HAUTAUSMAALLA
Kuumana kesäpäivänä kuljeskelimme me, ystäväni Kaarle Malm ja minä, pikkukaupungin varjoisalla hautausmaalla ja istahdimme korkean ja jyhkeän hautapatsaan viereen asetetulle penkille.
Här hvilar Commercerådet och Riddaren Gustaf Henrik Pasenius S luin minä ajatuksettomasti, vaikka jonkunlaisella hartaudella, niinkuin hautapatsaskirjoituksia tavallisesti luetaan, ja hiukan alempana:
Gåfvan gick glad från gifmilda handen, lätt från hans läppar lidandets tröst.
— Kotikaupunkiasi merkkimiehiä? kysäisin sitten kääntyen ystäväni puoleen.
— Pasenius-suvun loistavin ja merkillisin ilmiö, vastasi hän nyökäyttäen päätään.
Sitten hän ei pitkään aikaan puhunut mitään. Suvituuli huokailee hiljaa ja lempeästi kalmiston puiden latvoissa, yksinäinen nainen työntää lastenvaunuja pitkin käytävää, pieni rakkikoira juoksee ohitsemme, kääntyy takaisin, nuuskii meitä ja jatkaa sitten matkaansa, jossakin kaukana viheltää rautatieveturi ja tuolla puiden takana torkkuu pieni, idyllinen, valkoinen kaupunki, jonka kaduilla aamuisin ja iltaisin saattoi nähdä lehmien rauhallisesti käyskentelevän.
— Yksi kaupunkimme luojia, jatkaa ystäväni, oltuaan pitkän ajan ääneti. Tuo suuri, musta möhkäle tuolla on hänen isänsä, porvari Jonas Paseniuksen hautapatsas ja tuo laakea muistokivi tuossa hänen veljensä, merikapteeni Friederich Paseniuksen, poikamiehen, jonka kätköistä kerrotaan löytyneen kolmattakymmentätuhatta intialaista ja hollantilaista kultarahaa. Tuo harmaja, lahoamistilassa oleva patsas, josta teksti on kulunut pois, on taas hänen isoisänsä, talollisen Mathias Johanneksenpoika Pasasen, eli niinkuin siinä aikoinaan luettiin: Basasen, näkyväinen muistomerkki. Muistan, kuinka koulupoikana pelonsekaisella kunnioituksella katselin noita patsaita ja johdattelin mieleeni juttuja, joita ihmiset kertoivat heistä, jotka lepäsivät viimeistä untaan niiden alla. Ihmeellinen sekoitus totta ja mielikuvitusta, kaunis ja ruma sulautuneena sekavaksi, eroittamattomaksi vyyhdeksi. Ja tämä pieni, valkoinen, marmorienkelien koristama patsas: Sofie Pasenius, kauppaneuvos Paseniuksen silloinen ainoa tytär, joka kuoli kauniista, onnettomasta rakkaudesta. Siitä voisi kertoa pitkän jutun, mutta sehän ei kuulu asiaan ja sitäpaitsi kauppaneuvos Paseniukselle siunattiin kaksi muuta tytärtä, jotka joutuivat säädynmukaisiin naimisiin. Takanasi on mahtavien kivikuulien reunustama, solakka obeliski. Siihenkin liittyy pieni, murheellinen tarina, sillä sen alla nukkuu kauppaneuvos Paseniuksen ikäjärjestyksessä toinen poika, tykkiväen aliluutnantti Matti Heikki Pasanen. Alkuaan hän tietysti oli Matts Henrik Pasenius ja kai hänestä oli aiottukin jotakin muuta kuin tykkiväen luutnanttia. Aikoinaan hän herätti suurta huomiota kaupungissamme, häntä pidettiin hurjapäänä ja suvun surunlapsena, mutta sittenkin ovat kaikki sympatiani hänen puolellaan. Ehkä hänessä oli tarpeettoman paljon uhkamielisyyttä, mutta hänessä oli kuitenkin ryhtiä ja tarmoa ja jos hän olisi saanut elää, olisi hän ollut ainoa, joka olisi kyennyt pitämään sukua ja sen mainetta yllä. Hän oli viimeinen oikea Pasenius. Niin kuuluu ukko itsekin täysijärkisinä hetkinään kyyneleet silmissä vakuuttaneen. Mutta hän kulki omia teitään, maksettiin jollakin tavoin erilleen pesästä ja jätti jälkeensä lesken, syntyisin Kinnunen, joka sittemmin otti jonkun Solstjernan tai Himmelstrålen. Sellainen on maailman meno.
— Sinä sanoit jotakin täysijärkisistä hetkistä? keskeytin minä.
