XVII
Sarkan Nikolailla on onni mukanaan. Kun työ loppuu yhdestä paikasta, etsii hän toisen eikä hänen tarvitse viettää päiviään toimettomana. Hyrrä on päässyt pyörimään ja se pyörii. Satamasta hän menee apumieheksi makasiiniin, makasiinista konepajalle, konepajasta puusepän verstaaseen.
Hän laihtuu ja piirteet hänen suunsa tienoilla käyvät kovemmiksi, mutta lompakko täyttyy ja hän tuntee itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Tietäähän hän, mitä vasten hän päiviä ja tunteja laskematta on liikkeessä.
Tovereita hänellä ei ole. Tilapäisten tuttavien kanssa voi hän joskus iltakauden istahtaa jossakin kahvilan loukossa ja kuunnella heidän juttujaan, mutta lopultakin jäävät he yhtä vieraiksi hänelle kuin hän heille. Eikä hän siitä erikoisemmin välitäkään, hänen aikansa kuluu kyllä työssä ja yksinäisyydessäkin.
Toisinkin voisi sentään olla. Toveriensa jutuista hän on päässyt käsitykseen siitä, kuinka kaunis ja monivivahteinen ja houkutteleva elämä saattaa olla, ja joskus häneen menee hurja halu seurata mukana ja kokea. Mutta juuri kun ajatus on häntä alkanut kiehtoa, rupeaa se myöskin ellottamaan: elämähän on jo kauneimpana kohdannut hänet hiljaisen Hirvikylän Saaressa ja odottaa häntä edelleenkin. Sitäpaitsi: eikö juuri hän itse ole samanlaisen niin sanotun elämän tulos.
Ja huulet puristuvat entistä tiukemmin yhteen ja kasvojen ilme käy entistäkin totisemmaksi ja suljetummaksi.
* * * * *
Yksi asia, mikä Sarkan Nikolaita vaivaa ja hermostuttaa, on se, että hänen työpaikkansa ovat tilapäisiä, että hänen aina täytyy olla varuillaan ja valmis hakemaan uutta. Kuitenkin pitäisi työn samoin kuin palkan juoksunkin olla katkeamattoman. Tämä menee kyllä vielä aikansa, muutaman kuukauden, mutta sitten ei saa epämääräisyyttä eikä katkelmia esiintyä. Silloin ei nälkä uhkaa häntä yksin, vaan kahta, ehkäpä kolmea.
Niku tuntee väristystä ja autuutta, kun hän ajattelee tätä aikaa, joka ei enää ole niinkään kaukana, mutta hän pakottaa ajatuksensa pysähtymään käsillä oleviin tosiasioihin. Hän ei ole oikeastaan ammattimies millään alalla, joten vakinaisen työn saanti voi käydä hyvinkin tukalaksi. Parhaiten hän ymmärtää puutöitä, joihin oli kasvatuslaitoksella perehtynyt, mutta ne eivät häntä erikoisemmin pysty viehättämään: ainainen liiman katku ja maalin haju, höyläin sihinä ja sorvin surina, ne eivät menneet hänen luontoonsa. Mutta voimakoneiden jyminä, höyryvasaran mojahdukset ja metalli, — ne olivat toista. Niissä oli voimaa ja varmuutta ja korvissakin ne soivat kuin peli ja musiikki. Ala oli hänelle mahdollisimman vieras, mutta hän päätti koettaa. Iltaisin hän otti vapautta tunnin kerrallaan korvatakseen sen varsinaisen työajan päätyttyä.
"Oletteko ennen ollut konepajassa?" kysyi insinööri.
Sarkan Nikolai sai vähintään kymmenennen kerran vastata samaan kysymykseen kieltävästi, ja hän otti jo lakin lähteäkseen.
"Onko teillä sitten erikoisempaa halua juuri konepajaan?" kuului seuraava kysymys.
"Kyllä minulla on", vastasi Niku vilpittömästi.
"No niin, mutta onko teillä taipumuksia myöskin?"
Niku miettii aikansa.
"Eiköhän halu", sanoo hän viimein, "ole melkein samaa kuin taipumus."
Insinööri hymähtää ja pyörittelee sormiensa välissä olevaa harppia.
"Niinhän ne väittävät", myöntää hän sitten. "Mutta ammattitaitoistakin väkeä on viljalti saatavissa. Kuinka on, oletteko naimisissa?"
"En", vastaa Niku punastuen, "mutta aion kyllä lähiaikoina mennä."
"Se muuttaa hiukan asiaa. Me tarvitsemme vakavaa, pysyvää väkeä, ja minä tahdon antaa teidän koettaa."
Sillä se oli päätetty. Ja sinä iltana istuu Sarkan Nikolai taaskin sivu puolen yön pöydän ääressä ja panee kokoon kirjettä Saaren Helmille. Hän huomaa vähitellen tässä kirjeen kirjoittamisen taidossakin edistyvänsä, sillä kun hän aamulla lukee kirjoittamansa, ei hän käsitä, miten hän on saanut siihen mahtumaan niin paljon arkisia asioita ja hellyyttä. Mutta se tunne hänellä on, että Helmi tulee iloiseksi, kun hän sen kirjeen saa käsiinsä.
