MUUTAMAN JÄTKÄN KESÄ-IDYLLI
Jätkäkin voi joskus heittäytyä tunteelliseksi ja siitä on sitten kaikenlaisia seurauksia, kuolemakin.
Iivari Aatsinki oli näihin asti viettänyt nuhteetonta ja moitteetonta jätkän elämää, ollut uittoyhtiön hommissa kesäisin ja Kemi-yhtiön tukinvedossa talvisin, tanssinut otsansa hiessä tanssipaikoissa, joskus tapella nujuutellutkin vaihtelevalla menestyksellä, nauratellut tyttöjä kylissä ja kirjoitellut hiukan onnahtelevia muistovärssyjä heidän albumeihinsa. Sitten hän tietysti joskus oli juonut ansionsa ja vaihtanut kelloja, mutta muisti hän sentään viedä rahaa kotiinsakin, talontapaiseen, jota viljelivät vanha äiti ja vanhempi veli ja sisar. Niin kuluivat keväät ja kesät, syksyt ja talvet, ja Iivari Aatsinki oli komeannäköinen ja reilu mies, joka nautti jätkäkansan ja muidenkin suosiota. Aikaa myöten hänestä kyllä kehittyisi kymmenniekka ellei kerta kaikkiaan ukkoherra, sillä hän oli käynyt kansakoulun, osasi hyvin lukea ja laskea sekä kirjoittaa kaunista kirjoitusta. Kunhan hän vain oppisi olemaan hiukan mieliksi herroille. Mutta sitä Iivari Aatsinki ei oppinut. Hänessä oli, niinkuin koko suvussa, hiukan sellaista herrallista ja itsepäistä, liekö sitten ollut jonkun metsäherran tai nimismiehen perintöjä se herraskaisuus. Mene ja tiedä.
* * * * *
Niin, — ja sitten tuli se kesä, jolloin Iivari Aatsinki tuli niin tunteelliseksi, että sai kuoleman. Se tapahtui juhannuksen tienoilla, jolloin aurinko, niinkuin tiedätte, on ylhäällä kaiket vuorokaudet, jolloin kirsi lopullisesti alkaa sulaa ylämaissa ja jolloin koko luonto väreilee valossa ja tuoksuu. Juuri näihin aikoihin jätkät enimmin ostavat viinaa ja joko mukautuvat luontoon ja laulavat haikeita tai surunvoittoisia lauluja tai koettavat olla karskeja, näyttää tunteettomilta ja laulavat repäiseviä tai rivoja renkutuksia sekä panevat toimeen pienempiä tai suurempia tappeluksia ja yhteenottoja. Aina kuinka kukin tykkää ja harrastaa ja riippuen asianomaisen jätkä-yksilön luonteenlaadusta ja temperamentista.
Sinä kesänä ei Iivari Aatsinki ostanut viinaa, ei lauleskellut surunvoittoisia lauluja eikä hihkaissut maantiellä. Sensijaan panivat toiset jätkät merkille, että hän putsasi ja puleerasi itsensä tarpeettoman usein, ajoi leukansa ja poskensa joka kolmas päivä, kuljeskeli koskitörmällä ja vihelteli itsekseen. Juuri näihin aikoihin odotettiin, että Iivari Aatsingista tehtäisiin kymmenniekka ja hänen velvollisuutensa olisi niin ollen ollut, sensijaan, että kaikin puolin haravoi itseään, hankkia koko sakille pari litraa viinaa.
Roikka lienee ollut kirkolla parisen päivää kun Iivari Aatsinki lähti muutamana vapaana ehtoopäivänä hakemaan käsiinsä Joki-Pekan Lauria ostaakseen häneltä sitä viinaa, josta niin monasti oli ollut kysymys. Nyt on lauantai-ilta ja Iivari ajattelee, että ensi viikolla hänestä tulee kymmenniekka. Tai ellei ensi viikolla niin seuraavalla. Alkaa juosta vakinainen palkka ja muutenkin tulee vähän niinkuin parempain ihmisten kirjoihin. Työnjohtaja Iivari Aatsinki. Siitä äiti pitää. Ja tänä iltana jokitörmällä ryypätään, hihkaistaan, ja miehet tanssivat toistensa kanssa. Hän, Iivari Aatsinki, maksaa.
