PIENTÄ ODOTUSTA
Tällä hetkellä vallitsi valkoisessa talossa suuri hiljaisuus.
Sanattomia ja hiukan yrmeitä siellä oltiin aina, niinkuin useimmiten ollaan paikoissa, missä neljä, viisi sukupolvea on koonnut omaisuutta, mutta tuon kaikki voittavan vaiteliaisuuden yli oli kuitenkin kuulunut alituisen työn taukoamaton laulu. Nyt tuntui kaikki pysähtyneen henkeä pidättäen odottamaan ratkaisua, mikä tapahtuisi valkoisen talon kauimmaisessa kamarissa.
Tuvassa sujuvat työt kuitenkin pinnallisesti katsoen tavallista menoaan. Takan ääressä hämmennetään pataa tarkasti ja asiallisesti, kerjäläiselle annetaan osansa leipävartaasta, emäntä menee tupakamariin kahville, piika tuo sisään vesisangon ja toinen lisää puita takkaan.
— Siellä ne nyt ovat nurkkakamarissa…
Niin, ja tällä hetkellä siellä ratkaistaan jotakin.
Talonväelle ovat ominaisia yhteen kasvaneet kulmakarvat ja kapeat valkoiset kädet sekä hieno, vaitelias jyrkkyys käytöksessä. Miten lienevät vuosikymmenien kuluessa niin muodostuneet. Niiden kanssa on vaikea päästä tuttavuuteen, eivätkä he itse käy muualla kuin kirkossa, mutta jokainen kerjäläinen näkee velvollisuudekseen poiketa talossa, sillä se on pitäjän ainoa paikka, josta ei ketään niine hyvineen käsketä tiehensä korttijärjestelmänkään vallitessa. Mene ja tiedä heidän konstinsa.
— Kävisitte joskus kirkonkyläläisiäkin verottamassa, — sanoo tytär ohimennen kerjäläiselle.
— Ei sieltä mitään saa, — valittaa kerjäläinen.
Tytär ei vastaa mitään, hän onkin puhunut vain jotakin sanoakseen ja keventääkseen yltyvää painostusta. Hänen poskensa punottavat.
Pilvet riippuvat nyt kovin matalalla valkoisen talon kohdalla, ja ilmassa on ukkosta.
* * * * *
Oleellisesti ei suurella isännällä ole mitään erikoisempaa häntä vastaan, joka istuu häntä vastapäätä kamarin toisella puolella. Rakkaus — sehän on niinkuin olla pitääkin: kaksi ihmislasta kohtaa toisensa, rakastuvat, tahtovat naimisiin; nyt oli hänen tyttärensä vuoro ja tuon tuolla vastapäätä, ja hänenkin, isännän, oli sanottava sanansa. Kuten sanottu, isäntä ei tuntenut erikoista vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan, jos ei myötätuntoakaan, mies oli hänelle aivan yhtäkaikkinen, eikä isäntä olisi pitänyt pahana, vaikka vieras olisi ottanut lakkinsa ja lähtenyt. Hyvästi nyt vaan.
— Tämä tuli niin kovin äkkiä, — sanoo isäntä, mutta ääni ilmaisee, että se ei silti estä päätöksen tekemistä. Odotahan siinä vain rauhallisesti.
— Minä rakastan häntä, — sanoo vieras.
Isäntä kuulee tämän jo neljännen kerran eikä katso tarpeelliseksi vastata. Hän luo nopean, ohimenevän silmäyksen aavistamattomaan vieraaseen ja seuraa sitten silminnähtävällä mielenkiinnolla, mitä tapahtuu pihalla. Kukko ajelee höyhenet harrillaan kanoja karjapihalla, Kalle on jättänyt tallin ovet auki, — ei jätä toista kertaa! — aurinko paahtaa navetan graniittiseiniin. Saattaa todellakin pian panna ukkoseksi. Savela kävi eilen pyytämässä kuuttasataa, sai kolme, — tuolla se nyt ajaa ohi, taitaa olla päissään. Kyllä minä opetan sen ajelemaan hiljemmin.
Piika raoittaa ovea ja pysähtyy kynnykselle.
