PALAAVA KAPINALLINEN
Kaapo oli ottanut osaa punakapinaan, istunut asianmukaisesti vankeudessa ja palasi nyt kotipaikoilleen ehdonalaisena. Hänen vaatteensa olivat risaiset, kasvot olivat kuopalla ja käyntinsä vähän horjahteleva.
Vähin horjahtelevia olivat myöskin hänen ajatuksensa, jos niistä ensinkään saattoi puhua. Oli satuttu olemaan töissä Inhan ruukilla, liitytty sakkiin, tapeltu niin "maan perkeleesti" — Kaapon oma, hiukan rumanpuoleinen fraasi — saatu selkään ja istuttu linnassa. Siinä kaikki. Kuinka sitten olisi käynyt, jos voitto olisi saatu, ei tällä kertaa sopinut Kaapon ajatuspiiriin. Hänen ajatuksissaan kangasti vain, että määrä oli ollut panna kaikki miestä myöten ja perustaa sellainen sosialistinen ihanneyhteiskunta.
Kun hän tässä tallusteli kotiin tietä myöten, ei hän erikoisesti jaksanut edes surra sitä, että kapina oli epäonnistunut. Kun tarkemmin ajatteli, niin hullua olisi ollutkin, jos se olisi onnistunut. Kaapon ajatusmaailmaan ei mitenkään soveltunut, että pitäjän rikkain isäntä ei olisi Talvitie, vaan että äänenantava tekijä olisi esimerkiksi hän itse tai suutarimestari Frans Kantanen. Tai että he kaikki, hän itse, Talvitien, Lampimäen, Muilun ja kaikki muut isännät, suutari Kantanen, torpparit, mäkitupalaiset ja kunnan vaivaiset sekä nimismies, rovasti ja pumpunvahti olisivat samanarvoisia. Ei kai hän sellaista koskaan ollut ajatellutkaan.
Mutta että maailmassa oli jotakin auttamattomasti kallellaan, sen hän oli tullut huomaamaan, kun muuan työnjohtaja ruukilla oli tarttunut häntä käsipuoleen ja huutanut korvaan:
— Heilu, sen saatana siinä, äläkä seisoksi.
Silloin Kaapo oli havahtunut ja ajatellut:
— Kyllä minä sinulle, pirulle, näytän.
Olihan kotipuolessakin hopitettu, oli saatettu käyttää samanlaisia sanojakin, olipa voitu ottaa käsipuolestakin, mutta ei se vaan tuollaista ollut. Kun Kaapo vielä perinpohjaisemmin ajatteli asiaa, tuli hän siihen johtopäätökseen, että jos vielä perustettaisiin punakaarti, niin hän rupeaisi siihen vieläkin.
Mikä ero oli pikkupomon kiroamisen ja isännän kiroamisen välillä, sitä ei Kaapo saanut itselleen selvitetyksi muuten kuin että pikkupomon kiroaminen oli kymmenen kertaa ärsyttävämpää. Isännän kiroamisessa — silloin harvoin, kun hän sen teki — oli jotakin samalla kertaa turvallista ja melkein niinkuin toverillista, pikkupomosta ei tiennyt, vaikka sen naaman takaa olisi katsellut joku entinen reisusälli, joka jollakin tavalla oli keinotellut itsensä komentamaan. Että joku voisi kunnollisella tavalla tulla pikkupomoksi, sitä ei Kaapo tullut ajatelleeksi.
Kaapo oli siis ollut punakaartissa, kapinoinut ankarasti ja läheni nyt kotipuoltaan, antauduttuaan jossakin Kangasalan tienoilla vangiksi Neiron Jaskalle ja istuttuaan jonkun aikaa linnassa. Surkeana, köyhänä ja, kuten sanottu, vähin horjahtelevana.
* * * * *
Tähän mennessä ei Kaapo ollut erikoisesti ajatellut kotipitäjäänsä eikä suhdettaan siihen, mutta kun tienmutkasta päästyä Rintakylän nevat ja lakeudet alkoivat näkyä, hytkähdytti hänen sydänalaansa tunne, joka samalla kertaa ikäänkuin itketti ja pakoitti juoksuun ja toiselta puolen painosti, masensi ja toi pelkoa. Kaapossa asui tajunta, joka sanoi, että vaikka kotipitäjässä oli paljon vähäosaisia, siellä kuitenkin oli vähän, jos yhtään punakaartilaista. Eihän ollut Neiron Jaskakaan, Lampimäen renki, vaikka olikin tappelija, tanssija ja kellonvaihtaja.
