. Ja Sarkan Niku, tämä tilapäinen renkimies, painaa kylmenneenä ja hammasta purren katseensa maahan.
Saaren äijä kääntyy tupaan päin.
"Minä haen tavarasi ja palkkarahasi."
Ja kun hän tulee takaisin, hän sanoo:
"Jos teillä on jotakin toimitettavaa toisillenne, on teillä vajaa puoli tuntia aikaa. Sillä te ette tule enää koskaan toisianne näkemään."
Sanoo, nyökäyttää päätään kuin tyhjälle, puristaa yhteen ohuet huulensa ja kävelee hitain, verkkaisin askelin päärakennusta kohden.
Sellainen on Juhani, Saaren isäntä.