— Tääll' ois elintarvelautakunnan…
— Sano, että tulkoon huomenna.
Oikeastaan isäntä hämmästyy nähdessään, että vieras vielä istuu paikallaan ja että heillä on joku asia keskeneräisenä. Tuo tuossa siis aikoo naida hänen tyttärensä, heidät vihitään, saavat lapsia, tekevät työtä. Toisin sanoen, heillä alkaa elämä. Isäntä tuntee lievää vastenmielisyyttä, ajatellessaan sitä lapsijuttua, että hänen tyttärensä saisi lapsia, makaisi yhdessä tuon vieraan kanssa, olisivat mies ja vaimo.
— Ei sitä rakkaudella pitkälle mennä, — sanoo hän.
Ajatukset pysähtyvät pankkitalletuksiin, graniittinavettaan, erinäisiin osakkeisiin, viime vuoden satoon. Jossakin kuuluu kello lyövän yhtä, vellikello alkaa kalkuttaa.
— Minä osaan kyllä tehdä työtä, — vastaa vieras.
Jatkuva hiljaisuus.
Virkamies, ajattelee isäntä, käy vuosikymmenen, ehkä toistakin, koulua, rupeaa johonkin virkaan ja häntä sanotaan herraksi. Herra nimismies, herra asemapäällikkö, herra pastori — isäntä koettaa, vaan ei jaksa tuntea penninkään edestä respektiä niitä kohtaan. Niiden lapset alkavat lukea, isät kantavat huonoilla nimillä varustettuja velkakirjoja säästöpankkiin, — lapsista pitää myöskin tulla herroja… Hohoi – – – jaa. Kello löi puolta kahta.
Ja nyt istui tuo tuossa ja tahtoi hänen tytärtään.
— Liian nuorikin hän on vielä naimisiin, — sanoo isäntä.
— On sitä nuorempanakin menty, — vastaa vieras.
Onpa kylläkin, onpa kai. Isännän katse pysähtyy vieraan käsiin ja huomaa, että ne merkillisesti muistuttavat hänen tyttärensä käsiä. Vai on nuorempanakin menty. Hyvinpä osaakin ajaa asiansa. Nuorempanakin — niin, siitä tosiseikasta ei päästy minnekään.
Viekas naamakin sillä on, miettii isäntä ja ajatus pysähtyy taas pelolla talletustodistuksiin, osakkeisiin, taloon, peltoihin ynnä muuhun niihin kuuluvaan. Osaa se, osaa.
Itse asiassa ei vieras ole aivan soveltumaton talon ilmapiiriin, ei soveltumaton, ellei soveliaskaan. Vaikea olisi ajatella tytärtä jonkun tämän seutulaisenkaan rinnalla. Sekin ajatus isäntää tuskastutti. Erotus olisi huikea. Ja sitten saisi taas niitä tuttavia… hm… ja sukulaisia. Isäntä ei välitä läheisistä suhteista pitäjäläistensä kanssa. Kyllä ne hänet löytävät.
Isäntä rykäisee ja sivaltaa leukaansa, — merkki siitä, että raskas tykistö ajetaan esille ja että ratkaisu on lähenemässä.
— Tähän taloon, — sanoo hän raskaasti ja asiallisesti ja aivan kuin valittaen, että asianlaita on niin hullusti, — tähän taloon kun ei ole ennenkään huolittu köyhistä vävyistä.
Vieras punastuu ja hänen poskilihaksensa jännittyvät, isäntä katselee taas pihalle, yksinäinen kärpänen surisee varjoisassa huoneessa.
Tapansa kullakin, — pääsee vihdoin vieraalta, vähintään yhtä asiallisesti kuin isännältäkin. — Me olemme kyllä aina antaneet varakkaille appivanhemmille erikoisen arvon.
— Sen minä kyllä uskon, — virkahtaa isäntä, siirtäen katseensa vieraaseen sen näköisenä kuin tulisi lyömään.
— Ja sitäpaitsi — jatkaa vieras, — on nopeaan ratkaisuun painavat syynsä.
— Jaa… mitä te oikein meinaatte?
Pilvet riippuvat nyt hyvin alhaalla valkoisen talon kohdalla. Pihalla varjostaa.
