XVIII
Kerran Sarkan Nikolai poikkesi musiikkikauppaan ja osti hanurin. Hän oli maakuntia kierrellessään oppinut hiukan käsittelemään mainittua soittokonetta ja arveli, että saahan tuolla joskus iltaisin vedellä. Tulevat sitten mieleen kesä ja metsät ja tanssipaikat. Juuri niin, metsät ja niityt, — Helmikin oli aina seisahtunut kuuntelemaan, kun kuuli soitettavan, vaikkapa sitten etäälläkin.
* * * * *
"Nyt niitten päivien sitten pitäisi alkaa vähitellen lähestyä."
Niku ei tahdo enää viihtyä työpaikassaan eikä hän myöskään viihdy niissä huoneissa, jotka tulevat hänen kodikseen. Hän on aina liikkeessä, aina hän keksii muuttelemista ja järjestelemistä.
"Älä tule tänne", oli Helmi kirjoittanut, "minä tulen ilman muuta, kun aika tulee. On hyvä, että olet niin järjestellyt."
Se oli ollut helmikuussa. Senjälkeen oli Niku kirjoittanut niinkuin ennenkin, mutta vastausta ei ollut tullut, ja Niku arvasi, että Helmiä vartioitiin, kun oli huomattu, millä mallilla asiat olivat Lieneekö edes saanut hänen kirjeitäänkään, elleivät vain nekin liene joutuneet toisten käsiin. Sitten hän rupesi ajattelemaan, miten Helmi mahtanee päästä lähtemään. Eiköhän tyttöparka liene tehty aivan neuvottomaksi ja rahattomaksi. Silloin Sarkan Nikolai meni postikonttoriin ja kysyi millä tavalla rahat varmimmin joutuvat vastaanottajan omiin käsiin. Siellä vastattiin, että vastaanottotodistuksella. Ja Niku lähetti.
Jonkun päivän kuluttua hän sai takaisin vastaanottotodistuksen ja tunsi paikalla Helmin käsialan. Muuatta päivää myöhemmin tuli postikortti, johon hätäisellä käsialalla oli kirjoitettu:
"Kiitoksia. Ne olivat tarpeen. Helmi."
Seuraavat päivät Sarkan Nikolai kulki onnellisena ja kuin unessa.
* * * * *
Aivan kuin itsestään tuli kevät. Niku sen tuloa ei ollut huomannut. Lumi oli kadonnut maasta, silmut puhkesivat puihin, ihmiset vaihtoivat talvipukunsa kevätvaatteisiin. Ja eräänä päivänä Sarkan Nikolai aivan kuin herää siihen, että puistoissa soitellaan. Mitä, ei suinkaan kesä vielä ole tullut? Ei, mutta se on kylläkin pian alkamassa.
"Nyt, nyt sen päivän pitäisi pian valjeta."
Mutta päiviä kuluu eikä sitä odotettua päivää valkene. Auringon valo käy yhä lämpimämmäksi ja ihmisten kasvot alati tyytyväisemmän näköisiksi, mutta Sarkan Nikolai kalpenee ja kuihtuu. Hän ponnistelee päivät otsansa hiessä, mutta yö ei suo hänelle lepoa. Pienimmästäkin risahduksesta hän havahtuu ja rientää avaamaan oven, mutta vastassa on vain autio eteinen.
"Ei suinkaan Helmi ole — kuollut?"
"Ei, sen verran kai ne olisivat inhimillisiä, että antaisivat jonkunlaisen tiedon hänellekin. Jotakin, jotakin tässä täytyy olla, — mutta kyllähän Helmi siitä kirjoittaisi. Odotetaan, odotetaan Herran nimessä."
Sarkan Nikolai katselee huoneita, joita hän on ajatellut heidän yhteiseksi kodikseen. Eivätkö ne kelpaisi, ainakin aluksi. Kenelläkään niistä tovereista joiden luona hän on käynyt, ei ole niinkään hyvin.
Toisinaan hänen tekee mieli hakea käsiinsä suutarin Tuomas, ryypätä ja unohtaa, mutta hän heittää sen asian mielestään heti sen tultua. Eihän se kuitenkaan mitään hyödyttäisi. Toinen asia olisi mennä itse Hirvikylään ottamaan selko asioista, mutta Helmi oli siitäkin aikoinaan kirjoittanut, että se niitä vain pahentaisi. Ei muuta kuin odota, odota!
Hivuttava, kalvava levottomuus kasvaa vähitellen, mutta varmasti kuluttavaksi tuskaksi. Hän ei muista aikaa eikä paikkaa, hän laiminlyö velvollisuutensa ja saa muistutuksia työnjohtajiltaan, mutta he huomaavat, että hänessä on jotakin epäkunnossa ja hän puolestaan nielee huomautukset kärsivällisesti, tietäen, että hänessä se vika on.
Näin kuluvat päivät.
* * * * *
Muuan kirkas, auringonpaisteinen aamu tuo selvyyden.
Niku on menossa työpaikkaansa ja kiiruhtaa portaita alas, kun postinkantaja tulee häntä vastaan. Työntää kirjeen kouraan ja menee sitten matkoihinsa, mutta Nikusta tuntuu kuin olisi se katsellut häntä tarkkaavaisemmin kuin tavallisesti.
Kirje taas, pitkästä aikaa! Niku riemastuu, hän unohtaa työhön menonsa ja unohtaa kaiken muun ja harppoo jälleen portaita ylös. Mutta samalla hän havahtuu ja häntä alkaa jäädyttää, kauan aikaa kalvanut levottomuus saa taas ylivallan, ja kun hän sormielee kirjettä auki, vapisevat hänen kätensä. On niinkuin harmaja sumu laskeutuisi hänen silmiensä ja paperin väliin, ennenkuin hän voi lukea, mutta sitten hän kokoaa kaikki voimansa ja lukee.
"Hyvä Niku!
Kyllähän itse ymmärrät, että se kaikki silloinen oli vain lapsellisuutta ja suurta erehdystä. Ja ymmärrät senkin, etteihän meistä olisi voinut mitään tulla. Minulla on jo mies, joka sopii minulle paremmin. Meidät vihittiin jo kuukausi sitten. Kyllä sinäkin sopivamman löydät. Älä kiusaa itseäsi enää äläkä kirjoita minulle. Hyvästi. Älä muistele minua pahalla.
Helmi."
Sarkan Nikolai istuu kuin tylsistynyt. Paperi, jonka kirjaimet ovat tanssineet hänen silmissään putoaa lattialle, ja vasen käsi riippuu kuin herpaantuneena sivulla. Aurinko paistaa huoneeseen ja siinä hän istuu tunti tunnilta.
"Sopivamman", mutisee hän itsekseen, ja: "Vihitty kuukausi sitten."
Mutta sitten hän karkaa ylös, silmät seisovat päässä, hän lyö raivostuneena edessään olevan kahvikupin lattiaan ja karkea kirosana pääsee hänen huuliltaan.
"Jumaliste!" kirjoittaa hän. "Vielä kerran minä tulen."
Hänellä on raivon kiire viedä rivinsä postiin, mutta hänen askeleensa on horjuva ja hänen kasvonsa ovat kuoleman valkeat.
Eikä hän sinä iltana tullut takaisin niihin huoneisiin, jotka oli kodikseen sisustanut.