Sarkan Nikolai on nöyrä ja vaatimaton mies. Jotkut ovat kyllä panneet merkille, ettei häntä ole hyvä mennä loukkaamaan ja että hän voi saada äkkinäisyyden puuskia, jotka tosin menevät yhtä pian kuin tulevatkin, mutta muuten hän on niitä kaikkein hiljaisimpia. Ikävimmistä ja raskaimmista töistä hän ei kieltäydy, menee nurisematta ylitöihin, jopa niihin tuppautuukin, jos vain saa siihen tilaisuutta.
"Mitähän varten sekin noin", arvellaan. "Nuori, akaton mies."
"Mene ja sano, vaikka sillä hyvinkin olisi akanottomeiningit mielessä."
"Mutta eihän se koskaan missään liikukaan."
"Tarvitseeko sen täällä ollakaan. On niitä tyttöjä muuallakin. Ja parempia."
Tämä vain niiden kesken, jotka ovat Nikua lähinnä, sillä tehdas on suuri ja miehiä on satoja. Mutta Nikun osastoa valvova insinööri arvelee, että annahan ajan kulua, niin eikö kehitykin pojasta hyvä ammattimies. "Sanovat, että se on niitä ryssän ajan tekeleitä. Lieneekö sitten perää?"
"Kuka täällä niin varma on isästään. Mutta jos tahdot saada vasten tomeloasi, joka ei ole kaksinen entuudestaankaan, niin mene siltä kysymään asiaa!"
"Kysyn minä varsin."
"Jos haluat saada selkääsi, niin kysy. Me maksamme yhteisesti tohtorin, mutta jos arkku tulee kysymykseen, niin sen saa hautauskassa pistouvata."
Sarkan Nikolai ällistyy äkkiä tehtyä kysymystä ja suutarin Tuomas tulee hänen mieleensä. Mutta hän ei enää raivostu. Hän vastaa vain, että hänen äitinsä kuoli heti hänet synnytettyään, mutta isästään hän ei tiedä mitään.
"Saattaa hyvinkin olla ryssä. Mutta pirunkos minä sille mahdan!"
Eikä hän ollenkaan jää nauttimaan noloudesta, joka sanoja seurasi, vaan jatkoi työtänsä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
* * * * *
Koneiden jyrinä ja raudan räiske on huumaava ja Niku on vaipunut työhönsä, mutta ajatukset askartelevat muualla. Hän on nyt tässä paikassa aikansa, kunnes todellakin kehittyy hyväksi ammattimieheksi ja rupeaa saamaan hyvän palkan, mutta sitten hän muuttaa maalle. Sen ammatin, mitä maalla tarvitaan, luulee hän osapuilleen osaavansa. Tällöin hän ei ollenkaan ajattele HirvikyIän Saarta ja kaikkea, mitä siihen kuuluu, hän ajattelee vain niityn vihreyttä ja metsän tummuutta ja ylimalkaan jotakin tönöä, jota aikaa myöten voi parannella.
"Kyllä kai sellaiseen saa rahat kokoon", ajattelee hän ja jatkaa ajatuksiaan: "Varmaan Helmikin näissä muurin lokeroissa ikävystyy, kun ei ole tottunut kaupungeissa olemaan, ja minunkin on päiväkaudet oltava poissa."
Näin hän itsekseen suunnittelee ja sydän sykähtää innostuksesta, mutta kädet puuhaavat edelleenkin ahkerasti työssä.
Vaan äkkiä hän kohottaa päänsä.
"Perhana!" sanoo hän itsekseen. "Sen minä olen kokonaan unohtanut."
Asunto, asuntohan heillä luonnollisesti pitäisi olla. Sehän on selvä.
Kuinka hän tällaisen asian onkaan voinut jättää mielestään ja kuinka ei
Helmikään ole siitä kertaakaan muistuttanut?
Sarkan Nikolai on kauan aikaa sitten unohtanut vitkastelemisen taidon ja käy heti toimeen. Hän panee ilmoituksia lehtiin, hän juoksee ja hakee ja laskee moneen kertaan rahansa. Jonkunlaisia huonekaluja olisi tietenkin myöskin hankittava, ja ruokaan niiden sen lisäksi oli riitettävä. Hän on tehnyt työtä liiaksikin ja kuluttanut mahdollisimman vähän, mutta siitä huolimatta hänestä tuntuu kuin olisi hänen pitänyt ansaita enemmän. Nikun ei auta muu kuin koettaa lisätä työtuntejaan, vaikka rahoja kyllä on niin paljon kuin tarvitsee ja hiukan enemmänkin.
Asunnon hän viimein saa. Se on kaupungin syrjäpuolilla ja siihen kuuluu vain vaatimaton kamari ja keittiö, mutta se saa riittää halvalle työmiehelle. Enempää hän ei tarvitse, ja aurinkoa he tulevat saamaan riittämiin ja taivasta he saavat katsella niin paljon kuin mieli tekee. Mutta puolen vuoden vuokran hän tahtoo suorittaa etukäteen, ettei heti tule murhetta ja vaivaa sen kanssa.
Huone- ja talouskalujen ostaminen on Nikulle ylivoimainen asia, mutta hän saa tehokasta apua asuntopaikkansa emännältä, ja huonekalukauppias on lipilaari mies, joka osaa asiansa.
"Laitetaanko kahden maattava sänky", kysyy hän, "vai pannaanko vain tavalliset yhden hengen sängyt ja yöpöytä väliin? Nykyään käytetään enimmäkseen viimemainittuja."
Niku ei ole selvillä tämäntapaisista asioista ja vastaa totisesti:
"Pankaa vain kahden hengen. Joutilaana se toinen sänky kuitenkin enimmäkseen tulisi olemaan."