— Niin — ikävä kyllä, sillä kernaimmin olisin omasta puolestani suonut ukon kuolevan vaikka sinäkin, minä hän oli elänyt, suurena saiturina kuin mielipuoli-raukkana, olkoonpa, että jälkeenjääneet keikailevat yksin hänen kuolemallaankin.
— Nykyiset Paseniukset siis…
Kaarle Malm naurahti surunvoittoisesti.
— Varjoja, jos edes sitäkään, sanoi hän. Heikon heikkoja jäljennöksiä, toimettomia, tasaisesti köyhtyviä, ellei joku saa heitä petetyksi, suvun maineella kerskuvia, edessä asianmukaisesti kunnioitettuja, takanapäin naurettuja… Mutta, kuten sanottu, sellainenhan on maailman meno.
— Katso, jatkoi hän tuokion kuluttua, me olemme täällä puolentoista vuosisataa eläneet Paseniusten merkeissä. Mitä täällä ennen oli? Pientä kaupankäyntiä ympäröivän maakunnan kanssa. Pientä merenkulkua, pientä rihkamakauppaa. Sitten ajelee jonakin kauniina päivänä kaupungin turulle varakas ja rahanhimoinen talonpoika Matti Pasanen puolikasvuisen Joonaksensa kera, katselee ympärilleen ja huomaa, että täällä voisi ansaita enemmältäkin rahaa. Ikivanha tarina uudistuu uudessa muodossa. Minkä Matti Pasanen alkaa, sitä jatkaa raatimies Jonas Pasenius, ostaa halvalla, myy kalliista, rakentaa laivoja ja rikastuu. Vastoinkäymiset kohtaavat, mutta Jonas Pasenius on rautainen mies, hän musertaa esteet ja hänen sanotaan olevan liitossa pirun kanssa. Luonnollisesti. Veistämöitä rakennetaan, puutavaraliikettä laajennetaan ja ennenkuin oikein ennätetään huomatakaan, on koko kaupunki tavalla tai toisella riippuvainen Jonas Paseniuksesta. Unohdetaan, että hän aikoinaan isänsä voikuormaa ajellen on tullut kaupunkiin, hänen harvoja sanojaan kuunnellaan henkeä pidätellen, häntä ympäröi suuri salaperäisyys ja yksinpä hänen valkoista, rapattua, pitkillä ikkunariveillä varustettua taloaan torin varrella katsellaan hienolla pelolla. — Siinä asuu raatimies Pasenius rautaisten arkkujensa keskellä, jotka ovat rahaa täynnä; aaveet ja kyöpelit kuljeskelevat rapatun talon ullakoilla, vaatien takaisin vääryydellä otettuja rahoja, öisin kuuluu huokauksia kartanolta… Ah, Jonas Pasenius, jos joku olisi uskaltanut sinulle kertoa kaiken sen, mitä sinusta juteltiin, varmaankin olisit kirjuriesi selän takana naureskellut, mutta nyt oli jo kaupunki täynnä sinun merimiehiäsi, sinun kippareitasi, ja sinun työmiehiäsi, ja yksinäinen tervanpolttajakin kaukaisella salolla ajatteli peljäten ja vavisten sinun noteerauksiasi. "Kolmannes rahassa, kaikki muu tavarassa", toitottivat käskyläisesi asiallisesti tavaraintuojille. Jonas Paseniuksen talossa ei tunnettu sääliä eikä armoa, mutta kaupunki eli ja kukoisti paremmin kuin koskaan ennen.
Täysi-ikäisinä astuivat sitten ohjaksiin Fredrik ja Gustaf Henrik Pasenius. Heidän lapsuudestaan ei tiedetä mitään, joku on heidät nähnyt, jollakulla on ollut onni puhutellakin heitä, Fredrik on joskus ryypännyt pormestarin ja raatimiesten kanssa, mutta he ovat — vain Jonas Paseniuksen poikia. Paitsi isänsä ja isoisänsä kovuutta, olivat he perineet muutakin, sivistystä. Mistä se oli saatu ja millä tavalla, sitä ei syrjäinen osaa mennä selittämään. Kaupunki kukoisti niinkuin ennenkin, liikkeet laajenivat, ihmiset vaurastuivat tahtoen tai tahtomattaan toisten köyhtyessä tai kukistuessa, kaiken yllä lepäsi Paseniusten henki. Fredrik Pasenius lausui kuolinvuoteellaan toivomuksen, että veli perintövaroista rakentaisi kaupungille uuden kirkon, mutta Gustaf Henrik rakensi telakan. Taksoituslautakunta asetti Gustaf Henrikin maksettavaksi tuhansia veroäyrejä, mutta Gustaf Henrik selitti, että ellei verotaakkaa jaeta tasaisemmin, muuttaa hän maaseurakuntaan ja kaupunkilaiset saavat veroittaa toisiaan niin paljon kuin huvittaa. Kaupunki taipui, Gustaf Pasenius oli kaiken a ja o. Mutta vähitellen suuri Pasenius tuli vanhaksi ja hänen lapsensa varttuivat.
