XXI
Kesä alkaa jo vähitellen painua syksyksi ja pelloille on ilmestynyt lyhteitä ja kuhilaita; yöt ovat pimeät ja tähtiset, mutta päivisin paistelee aurinko kylläkin kirkkaasti ja heleästi.
Yksinäinen mies painelee pitkin maantietä. Hänen pukunsa on moitteeton ja hyvässä kunnossa, joskin välillä hiukan pölyyttynyt ja menettänyt laskoksensa. Eikä hänellä, niinkuin kulkijoilla ylimalkaan, ole mitään selkäreppua eikä muutakaan kantamista. Kun hänet valtaa nälkä tai väsymys, poikkeaa hän tien varrella oleviin taloihin syömään ja nukkumaan ja maksaa mukisematta, mitä vaaditaan. Se onkin kohtuullisinta, mitä maantien kulkijalta voi vaatia. Joskus hän vetää povitaskustaan esiin kirjeen, lukee sen läpi tarkasti ja mustia kulmakarvojaan rypistäen, mutta pistää sen takaisin taskuunsa ja hymähtää jotakin itsekseen.
Ihmiset ovat hänet tuntevinaan, mutteivät ole siitä aivan varmoja. Hänen kasvonsa ovat kovin kuluuntuneet ja laihat ja silmissä on poissaoleva, tuijottava katse. Saattaisi luulla, ettei hänen päässään ole jokainen kaira aivan paikallaan, mutta kyllä ne sentään sitä ovat, sillä hän vastaa kysymyksiin selvästi, vaikkakin vältellen.
"No, mutta herran pieksut! Eikö se ole Niku?"
Mies rypistää kulmiaan ja katselee edessään seisovaa pyylevää piika-ihmistä.
"On kylläkin", vastaa hän. "Onko se Hilja, vai erehdynkö minä?"
"Et erehdykään. Minä olen ollut täällä jo toukokuusta asti."
"Vai et sinä Saaressa enää olekaan?"
Niin, näkihän sen, mutta pitihän sitä jotakin sanoa.
"No, kuinkas Saaressa jaksetaan?"
"Kysy sitä vielä! Siellä on nyt vävy isäntänä, et ole tainnut kuullakaan."
"Mistäpä minä… vai vävy?"
"Joo, Suontaan Heikki, oikein niitä isollisia."
"Isollinenpahan oli Helmikin."
"No olipa tietenkin. Vaan etpä usko: vaikka olivat sellaisia kuin olivat, niin eivät oikein kunnollisesti vihille ehtineet, kun jo tulee poika. Että oli se Heikki varansa pitänyt ja intekningin ottanut."
Sarkan Nikolai tuskin kuuntelee. Kulmakarvat vetäytyvät vielä lähemmäksi toisiaan ja huulet puristautuvat yhteen.
"Mikäs sen pojan nimi on?" kysyy hän.
"Henrikki, Henrikkipä tietenkin, isänsä kaima."
"Vai niin", vastaa Niku ja huokaisee.
"Mutta nyt tulee kummallisin juttu koko asiassa", jatkaa suulas tyttö. "Kun sillä on ruskeat silmät. Eikä kummankaan suvussa muisteta olleen ruskeita silmiä."
"Sehän voi olla joku luonnon oikku", sanoo Niku yksikantaan. "No kuinka
Helmi jaksaa?"
"Sitä se rovastikin oli sanonut, että luonnonoikku, mitä lie atav… atav… en häntä nyt muistakaan. Niin, Helmistäkö? Arvaathan tietenkin, että se on iloinen, niin että syrjäinenkin sen huomaa. Vähemmästäkin olisi."
"Niinpähän vainenkin."
Niku tekee jo lähtöä. Mutta sitten hän kääntyy ympäri ja kutsuu Hiljan luokseen.
"Sinä, joka olet sellainen hiljainen ihminen, jonka takana salaisuudet pysyvät", kuiskaa hän, "ethän vaan kerro, että me silloin kesällä Helmin kanssa puuhailimme jos mitä."
Tyttö lyö kätensä yhteen.
"En totisesti. Ette suinkaan te vaan…"
"Ole hiljaa. Ethän kerro."
"No en!"
Niku jatkaa hymyillen keskeytynyttä matkaansa ja Hilja kertoo jo navetassa salaisuuden palvelustoverilleen.
Ensi pyhänä sen jo tietää koko kylä, — jos tulevat tietämään muutenkin.