SANNI
Se tapahtui sodan kolmantena kesänä heinäntekoaikana. Tapauksesta ei oikeastaan voisi mennä kertomaan mitään, sillä kukaan ei rupeaisi lakituvassa vannomaan, mitä oli tapahtunut ja kuinka, vai oliko ylimalkaan tapahtunut muuta kuin onnettomuus. Korkeintaan onnettomuus, jos edes sitäkään.
Siihen aikaan olivat ryssät korkeimmillaan, jos niin saattaa sanoa. Heidän vahtimiehiään seisoi asemalla ja vaihteessa ja sillalla, heitä oli majoitettu nuorisoseuralle, työväentalolle, kouluihin ja pitäjän suurimpiin taloihin. Muilussa niitä oli kuusikymmentäkolme. Herralaan niitä olisi pantu saman verran ellei enemmänkin, mutta siellä ei ollut tilaa. Tietäähän sen: herralaiset osaavat aina järjestää niin, ettei heillä ole tilaa. Kerran sinne ei mahtunut kuvernöörikään, jonka nimi oli Feodorow, — niin oli leikkuumiehiä paikat täynnä; mitä sitten kuusikymmentäkolme ryssää. Sitäpaitsi kuului isäntä itse majoituslautakuntaan.
Ryssät olivat siis siihen aikaan korkeimmillaan, ja vallityöt lakeuksien rannoilla alkoivat hissukseen. Siihen aikaan ei tiedetty vallankumouksesta eikä veljeilystä eikä sellaisista, vaan naiset juoksivat periaatteesta ryssäin pitopaikoissa. Edellisen kesän kylvö oli kasvanut hyvän sadon ja yhden ja toisen tytön kevätesikoinen sai nimekseen Feodor, Wasili, Wjatsheslav, Ivan tai jotakin sellaista.
Muilu piti pieniä kiroilemishetkiä itsekseen ja oli synkän näköinen. Heidänkin talossaan oli jo yksi Andrei ja toinen, jonka nimeä hän ei osannut lausua. Kolmannen piti kuulopuheitten mukaan olla tulossa, mutt'ei Muilu itse enemmän kuin hänen emäntänsäkään ollut oireita sellaiseen huomannut. Mene sitten ja tiedä. Piikain ne sentään olivat. Muilulla itsellään ei ollutkaan kuin yksi tytär, Sanni.
* * * * *
Muilun emäntä oli valkoisen talon tytär, ja Sanni oli perinyt valkoisen talon haltijain rotumerkit Muilu oli ainoa paikka, missä valkoisen talon väki kävi vieraisilla, ja valkoisen talon äänetön isäntä itse oli ruvennut Sannin kummiksi. Ei sillä hyvä, että eno, vaan kummi vielä lisäksi. Äänetön oli Muilu itsekin, mutta äänetön siinä merkityksessä, että hänellä oli enemmän työtä kuin puhumista, kun taas valkoisen talon isäntä vaikeni vanhasta perintötavasta ja siksi, ettei hänen tarvinnut välittää suhteista ja tuttavuuksista.
Sanni oli sellainen, että häntä katseli kauan ja kernaasti. Tosin hänellä ei ollut hyviä ystäviä eikä monia lauseita ja kauniita hymyjä siroiteltavana ympärilleen, mutta hän oli joka tapauksessa pitäjän nuorison keskeisin henkilö, josta muut ottivat esimerkkiä. Tyttökoulu ei ollut vieroittanut häntä työnteosta, vaikka kädet olivatkin sen näköiset kuin ei niillä koskaan olisi aiottukaan tehdä mitään. Harvasanaisenakin oli hänellä säilynyt joku terävä sana niitä varten, jotka alkoivat herrastua, ja joskus viipyivät vastaukset huulten takana niin kauan, että odottava ennätti hermostua.
Hänen sulhasensa kuului olevan Toosilan Jaakko, joka toissa keväänä oli päässyt ylioppilaaksi. Ei tästäkään voitu mitään varmaa sanoa, huhuiltiin vaan sillä perusteella, että asianomaiset oli joskus nähty yhdessä ja kun tiedettiin, ettei muilulaisilla ollut mitään Toosilan väkeä vastaan. Toosilan Jaakko oli uljas poika ja riuska meiningeissään. Hänelle ei kuulunut tarvitsevan monta aiheetonta sanaa sanoa ennenkuin kädestä lensi korvapuusti yhtä kerkeästi kuin sana suusta.