Mutta joku vaisto ajoi häntä kotikylään ja heti vankilan ovella setvisi hänelle ajatus: sinne minä menen.
* * * * *
Kaapo hidasti kulkuaan ja alkoi miettiä.
Kotimökissä istuvat isä ja äiti, sisar kai oli jo ehtinyt kylille, sillä oli lauantai-ilta.
— Päivää, tervehtii Kaapo.
— Päivää, vastaa isä. Sieltä linnastako sitä nyt?
Äiti ei puhu mitään, on asiallisen näköinen, häärii askareissaan, ei tiedä, pelätäkö vai iloita.
— Linnasta, vastaa Kaapo.
— Jaa.
Sitten pitkä hiljaisuus.
Kaapo on hengessään näkevinään, kuinka isä posket kuopalla imee piippuaan, murahtaa jonkun sanan tupakanpuutteesta, imee taas ja miettii, ja äiti on levottoman näköinen.
— Tännekö sinä meinaat jäädä? kysyy äiti, mutta Kaapo ei vastaa mitään ja äiti häärää taas entistä asiallisemmin.
— Se on sillä tavalla, sanoo äiti, että kun ollaan pieniä eläjiä… ja muitten armoilla olevia… ettei sitä oikein uskalla… punakaartilaisia… pitäisi käydä puhumassa isännällekin…
* * * * *
Kaapo on hengessään näkevinään kaiken tämän ja hengessään hän on kuulevinaan sen äidin tavallisen vikinänkin, mutta hengessäänkään hän ei nouse sitä "muitten armolla olemista" vastaan, vaan tajuaa samassa, että hänen on poikkeaminen Muiluun.
Tahdottomasti hänen polvensa notkahtavat, mutta hän jatkaa kuitenkin matkaansa.
— Eipä tuosta mitään mene, jos ei tulekaan. Tuomioni jo olen saanut, sanoo hän, koettaen virittää rohkeutta itseensä.
Kylän ensimmäinen talo on Antila ja toinen on Muilu, mutta ennen Antilaa on hänen pakko istahtaa. Ei väsytä erikoisemmin kuin ennenkään, peloita ei myöskään, mutta istuttava on kumminkin. Aurinko paistaa vielä korkealla ja Kaaposta tuntuu kuin koko kylästä tuoksahtaisi vastaan leipä.
— Minä menen Muiluun, Muilussa käy niin ja niin…
Kaapon ajatus ei enää juokse. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä muilulainen hänestä ajattelee.
— En ole murhannut ainoatakaan ihmistä, enkä ryöstänyt toisten tavaroita. Kuormahevosia vain ajoin… Kapinaahan se on sekin… Sellaista kapinantouhua…
Metsänrannasta työntäytyy karjalauma maantielle. Tukeva naisihminen, jolla on paksut, sierettyneet ja likaiset nilkat, ajaa sitä ja pysähtyy Kaapon kohdalle.
— Eikö se ole Kaappoo?
— O'.
— Nytkö sieltä tultiin?
— Nyt.
Naisihminen on hiukan ällistynyt lyhyistä vastauksista ja kädet puuskassa istujaa. Kaapossa jokin vähän ailahtaa ja alkaa elää. On sitä Hilman kanssa tanssittu ja vieressäkin oltu…
— Muilussako sinä vielä…? kysyy Kaapo.
— En, vaan Antilassa.
— Jaa.
— Taisi siellä panna ikäväksi? kysyi nainen viimein.
— Mistäpä ne hauskuudetkaan.
Karja on jo ehtinyt edemmäksi, ja nainen kiiruhtaa jälessä. Hänen läsnäolonsa on vaikuttanut elvyttävästi Kaapoon, hän nousee ja jatkaa matkaansa.
— Ihmisenä ne sentään pitävät.
