SUNNUNTAI-AAMUNA
Nyt on vielä varhainen aamuhetki ja Anna-Kaisa, palvelija, on vasta juossut luhdistaan maantien poikki tuvan puolelle keittämään kahvia. Renkien luhdista kuuluu vielä jykevä kuorsaus, mutta piikojen luhdista kuuluu avojalkaista astuntaa ja pientä vaatteiden kahinaa. Varhaisimmat tekevät ylösnousua kiiruhtaakseen navettaan.
Maantie ja pihanurmi ovat vielä kosteat aamukasteesta, puutarhan tuomet ja koivikon koivut välkkyilevät auringon paisteessa, ja hieno, kesäinen tuoksu täyttää ilman.
* * * * *
Nyt on tosiaankin vielä varhainen aamuhetki, mutta isäntä ilmestyy paitahihasillaan kuistin ovelle, pysähtyy siihen hetkiseksi, kyhnäisee hiukan ohimoaan ja kävelee sitten keskelle pihaa. Aurinko paahtaa hänen punaista, paksua niskaansa sekä leveää selkäänsä, ja isäntä seisoo siinä tarkastellen herkeämättä tallin ovea ja kuunnellen kavioiden polkaisuja sementtilattiata vasten, astuu askeleen tallia kohden, mutta näkyy sitten muuttavan päätöksensä ja pysähtyy paikalleen. Siinä hän taas seisoo pitkän kotvan, kunnes verkalleen kääntyy ympäri ja kävelee portista ulos maantien poikki järvelle käsin.
Isännän suurta sunnuntairauhaa ei häiritse se, että hän huomaa tuoreita polkupyöränjälkiä palvelustyttöjen luhdin porraspäässä. Heillä on käynyt yöjalkaisia, mutta olkoon, niistä nyt ei näy pääsevän. Kylläpähän ehtii sitten viikon varrella sanoa ja tällä kertaa kai on sanottava niin että uskovat pitemmän ajan.
Tytön kasvot ilmestyvät luhdin ovelle, mutta vetäytyvät nopeasti takaisin nähdessään isännän. Vasta kun isäntä jatkaa matkaansa järven rannalle, kapaisee tyttö maantien poikki tupaan.
Isäntä ei pidä kiirettä. Hänen kätensä koettelee ohimennessä rukiin tähkiä ja riihien kohdalla hän seisahtuu ja työntää lattian alle esiinpistävät varstat.
Lähimökkien ja torppien savupiipuista alkaa ja nousta sauhu ja sen näkeminen lisää isännän tyytyväisyydentunnetta. Hän ei rupea itsekseen erittelemään, mistä se johtuu, mutta hän ei kerta kaikkiaan välitä siitä, että pyhäpäivinäkään lojutaan puolille päivin. Niin kauan kuin hän ajassa taaksepäin muistaa, on hän joka aamu kuullut kuudenlyönnin.
Järven rannalla olevassa aitauksessa on hänen paras oriinsa, jonka hän on varsasta asti itse kasvattanut, juoksijana ja siitoseläimenä laajalti kuulu. Isäntä on suuri hevosmies ja kaikki hänen hevosensa, työkonitkin, ovat tunnettuja hyvyydestään, mutta tätä hevosta ajattelee isäntä erikoisella rakkaudella. Hän nojautuu aitaa vasten, katselee aikansa somia liikkeitä, houkuttelee sen sitten luokseen, taputtelee kaulalle ja antaa leipää kädestään. Hänelle on tarjottu siitä kolmeakymmentätuhatta, mutta hän on vastannut, ettei ole pienen rahan tarvetta.
Niinkuin ei olekaan. Ei pienen eikä suuren. Isäntään menee suuri tyytyväisyys, kun hän pysähtyy ajattelemaan, ettei hänen, eikä hänen isänsä, eikä hänen isoisänsäkään koskaan ole tarvinnut pyytää toiselta mitään. Antamassa on kyllä aina saanut olla, mutta pyytää ei ole tarvinnut.