Muilussa maleksi siis ryssiä talon täydeltä. Isäntä oli luovuttanut niille yläkerran ja teettänyt omat portaat, mutta sielläkös ne pysyivät. Tupaan ja asuinhuoneisiin tuppautuivat puoliväkisin. Alussa olivat rengit voimiensa takaa heitelleet niitä pihalle, mutta liian monta niitä oli kuuden rengin viskeltäväksi ja aseellisia vielä lisäksi. Heidän päällikkönsä, luutnantti Popoff, ei liioin näyttänyt erikoisesti välittävän siitä, vaikka hänen miehiään hiukan viskeltiinkin, naureskeli vain viiksiensä takaa niin, että hampaat kiiluivat ja oli veikeän näköinen. Kyllä Muilulle oli siunautunut hajua, ryssää ja harmonikansoittoa.
— Saas nähdä, sanottiin pitäjällä, kauanko muilulainen sietää…
— Kissallansako potkittaa, arvelivat vihamiehet.
— Sitä ei tiedä, vaikka kissallansa… Ne kun ovat sellaista salavihkaista väkeä.
— Tekisi kai vaikka mitä, jos uskaltaisi.
Näihin aikoihin Sannilta unohtui tanssitaito. Jos sitä ennestäänkin oli vain senverran kuin hyvään kasvatukseen kuului ja tarve vaati, niin nyt sekin loppui tyyten. Hänen kanssaan se loppui useimmilta muiltakin. Kylän nuorison illanvietoissa ei enää tanssittu, ryssät ilmestyivät niihin aivan suotta ja saivat mennä tanssimaan mökkiläisten ja käsityöläisten häihin ja taikoihin.
Joskus tuli Popoff isäntäväen puolelle ja piti seuraa. Muilu itse ei monasti tullut näkyviin, mutt'ei voinut poiskaan käskeä. Juttelusta ei tahtonut mitään tulla, mutta istua vain piti. Ryssä kun on luonnostaan sellainen seuranhaluinen. Ja Popoff huokaili, teki merkkejä ja oli huomaavainen erittäinkin Sannille, joka jonkunverran ymmärsi hänen puhettaan. Välistä hän tuli Sannin luo pihalla, seisoi, nauroi, tuijotti ja koetti tehdä itsensä ymmärretyksi.
— Kaunish jilma, sanoi hän, gjavele?
— Ei ole aikaa nyt, vastasi Sanni.
— A, paljo töö, paljo töö…
— Niin on pienemmissäkin paikoissa.
Popoff sai hakea toverinsa muualta eikä niitä häneltä puuttunutkaan.
— Ovat niin yksinäisiä, raukat, vieraassa maassa, sanottiin, eiväthän ne omasta halustaan ole tänne tulleet ja ihmisiä ovat nekin…
Muutamana päivänä tuli pitäjään santarmeja ja Muilun talo nuuskittiin perin pohjin. Silloin saatiin pitäjällä tietää, että Muilu oli ollut pitkämatkalaisten vakituinen käymäpaikka; Muilun kautta ne menivät, Muilussa annettiin niille rahaa ja sieltä ne sitten katosivat mikä Oravaisiin, mikä Vaasaan, mikä vieläkin pohjoisemmaksi päästäkseen Saksaan. Ja Toosilan Jaakko oli yhtenä sieluna koko hommassa. Mutta Muilussa ei löydetty mitään ja santarmit lähtivät luutnantti Popoffin ja kahdenkymmenen sotamiehen seuraamina pitäjänrajalle, Toosilaan. Sitä ennen sinne kuitenkin oli tulista laukkaa lähtenyt Muilun pikkurenki.
Niinpä sitten täytyi tapahtua, että luutnantti Popoff sai Muilun
Sannista kävelytoverin.
Se tapahtui kolmea päivää myöhemmin kuin oli saapunut tieto siitä, että Toosilan Jaakko oli ammuttu. Jaakko oli, kuuleman mukaan, lähtenyt pakoon, kuultuaan, että santarmit olivat tulossa, mutta Popoff oli itse lähtenyt ajamaan häntä takaa, saavuttanut kolmannen pitäjän rajalla ja sanaa puhumatta ampunut. Sinne oli Jaakko jäänyt virumaan maantielle ja Toosila itse oli käynyt hakemassa hänet pois.
Tällaisina saapuivat sanomat Sannin korviin. Taisi olla, että poskilihakset hiukan nytkähtivät ja että kasvoille tuli kuoleman kalpeus, saattoi olla, että ruumis hätkähti ja kädet alkoivat vavista, mutta kyynel pysyi näkymättömissä.
— Vai niin kävi Jaakon, sanoi hän ainoastaan, vai niin tosiaankin piti käydä.
Hän pysähtyi keskellä askareitaan ja tuijotti lasittunein silmin eteensä, käden neuvottomana hypistellessä esiliinaa.