* * * * *
Muilu on vähän syrjässä maantieltä, joten sinne ei sovi poiketa huomaamatta ja puolivarkain ja pujahtaa tupaan, vaan on rohkeasti astuttava sadan sylen pituinen kuja, jonka molemmin puolin kasvaa nuoria koivuja. Kujan toisella puolen pilkistää esiin Kaapon kotimökki, ja Muilua vastapäätä, pellon toisella puolen, ovat palaneen työväentalon rauniot.
Istuessaan Muilun suuressa tuvassa, jonka könniläinen parhaillaan löi kahdeksaa, valtion ajan ollessa seitsemän, ei Kaapo ollut selvillä, miten hän oli tupaan joutunut. Hänestä tuntui kuin olisi hän siinä istunut orpona ja yksinäisenä jo kauan aikaa, eikä hänen tajuntaansa ollenkaan sisältynyt puistokuja tai kuinka hän sille oli kääntynyt. Hän oli vain tullut.
Siinä oli nyt Muilun tupa. Väki oli syönyt, mutta ruuat olivat vielä korjaamatta, ja keitetyn lihan ja leivän tuoksua oli tupa täynnä. Hänelle oli murahdettu jonkunlaisia tervehdyksiä, mutta kukaan ei ollut osoittanut hänelle paikkaa. Rengit istuivat omalla puolellaan, yksi vuollen itselleen hammastikkua, toinen polttaen ja syljeskellen aivan kuin periaatteesta eteensä lattialle, vaikka seinällä riippui suuri taulu, johon oli painettu: "Älä sylje lattialle". Sanna kampasi Liisan tukkaa toisen peräikkunan ääressä, keskenään supattelivat ja naureskelivat, hänellekö lienevät nauraneet. Kaapo tunsi kaukaa, ettei hän enää soveltunut Muilun ilmapiiriin ja hänessä alkoi turtumuksen alta kaivautua esiin eräänlainen pelko.
Tupakamarissa kilahtaa puhelin, Kaapo hätkähtää, mutta turtuu taas hiukan, kun ei ovi avaudukaan. Koko turtuneessa tajunnassaan odottaa Kaapo Muilun isäntää kuin ilmestystä.
Ruuat lemuavat pöydällä ja hiljaisesti se vaivaa Kaapoa. Mutta Kaapo tuntee sisimmässään, ettei hän kuulu niihin, joita Muilussa käsketään ruualle. Ei ennenkuin tässä on ollut pientä tilintekoa, jos edes sittenkään. Hän on vain punakaartilainen, vanki, sellainen, joka on noussut kapinaan. Hämärästi Kaapon mieleen muistuu Absalom.
Sanni, tytär, tulee sisään, vilkaisee Kaapoon, tekee hyvänpäiväntapaisen ja ottaa sitten kahvipannun selviämään takalta.
— Saunankin se Maija sanoi olevan valmiin, sanoo hän tyttöihin kääntyen.
Sana "sauna" tuo Kaapon mieleen jonkunlaisen hauskan tunnelman, joka kuitenkin pian väistyy valtatunnelman edestä. Saunaa ei mainittu häntä varten. Siitä oli pitkä aika, kun häntä Muilussa oli käsketty saunaan. Taisi olla pari vuotta.
Väki ei pidä kiirettä. Odotettaneeko kahvia vai odotettaneeko jotakin muuta.
— Ennättää sitä kammata saunasta tultuakin, virkahtaa Sanni taas palvelustyttöihin kääntyen.
— Iltamiin jos menevät aikaisemmin, naurahtaa toinen rengeistä.
— Kukaan ei puhu Kaapolle puolta sanaa, mutta Kaapo ei hetkeäkään aio lähteä tiehensä. Kun on tultu, niin on oltava. Hän pitää jonkunlaisena velvollisuutenaan odottaa isännän tuloa.
Emännän saapuminen tupaan hiukan hämmentää Kaapon ajatuksia sikäli kuin niissä ylimalkaan oli hämmentymisen varaa.
— Jokos se pitkämatkalainen tuli? kysyy emäntä.
— Jo, vastaa Kaapo totuudenmukaisesti.
Emäntä käväisee lieden ääressä, menee sitten ja istahtaa pitkän pöydän ääreen.
— Taisivat viedä leipäkortit, kun mies noin on laihtunut? kysyy emäntä tuokion kuluttua.