— Nähkääpäs, — jatkaa isäntä tuntuvalla tyytyväisyydellä, odottamatta vastausta, — meidän kunniamme ei olekaan nuppineulan varassa.
— En minä mitään sellaista tarkoittanut, — vastaa vieras vetäytyen kokoon, ikäänkuin peljäten jonkun näkymättömän käden lyöntiä.
Vellikello läppää taas, tunti on kulunut, pihalle ilmestyy väkeä. Pilvi on poistunut, mutta sen läsnäolo tunnetaan.
Isäntä katselee pihalle… arvataankohan käydä sulkemassa tallinovi. Harvaa puheensorinaa kuuluu pihalta, Rieti menee panemaan ovea kiinni, hän puhuu jollekin ja hänen isot, terveet hampaansa välkkyvät auringonpaisteessa, kun hän nauraa virnottaa. Mikä sitä nyt niin naurattaa!
Isäntä muistelee, että he ovat nyt neljä sukupolvea olleet tässä isäntinä, katsoo pikaisesti vierasta ja huomaa, ettei hänkään näytä olevan valmis millaisiin tuttavuuksiin tahansa. Sitten hän ryhtyy ajattelemaan toista asianosaista, häntä, jolla myöskin on yhteenkasvaneet kulmat, eteenpäin työntäytyvä alahuuli ja hennot, kapeat kädet ja joka m.m. on perinyt eräänlaisen vissin itsepäisyyden, jota neljä sukupolvea tunnontarkasti on kasvattanut ja joka ei vääjää puolta tuumaakaan.
— Kaikkea sitä eteen lykätäänkin, — päättää hän itsekseen.
Ellei olisi varma asiastaan, niin ei tuo mies tuossa istuisi.
Minkähänlaiset puheet niillä on ollut?
Hetkisen miettii isäntä tätäkin asiaa, ei vaivaudu kuitenkaan ottamaan selvää. Tiettynä taitaa olla muutenkin.
Tämän jälkeen hän luo vielä lyhyen katsauksen mielipiteisiinsä virkamiehistä, rahaa ne etupäässä kärkkyvät, rahaa, mutta onpa keinot sillekin. Ja vihdoin hän koettaa itselleen selittää rakkauden ja avioliiton olemusta, mutta kun hän ei tässä pääse tuota tuonnemmaksi, pysähtyy ajatus taas aineellisiin asioihin.
Huoneeseen alkaa paistaa aurinko, isäntä avaa ikkunan, raittiin ilman mukana kantautuu sisään kaukainen kytömaan sauhu.
— Tulevat tutuiksi, rakastuvat; sitten vain naimisiin… mutta siinä rakkaudessakin on kaikenlaisia syrjäpyyteitä ja rahanhimoa…
Rahanhimo, itse asiassa sangen yleinen ja luvallinen himo, ei voi herättää isännän myötätuntoa, vallankin, jos sitä himoa tuntee köyhä, ja erikoisesti, jos se tavalla tai toisella kohdistuu häneen, noin vain viemistarkoituksessa, häneen ja heihin, jotka ovat satakunnan vuotta tehneet työtä ja koonneet.
Silmät katselevat tiukasti ulos, kääntyvät hiljaa pöytäliinaan, ja suu vetäytyy vihellysasentoon.
— Tahtovat mennä yhteen ja tehdä työtä. Omassa nahassaanhan sen sitten tuntevat… Kuka sitä tyhjin käsin, mutta arvaakos mitään antaakaan… Herra ties mille teille joutuvat…
Ja isäntä rakasti sentään tytärtään.
Sormet naputtelevat kiivaasti pöydän kantta, alahuuli vetäytyy hiljaa ylähuulen päälle ja kulmat rypistyvät. Polvi muuttuu, taloon tulee ensimäinen herra, ja se sopii kyllä, kun vain sitten pysyy herrana eikä kaikenlaisten kanssa… Kaiken lopuksi on siinäkin tarpeeksi herruutta, kun on hänen vävynsä…
Isäntä siirtää hiljaa katseensa vieraaseen.
— Ottakaa Herran nimessä minun puolestani, kun ette muuta tahdo, — sanoo hän.
Selvä on.