Kun kuolema alkoi lähestyä, kasvoi Gustaf Paseniukselle se, mitä hänellä ei ennen ollut, nimittäin sydän. Köyhät oli ajettu pois hänen oveltaan, rammat eroitettu hänen toimistaan. Suurelle Paseniukselle tuli katumus, hän teki pieniä lahjoituksia ja suunnitteli suuria.
"Ukko on hullu", sanoivat hänen lapsensa.
Kaupungin raastuvanoikeus kokoontui ja koska pienistä Paseniuksista kuitenkin kerran oli tuleva suuria, julisti se kauppaneuvos Paseniuksen holhouksenalaiseksi. Silloin eivät nuoret Paseniukset enää mahtuneet asumaan Paseniusten vanhassa, rapatussa talossa, vaan olivat rakennuttaneet itselleen uudenaikaiset palatsit, ajoivat automobiileilla, pitivät vieraspitoja ja muodostivat isiensä liikkeen yhtiöksi, jonka osakkeet he möivät muille saadakseen itse olla rauhassa. Toisista kaupungeista alkoi tulla suurivatsaisia, punakoita liikemiehiä komeine rouvineen ja heitä sanottiin tirehtööreiksi, johtajiksi ja prokuristeiksi. Paseniusten henki oli enää vain kaukainen varjo, ja ukko Paseniuksen sanotaan itkeneen rapatussa talossaan.
Varhaisimmilta kouluvuosiltani muistan vanhan, käppyräisen ukon, jolla oli läpitunkeva katse, tarmokas, suuri leuka, tiukkaan yhteenpuristetut huulet, mutta ääni epävarma ja värähtelevä. Jotkut kiusasivat häntä ja kärkkyivät häneltä viittä penniä.
"Minulla ei ole, minä olen köyhä mies", sanoi hän, "aivan köyhä… Tai, odotas! Sanoitko viisi penniä? Saathan sinä sen, lapsi rakas, senverran minulla on. Kenenkä poika sinä oletkaan?"
Sitten hän kulki hiljaa eteenpäin kainalossaan laatikko, josta hän möi tavaroita ohikulkeville.
"Suvaitkaa katsahtaa tänne hiukan", puhui hän, "vallan erinomaisia kampoja. Ja hyviä sikareja halpaan hintaan, suoraan Hollannista importerattuja…"
Ihmiset suhtautuivat häneen suopeasti — mitäpä he muutakaan voivat — ja moni vihamielinen katse heitettiin palatseihin, joiden asukkaat olivat niin velttoja, etteivät edes saaneet häntä kadulta pois, jos he sitä edes uskalsivat yrittääkään.
Saattaahan olla, että ukko Paseniuksella lopulta oli joku kaira hiukan löyhtynyt. Saattoi olla niinkin, kuten väitetään, — vaikkakin se on vähemmän mahdollista, — että hän lapsiensa kiusaksi ensi kerran ilmestyi kadulle. Mutta kaiken lopuksi olen kuitenkin sitä mieltä, ettei vanha kauppaneuvos voinut elää velttona ja toimettomana, vaan että hän, kun ei enää voinut eikä saanut pitää käsissään suuren liikekoneiston ohjaksia, aloitti kaupan kaikkein helpoimmassa ja alkuperäisimmässä muodossa. Se oli veren vika, niin sanoakseni, ja kaupustelulaatikollaan hän antoi tuntuvimman korvapuustin lapsilleen. Ja nykyisten Paseniusten lapset saavat joko taas alkaa kaupustelulaatikosta tai oppia tekemään työtä, sillä vanhojen Paseniusten työn hedelmät lankeavat toisten osalle.
Niin, ukko Pasenius, lopetti Kaarle Malm kertomuksensa, nuku sinä vaan rauhassa, olivathan hautajaisesikin komeimmat, mitä tässä kaupungissa on nähty. Ja ole varma siitä, että nimesi tulee kulkemaan kaupunkilaisten kesken sukupolvesta sukupolveen ja aina kun kaupunkiamme mainitaan, mainitaan sinutkin. Mutta sinun jälkeläisistäsi ei kenelläkään ole mitään sanottavaa, ei hyvää, ellei pahaakaan.