Tämä kaikki on tuonut sukuun suuren varmuuden. He ovat vuosikymmeniä hoitaneet kunnan asioita niinkuin omiaan eikä kenenkään päähän ole pälkähtänyt ruveta heitä mestaroimaan. Silloin tällöin on tosin pulpahtanut esiin joku, joka on tahtonut olla muita edistysmielisempi, mutta hän on jäänyt siihen, mistä oli aloittanutkin. Vain joskus isäntä oli tullut ajatelleeksi, että hänellä voisi olla vihamiehiä.
Suurin piirtein ei isäntää liikuta, mitä hänestä kunnassa puhutaan tai jätetään puhumatta. Hän vaistoaa olevansa asemassa, johon eivät puheet pysty, ja tietää, ettei hänen kunniansa riipu nuppineulan varassa. Jos ovat puhuakseen, niin puhukoot.
Aurinko on ehtinyt korkeammalle. Isäntä suuntaa taas vitkalleen kulkunsa taloaan kohti. Jonkunlaisella mielihyvällä hän katselee valkoisena hohtavaa päärakennusta ja syvimmällä hänen tajunnassaan asuu tietoisuus siitä, että muutkin, herrat ja talonpojat, katselevat sitä hiljaisella kunnioituksella. Siinä on toinenkin sukupolvi saanut tehdä työtä ja hikoilla, ennenkuin valkoinen talo ja sen ympäristö ovat tulleet sellaisiksi kuin ne nyt ovat.
* * * * *
Maantiellä isännän suuri sunnuntairauha hiukan häiriintyy ja mietteet saavat pienen sysäyksen sivultapäin. Isäntä ei erikoisesti harrasta keskustelua asiallisista asioista sunnuntaisin. Ei asioista eikä juuri muustakaan.
— Huomenta, sanoo maantiellä seisova mies, joka nähtävästi on odottanut isäntää.
— Huomenta.
Isäntä hiukan viivyttelee vastausta, mutta se on hänen tapansa. Sitten hän pysähtyy ja antaa katseensa harhailla pitkin maantietä pysähdyttäen sen viimein etäältä näkyvään kansakoulun ikkunattomaan päätyyn, huomattuaan ensin, että koulun veräjä on rempallaan ja ulkohuoneitten ovet auki. Hänellä ei ole kiirettä keskustelun alkamiseen. Hyvin tuntien odottajan, tietää hän, että se viriäisi itsestään ja hän tunsi jo ennakolta kaukaista mieliharmia tajutessaan, että hänen täytyy vastata kieltävästi. Hän tuntee, että hänen sunnuntaileponsa tulee jollakin tavalla saatetuksi pois tolaltaan.
— Tuli tässä vähän aikaisin lähdettyä liikkeelle, kun olisi vähän asiantapaista ja pitäisi aamuksi ennättää naapuripitäjän kirkolle, aloittaa toinen sulavasti ja suurella tottumuksella.
Toisen hyvä puhelahja ei vaikuta isäntään virkistävästi. Se vaikuttaa häneen ikäänkuin jollakin tavalla pakoittavasti ja häiritsee hänen virettänsä.
— Jaa, vastaa hän yksikantaan kääntämättä katsettaan.
— Olisi tässä hiukan rahantarvetta, kun pitäisi mennä korkoja ja lyhennyksiä maksamaan ja sairauttakin on sattunut.
Isäntä kuulee toisen isännän sanat, mutta ne eivät millään tavalla syövy hänen tajuntaansa. Hiljaa alkaa hänen aivoissaan kehittyä ajatus, että hän jo ennenkin on lainannut tuolle toiselle, joka on jatkuvassa rahantarpeessa ja että se ajan pitkään voisi käydä vaaralliseksi.
— Suuriko se tarve olisi? kysyy hän.