— Minkäpä sille, sanoi Muilu, katsoen ikkunasta pellolle, eihän sitä enää saa tekemättömäksi. Liian varomaton oli Jaakko, vaikka minä monasti…
Muilun suupielet vavahtivat ja käsi puristautui nyrkkiin, hän puri hampaitaan yhteen ja meni pihalle niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kesken kaikkea heitti Sannikin askareensa ja meni kamariinsa eikä näyttäytynyt edes seuraavanakaan päivänä. Väki kulki alakuloisena ja sanattomana ja oli kuin koko Muilun yli olisi levännyt äänetön, tuskastuttava viha.
Valkoisen talon isäntä ajoi itse Muiluun.
— Sinun pitää sanoa Sannille, ettei se vaan rupea ajattelemaan jotakin, sanoo hän muilulaiselle. Mitäpä me vielä, kyllä se aika vielä tulee…
— Mitäpä se meinaa, vastaa muilulainen kartellen.
— Pelkään vaan, että jos se jotakin kostoa… Ei siitä mitään tule.
— Suotta pelkäät. Mitäs se…
Kolmas päivä on siis se, jolloin Muilun Sanni kävelee luutnantti Popoffin kanssa. Muilun Sanni tahtoo kaikesta päättäen tehdä itsensä puheenalaiseksi.
Koko päivän on ollut tukahduttava auringonpaiste ja ilma on ikäänkuin väreillyt kuumuudessa. Muilun vihertävät seinät hohtavat auringonvalossa, ja seutu on täynnä niitetyn heinäntuoksua. Tämä on sellainen päivä, jolloin Muilun rakennusryhmä eniten esiintyy edukseen ja valtavuudellaan hallitsee lakeutta. "Tämä on Muilu ja täällä on olemista." Jonkunlaisella suuremman julkeudella näyttävät Muilun välkähtelevät ikkunarivit katselevan kirkkolammen tuolle puolelle, herraskaisesti puitten takaa esiinpilkistävää valkoista taloa. "Jos on siellä, niin on täälläkin. Tämä on Muilu." Kyläryhmässä kimaltelevat ikkunaruudut ja sinkkikatot välkehtivät, ihmiset kulkevat hiestyneinä ja paitahihasillaan, — päivä on tosiaankin tuskastuttavan kuuma. Tässä ylenpalttisessa kuumuudessa ei jakseta ajatella Toosilan Jaakkoa, joka sai surmansa maantiellä.
Iltapäivällä, kun kuumuus hiukan hellittää ja vellikellot ympäri kylää alkavat soida, makoilevat Muilun ryssät pihamaalla, soittelevat hanuria, tupakoivat ja naurattavat piikoja, jotka kulkevat edestakaisin tuvan ja navetan väliä. Niinkuin muistetaan, ovat he jo naurattaneet yhden Andrein edestä ja yhden edestä, jonka nimeä ei Muilun isäntä osaa lausua. Heidän on siinä vilpoisa olla, lehtipuut tuoksuvat ja päärakennus heittää raskaan varjon pihamaalle. Vääpeli haaveilee ja luutnantti Popoff katselee, kun sotamies harjaa hänen ratsuaan.
Silloin Sanni tulee ulos ja ohjaa kulkunsa maantielle. Hänellä on valkoinen ilmava puku ja silkkiharso pään ympärille kääritty. Kenties hän on hiukan kalvakka, mutta kaunis hän on, kaunis ainakin tässä puvussa ja valaistuksessa. Äidilleen on hän sanonut menevänsä käymään Peltoniemessä ja aivan varmaan hän sinne olisi mennytkin, ellei nyt tulisi eräs äkkinäinen muutos suunnitelmaan.
Sanni kävelee hiljalleen kujaa pitkin maantielle päin. Hän on lujasti päättänyt mennä Peltoniemeen kuulemaan, tietäisivätkö he mitään uutta. Mutta silloin tulee luutnantti Popoff ja särkee hänen suunnitelmansa. Hän on nähnyt Sannin menevän yksin maantielle ja tämä on hänelle sellainen tilaisuus, josta jokaisen todellisen kavaljeerin on otettava vaari. Hän jättää siis hevosen harjaamisen sotamiehen valistuneeseen harkintaan ja rientää navettapihan kautta karjakujalle tullakseen Sannia vastaan maantiellä. Jokainen kehittynyt kavaljeeri valitsisi tällaisen mutkan.
Luutnantti Popoff onnistuu suunnitelmassaan ja tulee Sannia vastaan.
— Hjuva ilta, tervehtii hän aurinkoisesti. Sanni-neiti gjavele?