— Eihän niistä korteista ennenkään…
— Ja Tampereella niitä tarvittiin kovasti, kun niitä pyytäjiä oli niin paljon, tokaisee toinen renki naurahtaen omalle sukkeluudelleen.
Kaapo tuntee asemansa tuskalliseksi eikä voi estää itseään punastumasta. Sydän alkaa lyödä nopeammin ja nälkä käydä jomottavammaksi.
— Oikein aatteestako se Kaapo tuli siihen ryövärisakkiin liittyneeksi? kysyy emäntä taas kotvasen kuluttua.
— Mistäpä lienen… En niin aatteestakaan…
Kaapo jo muovaili mielessään jonkunlaista selitystä, tyhjentävää ja perinpohjaista, mutta samassa vilahti isännän punertava, paksu niska ikkunan alta. Sillä hetkellä menee Kaapossa joku seikka auttamattomasti sekaisin, hän nousee puoliväliin seisomaan, mutta istuutuu taas, ottaa lakin päästään, mutta panee sen uudelleen päähänsä.
— Ulos se minut viskaa, ajattelee hän väkinäisesti, kuullessaan askeleet eteisessä ja katsoo jo, eikö olisi paras mennä takan ääreen ja siitä livahtaa ulos, ennenkuin toinen ehtii huomata.
Hän koettaa nousta, mutta huomaakin, että häneltä puuttuu siihen voimia, istuu paikalleen kuin naulittu, ja samalla ovi aukeaa.
Isäntä astuu sisään, astelee keskilattialle, huomaa sitten Kaapon ja luo häneen pitkän, kysyvän katseen.
— Vai jo sieltä tavarantasaamishommista ehdittiin kotinurkkiakin katselemaan, jyrähtää viimein.
Kaapo luo katseensa maahan eikä huomaa, kuinka rengit tulevat asiaaharrastavan näköisiksi ja pikkuhommat taukoavat. Kysymys on sellainen, johon hän ei voi vastata ja sisimmässään hän vapisee.
— Jos sinä olet meinannut niitä oppejasi tulla tänne levittelemään, jatkuu jyrinä, niin se on erehdys.
— Ei minulla mitään oppeja ole, pääsee Kaapolta.
— Mitäs sinä sitten täältä kärkyt?
— Töihin minä vaan…
— Vai jo kelpaisi talollisenkin työt, siksi kai kun ei talollinen joka raossa kysele papinkirjaa…
Kaapolla ei ole sanottavaa, oikeastaan hän onkin jo asiansa toimittanut.
Ei jatka puhetta isäntäkään, menee vain ja istahtaa pöydän päähän.
— Ei olisi sinustakaan uskonut, mutisee hän itsekseen.
— Joko sinä kotimökilläsi kävit? kysyy hän pitkän tovin vaiettuaan.
— En, en minä vielä.
Isäntä näyttää jotakin aprikoivan itsekseen ja singauttaa sitten esille uuden kysymyksen:
— Vieläköhän sinusta kunnollisten ihmisten pariin olisi?
Kaapon tulee miltei hyvä olla, vaikka häneltä jääkin kysymys vastaamatta. Palvelustytöt alkavat aavistella asian loppuratkaisun ja menevät ulos.
Isäntä istuu vielä hetkisen ja katselee vastapäisestä ikkunasta ulos, mutta Kaapo alkaa kotiutua ja häneen hulvahtaa lämmin, kodikas tunne. Hän saa jäädä tänne, hänelle annetaan työtä, hänen ei tarvitse mennä ruukille eikä tiilitehtaalle.
— Et sinä tuon näköisenä töihin pysty, sanoo isäntä viimein ja kääntyen emännän puoleen hän jatkaa: Käske toimittaa, että se saa jotakin syötävää.
Sitten hän nousee ja kävelee tuvan poikki tupakamariin, mutta ovella kääntyy hän vielä Kaapoon päin:
— Tule nyt sitten maanantaina, niin katsotaan. Ja häpeä vähän sillä aikaa.
Sanoo, paiskaa oven kiinni ja katoaa kamarin puolelle.
Mutta kun Kaapo on syönyt, sanoo Reino-renki:
— Tuleeko se Kaapo saunaan vai meneekö ensin kotimökilleen?
Kaapo menee saunaan.