Isännällä ei ollut mitenkään käytäntöä kaikille rahoilleen, mutta häneen meni jonkunlainen epävarmuuden tunne, annettuaan pois suurempia summia. Rahat olivat, näkymättöminäkin, hyvät olemassa.
— Se olisi vain tuhatkahdeksansataa markkaa, vastaa toinen ja sytyttää hiukan hermostuneena piippunsa.
Isännän mielenkiinto kohdistuu kahteen koiranpenikkaan, jotka ovat ruvenneet kisailemaan pihamaalla. Hän katsoo niitä herkeämättömästi ja suu vetäytyy vihellysasentoon.
— Kyllä se niin on, sanoo hän viimein, ettei minulla nyt ole rahoja käsillä. Menojakin on viime aikoina ollut niin paljon.
Nyt hän tunsi hiukan valehtelevansa, sillä hänen menonsa eivät missään tapauksessa riittäneet tuloille. Senvuoksi hän kiiruhti jatkamaan, ennenkuin toinen ennätti mitään vastata.
— Entisiäkin saamisia minulla tahtoo sinulta olla jo vähän liiaksikin…
— En minä muuten, mutta kun sattui se sairaus, ehätti toinen. Syksyllä minä saan vähän rahoja metsästä ja sitten minä olen päättänyt ottaa lainan. Takaajatkin jo ovat.
— Niin kylläkin, mutta ei se sittenkään oikein tällä kertaa käy. Ketä ne takaajat olisivat?
— Tuomas Poikonen ja nuorempi Tiesmäki.
— Mm… Mutta kun sitä lainaa lainan päälle… Olisit edes tullut arkina.
— Minä kun odotin rahaa postissa iltaan asti ja kun ei tullut, tuli hätä käteen.
Isäntä näki, että toinen antoi tulla hätävaleen ja jos hän olisi seurannut ensimmäistä päähänpistoansa, olisi hän kysynyt: "Mistä sinä niitä oikein odotit?" Mutta itse asiassa hänelle toisen tarpeet ovat yhtäkaikkiset, eikä hän kuulu niihin, jotka kiusaavat heikompaansa. Hänelle tuottaa toisen läsnäolo pientä, tuskin tunnettavaa vastenmielisyyttä, eikä hän voi torjua itsestään ajatusta, että tuo tuossa uuden kunnallislain mukaan äänestää yhtä monella äänellä kuin hänkin — yhdellä. Koko ajatus tuntuu hänestä uskomattomalta ja naurettavalta. Hän tässä ja tuo tuossa ja Istan Erkki — kaikki yhdenveroisia. Yksikamarisuuden jälkeen ovat kaikki asiat tallustelleet pientä lehmän käyntiä päin hongikkoa.
— Sinäkö sen sitten varmasti maksaisit syksyllä? kysyy hän.
— Joo, vastaa pyytäjä kerkeästi.
Isännän suu vetäytyy taas vihellysasentoon, hän pistää kädet housujensa taskuun ja ottaa lyhyen askeleen pihaan päin.
— Paljonko sinulla olikaan sitä entistä velkaa?
Toinen vastaa, että nelisentuhatta, mutta vastaus menee ohi isännän korvan.
Aurinko paahtaa navetan graniittiseiniin, pihan poikki kannetaan maitoastioita, lievä navetan tuoksu kantautuu maantielle saakka. Isännän katse viivähtää hiukan ylpeänä kiviseinissä — ne ovat hänen työtään — ja hän aikoo mennä katsomaan, kuinka karja on ruokittu, mutta muistaa samalla, että hänellä on pieni seikka selvitettävänä tuon toisen kanssa. Nyt, kun hän aikansa on katsellut kättensä töitä, on hän tullut siihen vireeseen, ettei oikein kehtaa kieltää toiselta pyytämäänsä.
— Tuhannen markkaa minulta liikenisi, sanoo hän äkisti.
— No hyvä se on niinkin, vastaa toinen silminnähtävällä mielihyvällä.