Lauantai-illan ilmassa on jotakin hiukan kiimaista. Jotkut kulkevat jo pyhätamineissaan, hanurinsoittoa kuuluu yhtäältä ja toisaalta. Metsissä suksutellaan ja naureskellaan.
Lauantai-illan odottava tunnelma tarttuu hiukan myöskin Iivari
Aatsinkiin, kun hän siinä vaeltaa jokitörmän polkua eteenpäin.
"Juhannuksen aikana on kesä kauneimmillaan. Kuudentoista vanhana on tyttö kukkeimmillaan…"
Pyrkii hyräilyttämään eikä hän siinä huomaakaan, ennenkuin on töksähtää pahki puutarha-aitaan. Puutarha-aidan takana puitten raosta vilkahtelee ylimetsänhoitajan valkoinen talo, ja puiston tuoksut sekaantuvat törmän koivujen ja kuusien tuoksuun. Iivari Aatsinki ällistyy tätä äkkinäistä pysähtymistään, polku tekee tässä jyrkän mutkan, ja hänenhän piti mennä hakemaan käsiinsä Joki-Pekan Lauri ostaakseen häneltä pari litraa viinaa. Miehet odottavat.
Puutarhassa on naurua ja puhetta, naisia ja miehiä, kauniita heleitä ääniä. Valkeita pukuja vilkkunee puiden lomitse. Heillä on välillään verkko ja sen yli he lyövät palloa. Iivari Aatsinki ei ole ennen nähnyt tällaista pallonlyöntiä ja hän pysähtyy katselemaan. Saahan tuota ohimennen vilkaista. Silmät ovat omat ja maa, jolla seisoo, on kruunun.
— Ei, nyt me lopetamme, kuuluu puutarhasta ja joukko alkaa aukealta hajautua pihalle päin.
Mutta yksi ei malta niin vaan lopettaa. Se on soreavartaloinen tyttö, jolla on suuret, järvensiniset silmät ja vaalea, kihertävä tukka. Hän nostattaa vielä palloa, lyö sitä mailalla, ja suuressa, komeassa kaaressa lentää pallo yli puutarha-aidan, yli Iivari Aatsingin pään ja vierii jokitörmää alas.
— Ota kiinni, ota kiinni!
Tyttö alkaa posket hehkuen juosta kohti aitaa ja Iivari Aatsinkia, ja Iivari kiiruhtaa jokitörmää alas rantaan. Hänen jalkansa liukahtaa ja hän kompastuu, mutta hänen täytyy saada pallo kiinni, ennenkuin se ennättää vieriä veteen. Mutta vedessähän se jo on, kaunis, valkoinen, kankaalla päällystetty tennispallo, eikä Iivari mitenkään voi heittää sitä tytölle takaisin. Voi pian tahria itsensä.
Iivari Aatsinki on kyllä rakastellut tyttöjä kyläpaikoissa ja kirjoitellut muistovärsyjä heidän albumeihinsa, mutta tämän tytön edessä hän tuntee itsensä noloksi ja saamattomaksi. Hänen tekisi mieli lähteä tiehensä, — Joki-Pekan Laurikin pitäisi saada käsiin ja miehet odottavat, — mutta tyttö seisoo vielä aidan takana ja katselee häntä. Kummaa särjenpaistamista.
— Kiitos, sanoo tyttö murtaen hiukan ruotsiksi.
— Ei kestä, vastaa Iivari Aatsinki ja tönäisee lakkiaan.
— Aikookohan se vielä kysyä jotakin, ajattelee hän sitten ja vilkaisee alta kulmain tyttöä.