Tämän kuullessaan Sannin suunnitelma ikäänkuin vaistomaisesti muuttuu.
— Minä menen Hyypän haudalle, sanoo hän.
— A, Hyypän hauta, mikä se olemas?
— Se on kaukana täältä, järvi keskellä vuorta, jossa on toistakymmentä syltä korkeat seinät… Meillä on siellä torppa ja lato.
— Ja siellä hjuvin, hjuvin kaunista?
— Kyllä siellä on kovin kaunista.
Luutnantti Popoff miettii hetken. Kysymys, jonka hän aikoo tehdä, tuntuu hänestä itsestäänkin rohkealta, mutta hän tekee sen kuitenkin.
— A, shaanko minä saattamas neiti? kysyy hän.
— Ei!
— Miks'ei?
— Kosk’en minä tahtoisi kävellä venäläisen kanssa.
Luutnantin silmät välähtävät ja käsi kiertää hermostuneesti viiksiä.
— Miks'ei? kysyy hän sitten vielä kerran.
Nyt pitää vähältä, ettei Sanni menetä malttiaan. Hänen kulmansa vetäytyvät yhteen, huulet vavahtavat hiukan eikä hän voi estää ääntään värähtämästä, kun hän vastaa:
— Meillä pidetään sitä alentavana. Venäläisiä pidetään meillä barbaareina.
— Ah!
Luutnantti Popoffin kasvoille on noussut tumma puna ja hänen silmänsä välähtävät, mutta sitten hän voittaa itsensä ja vastaa:
— Neiti erehty, paljon erehty… A mine selittämäs…
— En minä kuitenkaan ymmärrä…
Kukaan ei pyytänyt luutnantti Popoffia seuraamaan, mutta hän seurasi kuitenkin. Hän pani kaiken puhetaitonsa liikkeelle ja tuon tuostakin hän yritti laskea kätensä Sannin kädelle. Vastaantulevat katselivat suu auki ja Sanni puolestaan tuijotti tiukasti maantietä. Mutta Hyypän hauta on kaukana metsän syvyydessä. Muilun pihasta lasketaan sinne olevan peninkulma.
Tähän oikeastaan loppuu kertomuksemme. Sanni palasi hiukan jälkeen puolen yön yksin niinkuin oli lähtenytkin. Kukaan ei nähnyt, että hänen kätensä tärisi niinkuin vilutautisen, kun hän asetti avainta reikään, eikä kuullut, että hänen askeleensa horjahtelivat, kun hän meni kamariinsa.
Hiukkaista myöhemmin herätettiin Muilun isäntä ja emäntä. Kallen Tiila,
Hyypän torpan asujain, tuli kamariin inisten ja polvet loukkua lyöden.
— Herra Jeesus… valitti hän, pyyhkien silmiään esiliinaan… Sanni se oli, itse näin ikkunasta… Sotaherran kanssa tuli, hetken kävelivät siinä reunalla, ja sitten se pukkasi, Sanni pukkasi… molskahdus vain kuului niinkuin helvetistä…
— Näitkö varmasti? kysyy muilulainen.
— Omin silmin näin, itki akka. Ja sitten sotaherra katosi…
— Valehtelet! sanoo muilulainen ja lyö nyrkin pöytään. Ja tätä sinä et rumpaakaan ympäri pitäjää tai ikävä tulee olo, saatana vie!
Kallen Tiila ei ollut koskaan nähnyt Muilun isäntää noin kauhuissaan ja hän lysähti istumaan lattialle.
— En minä, Herra Jeesus, huusi hän, kun isäntä kerran… En minä, vannon minä sen, älkää vain minulle… köyhälle ihmiselle… Vannon minä…
— En minä sinulle mitään, sanoo muilulainen tyynesti.
* * * * *
Luutnantti Popoffia etsittiin, mutta kun häntä ei löydetty, niin hän tietysti oli karannut niinkuin moni muukin.
— Et suinkaan sinä sitä ole nähnyt? kysyi muilulainen tyttäreltään.
— Leuhotti se eilen minun niinkuin muittenkin jälessä jonkun matkaa.
Sanni on kalpea ja vavahtelee eikä katso isäänsä silmiin, mutta huulet ovat tiukasti yhteenpuristetut.
— Ethän valehtele omalle isällesi?
— En… n…
— Omapa on valeesi, sanoo muilulainen ja menee.
Syksymmällä viedään Muilun ryssät pois.
Seuraavana keväänä on vallankumous ja yleinen veljeily, silloin käy Popoff-kysymyskin hiukan yleiseksi, mutta kymmentä kuukautta myöhemmin on yhtä lystiä, missä joku Popoff on, tai onko hän missään.