Isännän katse ei ole vailla epäluuloa, kun hän kysyy:
— Saatkohan sinä sen lopun sitten muualta?
— Kyllä kai, kuuluu vastaus huolettomasti ja melkein voitonvarmasti.
— Ehkäpä sinä olisit saanut koko summan muualta.
Isäntä ei jää nauttimaan toisen ällistyksestä ja sanattomuudesta, vaan kävelee nopein askelin tupaan. Kun hän hetken kuluttua sieltä palaa, on hänellä käsi täynnä viiden ja kymmenen markan seteleitä, jotka asettaa odottajan käteen.
— Ei ollut sopivampia, sanoo hän. Sopii laskea, onko oikein.
Sillä aikaa kun toinen vapisevin sormin laskee seteleitä, katselee isäntä hänen kasvojaan, eikä hän parhaimmalla tahdollaankaan jaksa lukea häntä kuuluvaksi samaan luokkaan kuin hän itse. Jos tuo mies menettäisi talonsa, niin hänestä tulisi bolsheviki tai jos hän voittaisi kaupoissa, tulisi hänestä kerskuri ja kummassakin tapauksessa kulkisivat heidän tiensä kaukana toisistaan. Isäntä on monta kertaa yrittänyt itselleen selvittää, miks'ei hän saata tuntea mielenkiintoa kaupoissa voittaneita kohtaan ja virkamiehiä kohtaan, mutt'ei ole saanut sitä selvitetyksi.
— Oliko oikein?
— Kyllä, kyllä niitä oli täysi määrä.
— Tulet sitten huomenna iltapäivällä tekemään velkakirjan.
— Kyllä tullaan. Kiitoksia vaan nyt aluksi.
— Eipä niistä…
* * * * *
Vieraskäynti oli kuitenkin pahasti järkyttänyt isännän sunnuntaivirettä. Hän ei jaksanut ymmärtää, että oli täysin työkuntoisia ihmisiä, jotka kulkevat ainaisessa rahanpuutteessa. Tekee hitusen työtä ja säästää, minkä voi. Siinä kaikki.
Tallien ovet ovat jo selällään, rengit ovat ruokkimassa hevosia. Isäntä astuu ovelle, katselee aikansa, sanoo muutaman lyhyen sanan ja menee sitten navettaan. Tyttöjen puhe navetanporstuassa vaimenee, tehdään lyhyt "hyvä huomen" ja mitä on sanottavaa, sanotaan lyhyesti ja asiallisesti.
— Vettä ei tule kuppeihin tarpeeksi, ilmoittaa yksi tytöistä.
— Mene sanomaan Niemiselle, että tulee heti aamusta katsomaan, missä vika on.
Tallin vaiheilla isäntä taas pysähtyy. Hänen mieleensä on tullut, että huomenna on valtuuston kokous. Tämä ei sanottavasti häntä häiritse, mutta olisi sen ehtinyt muistaa myöhemminkin. Nyt saa alkaa jo valmiiksi miettiä asioita: sosialistit tahtovat taas uutta koulua. Heidän mielestään pitäisi joka toisessa talossa olla joku koulu, kunhan vaan itse pääsevät niitä maksamasta. Eihän sivistys ole pahaa, mutta rajansa saa olla silläkin, sillä muutamilla nousi jo kansakouluoppikin päähän, niin etteivät tahtoneet pysyä omissa housuissaan. Kuta enemmän osataan soittaa suuta, sitä valistuneempia ja edistysmielisempiä ollaan.
* * * * *
Tuvassa vallitsee suuri sunnuntairauha. Aurinko loistaa täydellä terällä ja pienen pienet tomuhiukkaset leijailevat ilmassa.
Emäntä istuu ikkunapielessä ja lukee, mutta isännän tultua sisään nousee hän kaatamaan tälle kahvia. Oikeastaan aamukahvin aika on jo aikoja sitten ohi. Tunnin kuluttua on aika valmistautua kirkkoon.