XXII
Syksyinen yö on pimeä ja taivas on pilvessä, mutta Hirvikylän Saaren parista ikkunasta vilkkuvat vielä tulet. Kenties ikkunaverhojen takana vielä liikkuu varjoja, kenties kaikki ovat jo asettuneet levolle, mutta isäntä tahtoo vielä sängyssä lukea päivän uutisia. Sitten hän sammuttaa tulet ja kääntyy, niinkuin pitääkin, Helmiin päin.
Sarkan Nikolai seisoo maantiellä, katselee vilkkuvia tulia ja puree yhteen hampaitaan.
"Tuleen, liekkeihin koko Saari!"
Mutta samalla hän malttaa mielensä. Äidin oli käynyt vielä huonommasti, eikä hän ollut yrittänyt saada maailmaa liekkeihin, ja tuo toinen tuolla tulen ääressä, se oli järjestänyt asiansa hyvin. Oikein hyvin! Se oli niin iloinen, että "syrjäinenkin sen huomasi". Vaan hän, Sarkan Nikolai, kulki täällä ja odotteli. Nyt hän oli tullut!
Häntä jäädyttää niinkuin ei milloinkaan ennen. Tuolla oli Saaren vaaleankeltainen päärakennus ja sen takana oli lutti… Perkele sentään!
Sarkan Nikolai tuntee Saaren kuin viisi sormeansa. Hän ei suotta ole siellä kesäkautta ollut, ei siellä suotta rakastanut eikä elänyt siellä elämänsä kauneinta aikaa. Hän odottaa vain, että tulet tuolla sisällä sammuisivat.
Ja ne sammuvat. Isäntä heittää tietenkin lehtensä vuoteen viereen lattialle tai asettaa sen vuoteen vieressä olevalle tuolille tai pöydälle, ähkäisee, kääntyy Helmin puoleen ja alkaa syleillä häntä.
Nikun suonet jyskyttävät, kun hän kääntyy kujalle. Siinä on entinen riihi, jonka kynnyksellä he istuivat, — onko siitä edes vuottakaan kulunut. Hän pysähtyy, katselee hetkisen riihen ovesta ammottavaa mustuutta, ja kun hän jatkaa matkaansa, saattaisi syrjäinen luulla, että hän nyyhkii.
Jos hän nyyhkii, niin se taukoaa, kun Saaren päärakennus on kädenulottuman päässä. Hampaat kirskahtavat taas yhteen. Mutta hän ei malta olla kiertämättä rakennusta, vielä kerran katselematta. Makuuhuoneen ikkunoiden alla hän jää seisomaan. Siellä hän nyt on, korttelin tai kahden välimatkan päässä.
Joku vaisto Sarkan Nikolaissa menee auttamattomasti sekaisin. Hän kokoaa keuhkonsa ilmaa täyteen ja huutaa minkä kurkusta lähtee:
"Helmi!"
Ja toistaa kolme kertaa: "Helmi!"
Sitten uudella voimalla:
"Panitko sinä sille nimeksi Nikolai!"
Sanat kajahtavat pimeässä yössä ja kaiku ne toistaa. "Panitko sinä sille nimeksi Nikolai?"
Tulet syttyvät uudelleen, tällä kertaa pitkin koko rakennusta.
Ikkunoita avataan, joku ovi tuntuu käyvän.
Herra, mitä hän oli tehnyt! Nopeasti kuin kärppä piilottautui hän viinimarjapensaikkoon. Siinä kuljetaan ja siinä käydään, mutta tulet sammuvat taas ja äreä miehenääni kuuluu sanovan:
"Arvasinhan minä, ettei siellä ketään ollut!"
* * * * *
Vieläkin kerran: etteikö Sarkan Nikolai tuntisi Saaren taloa? Kuka sen sitten tuntisi, ellei hän.
Nyt hän istuu tuvan rappusilla ja ollaan jo paljon sivu puoliyön. Mutta vielä ei ole alkanut valjeta, sillä syksy on jo pitkälle ehtinyt. Ja kuistin seinälle, oven viereen, on kiinnitetty lauta, ettei ovi auki lentäessään pääsisi hakkaamaan kuistin seinää. Se on hyvin lujasti kiinnitetty, Niku tietää sen, sillä hän on viime vuonna sen itse siihen kiinnittänyt, eikä hän koskaan tee huolimatonta työtä. Niku siis istuu siinä ja miettii, Sarkan Liinun ja muutaman ryssän poika. Vaikka eihän ennen mietitty enää miettimällä parane. Hän on jo ajatellut äitivainajaa, kasvatusvanhempia ja Elliä. Tässä maailmassa ei ole hänelle mitään tehtävää, jota toinen ei voisi tehdä yhtä hyvin ja paremminkin.
Saaren Helmin viimeinen kirje on hänen kädessään. Jostakin syystä ottaa hän nuppineulan rintapielestään ja kiinnittää kirjeen rintaansa. Sittenpä hän alkaakin olla suunnilleen valmis.
"Terve nyt vaan, kasvatusvanhemmat ja sinä, Elli-kiltti. Sanokaa terveisiä ja kysykää, eikö kohtalo kierry!"
Hän ottaa esille köyden, jonka on mukanaan tuonut, ja kiinnittää sen lujasti itse lyömäänsä lautaan. Toiseen päähän teki hän taidokkaan ja helposti juoksevan silmukan. Mieheltä pitää kaiken käydä nopeasti ja täsmälleen.
"No nyt, Saaren Helmi, näkemiin. Olisit totisesti saanut panna sille nimeksi Nikolai. Mutta pääsetpähän isästäkin."
Jonka jälkeen hän pisti päänsä silmukkaan ja hirtti itsensä Saaren oven pieleen.
Aamu alkoi juuri silloin sarastella.