Tällä hetkellä Iivari Aatsingin sydän alkaa lyödä levottomasti ja epävakaisesti eikä hän voi sitä estää. Hän on kyllä nähnyt paljon tyttöjä, mutta tällaista hän ei ole nähnyt. Eikä niitä nähdäkään muualla kuin postikorttikuvissa ja kaupungin suurten kirjakauppojen ikkunoissa. Aste asteelta Iivari Aatsinki tuntee, että ellei hän oitis lähde, jää hän siihen vielä killistelemään tytön mentyäkin.
Mutta tytön suu alkaa hymyillä, pienet valkoiset hampaat välkähtelevät ja silmiin tulee enemmän loistetta.
— Mikä sinä olet? kysyy hän.
— Minä olen Iivari Aatsinki, vastaa puhuteltu.
— Niin — niin, mutta mikä sinä olet?
— Tukkimies.
— Oletko sinä oikein sellainen tukkimies, joista puhutaan kirjoissa?
— Kyllä kai.
— Pysytkö sinä puun päällä, kun se menee vedessä?
— Kyllä.
— Ja koskessa?
— Kyllä siinä, missä joku toinenkin.
Iivari Aatsinki tuntee tytön vaatteiden ja ihon tuoksun. Joki-Pekan Lauri jää tällä kertaa hakematta ja miehet odottavat turhaan. Voi, kuinka ihminen saattaa olla kaunis ja hyvän näköinen!
Tyttöön menee päähänpisto: hänen täytyy ojentaa Iivari Aatsingille kätensä. Ja Iivari Aatsinki tuntee pitkästä aikaa värähtävänsä ja punastuvansa.
* * * * *
Iivari Aatsinki ei saanut viinaa. Mutta kun hän tuli majapaikkaan oli hän hempeämielinen ja rupesi rakentamaan riitaa. Hän löi neljäkymmentä markkaa pöytään ja käski jonkun mennä hakemaan. Hän kyllä joisi. Niin että nyrkit olisivat savessa.
Illemmalla, tai oikeammin yöllä, tuotiin viinaa ja Iivari Aatsinki alkoi juoda. Mutta kun hän tunsi rupeavansa päihtymään, heitti hän juomisen kesken ja meni törmille kävelemään.
Jätkä ei voi käsittää sitä seikkaa, että joku lähtee ylimalkaan kävelemään, kävelemään ainoastaan kävelläkseen ilman mitään tarkoitusperää taikka päämäärää. Käveleminen ei sisälly hänen ajatuksenjuoksuunsa huvituksena.
— Sillä on salakätkö jossakin, sanoivat he.
— Tai tyttö.
Mutta näköpiiriin ei tullut mitään salakätköä tai tyttöä. Iivari
Aatsinki vain käveli.
Se oli arvoitus. Ja vielä suuremmaksi tuli arvoitus, kun Iivari
Aatsinki rupesi plankkaamaan ja puleeraamaan itseänsä.
* * * * *
Iivari Aatsinki oli tosiaankin tullut tunteelliseksi. Iltaisin hänellä oli asiaa ylimetsänhoitajan puustellin ohi, mutta sitä tyttöä hän ei nähnyt, ei edes vilahdukseltakaan. Eikähän hän olisi tahtonutkaan muuta kuin nähdä. Puhutellako? Mitä hänellä olisi tytölle sanomista tai tytöllä hänelle? Hullutusta!
Näinä päivinä Iivari Aatsinki ajatteli, että olisi mukava olla metsänhoitaja, nimismies tai joku muu sellainen herra. Mutta hän ei ollut mikään, hän oli vain ryypännyt, vaihtanut kelloja ja naurattanut naisia kylissä. Ja hänen jätkäsielussaan asui tunnelma, ettei tämä kaikki ollut oikein hyvä ja että yhtä ja toista olisi saanut jäädä tekemättä.
— Hei, Aatsinki, hei! No perrr…
Pomon, ukkoherran, ääni kaikuu yli virran. Iivari Aatsinki näkee, kuinka hän hosuu kädellään, havahtuu ja juoksee rannalle.
— Siellä se nyt taasen torkkuu, kun on nähnyt hameen kuivamassa, kuuluu taas pomon ääni. Puut kasautuvat, käy selvittämässä.
Jos pomo olisi lähempänä, näkisi hän, kuinka värit Iivari Aatsingin kasvoilla vaihtelevat. Hän ei ennätä ottaa venettä, hyppää pölkylle ja antaa mennä myötävirtaan.
Ylimetsänhoitajan taholla väkevä virta yltyy koskeksi. Mutta se on pieni eikä Iivari Aatsinki säikähdä. Ilta on kaunis ja kello lähenee kahdeksatta, hanurinrenkutus ikäänkuin kuuluu luontoon. Antaa mennä vaan.
Rannalla äkkää hän valkoisen olennon. Sen suu ei nyt hymyile, sen kädet puristuvat nyrkkiin, poskilla palaa hieno hehku ja silmät tähtäävät suurina ja totisina laskijaa. Iivari Aatsingin tulee hyvä olla, hänen rintaansa menee lämmin tunne ja tuntuu kuin ei jalka olisi oikein varma. Niin, katsele vaan, tyttö, kun Iivari Aatsinki menee.
Mutta kun hän alkaa selvittää sumaa, rupeaa häntä hävettämään. Tyttö saattoi pitää laskua taidon- ja rohkeudennäytteenä, mutta eihän se ollut mitään. Suurissa koskissa… niin, siellä saattoi katsella häntäkin, Iivari Aatsinkia.
Kun hän toista rantaa palaa majapaikkaansa, huomaa hän, että se tyttö vielä seisoi rannalla, oli vain siirtynyt hiukan ylemmäksi, paikalle, josta hyvin saattoi nähdä kun sumaa purettiin.
Seuraavana päivänä tuli se samainen tyttö suuren herrasväkijoukon kanssa häntä vastaan maantiellä. Eihän häntä koko sakki liikuttanut, mutta kuitenkin hän kernaasti olisi poikennut tienoheen, jos siihen olisi ollut tilaisuutta. Niin, suoraan häntä vastaan ne tulevat ja hän huomaa jo kaukaa, että tyttö on hänet tuntenut. Taas sydän alkaa lyödä ja hän tuntee kätensä vapisevan. Täytyisikö hänen tervehtiä, nostaa lakkia? Kyllä kai, se kai kuuluu tapoihin. Ja hän tervehtii ja hänelle vastataan. Herrasväkikin on joskus mielissään, kun jätkä heitä tervehtii.
— Kuka se oli? supistaan.
— Se oli minun jätkäni, vastaa kaunis, helähtävä ääni.
— Fy, blygs Ebba! torahtaa joku vanhempi naisista.
Näin Iivari Aatsinki saa tietää, että tytön nimi on Ebba ja hän hokee: Ebba, Ebba. Nimi on vähän vaikea ääntää, mutta hän harjoittelee. Heidän yhtiönsä pääpomon nimi on Broberg ja hän opettelee ensiksi sanomaan sen.
Ebba, Ebba…
Kun se rakkaus alkaa ihmistä piinata, niin se sitten teettää niillä kaikenlaisia hulluntöitä.
Nyt roikan pitäisi siirtyä enemmän alajuoksuun ja aamuyöstä olisi lähdettävä. Yöt ovat vielä aivan kirkkaat, vaikka aurinko hetkeksi laskeekin ja luonto alkaa olla vehmaimmillaan. Siitä huolimatta on kuitenkin varma ennakkotunne siitä, että kauneinta aikaa ollaan juuri sivuuttamassa ja että siitä on täysin siemauksin nautittava, jos ylimalkaan aikoo jotakin nauttia, sillä nyt aletaan kallistua sitä aikaa kohden, jolloin syksy häämöittää esiin.
Iivari Aatsinki on vahdissa koskenniskalla ja hän ajattelee, että huomenna siis on lähdettävä. Sehän nyt ei ole mitään. Kun on lähdettävä, niin on. Selvä juttu.
Tuota tyttöä, joka kai nyt nukkuu uutimien takana valkoisessa talossa, tyttöä, joka oli niin kaunis ja jonka iho tuoksui niinkuin vastapuhjenneen ruusun, ei hän siis koskaan enää tulisi näkemään. Iivari Aatsingista tuntuu silloin niinkuin tulisi kurkkuun esteitä, joita hän lakkaamatta saa niellä, ja valtatunteeksi hänessä kehittyy kaiho.
Eihän hän häneltä mitään tahtoisi, katselisi vain vielä kerran, jos se suinkin olisi mahdollista. Ei hän tahtoisi edes puhutellakaan.
Mies kulkee siinä vahtipaikallaan edes ja takaisin, edes ja takaisin, ja hänen silmänsä tähtäävät kiinteästi valkoista taloa, joka siintää puitten takana.
Tukit soluvat verkalleen kohti päämääräänsä, jymähtävät toisiaan vasten antaen kumahtavan äänen, erkanevat sitten taas ja soluvat. Harvaa niiden tulo nyt tällä kertaa onkin.
— Se tyttö katseli niin kauniisti ja puheli kuin vertaiselleen, ajatteli Iivari Aatsinki edelleen ja kuta enemmän hän ajatteli, sitä kiihkeämmäksi ja vaikeammaksi kävi hänen olonsa.
— Yksinkertainen sinä olet ja tyhmä, soitti joku ääni hänen sisässään.
Jos joku tietäisi niin nauraisi.
Iivari Aatsinki myönsi sen ja koetti karaista jätkäluontoansa, mutta tällä kertaa se ei onnistunut ja viimein hän havaitsi heittävänsä keksin maahan ja kulkevansa valkoista taloa kohti.
Ja niin hän tunsi kulkevansa kuin varas pahantekoon. Sydän jyskytti kiivaasti, ja oksien ja risujen narskahdukset säikähdyttivät häntä. Joskus hän pysähtyi, hän tahtoi kääntyä takaisin ja sadatteli itseänsä, mutta toiselta puolen hän oli kuin huumattu. Hän pelkäsi ja kuitenkin häntä veti puutarha-aitaa kohden, veti vastustamattomasti. Häntä katseli vain yö, puut humisivat ja joki solisi ja lauloi.
Mutta kun hän nojasi rintaansa aitaa vasten, valtasi hänet suuri raukeus ja hyvinvoinnin tunne. Oli kuin se tyttö olisi seisonut aidan toisella puolella ja haastellut hänen kanssaan hienoa suomeaan ystävällisesti ja kauniisti, hän vastaa hiljaa ja vakaisesti, ja koivut tuoksuvat ja niiden tuoksuun sekaantuu kostean maan lemu.
Tätä tunnelmaa kesti vain hetken. Puutarhassa risahti jokin, kaksi ihmistä lähestyy, veri hyytyy yöllisen kulkijan suonissa ja hän jää kivettyneenä seisomaan paikalleen.
Niin voi toisinaan tapahtua. Tulija on se tyttö ja heti hänen takanaan kävelee joku mies, joka puhuu hänelle kovalla ja vihaisella äänellä. Tyttö ei vastaa mitään, mutta Iivari Aatsinki kuulee, kuinka hän hiljaa nyyhkyttää ja samalla hänessä leimahtaa suuri, kaikkivoittava viha. Hänen silmänsä alkavat kipenöidä ja tahtomattaan hän tarttuu aidan säleisiin hypätäkseen yli ja musertaakseen tuon toisen mäsäksi.
— Itketätkö vielä? Mitä, itketätkö?
Tyttö on jo huomannut hänet, pysähtyy ja katsoo häneen suurin, totisin silmin, niinkuin silloin rannalla. Mies on myöskin huomannut hänet ja tekee liikkeen niinkuin aikoisi tulla luo, kurittamaan, mutt'ei uskalla. Sitten mies äkisti kääntyy ympäri, tarttuu tyttöä ranteeseen ja tahtoo viedä hänet mennessään, mutta tyttö vetäisee itsensä irti ja seisoo siinä, missä seisoo. Mies sanoo jonkun vihaisen sanan puoliääneen ja menee sitten kiireesti taloa kohti.
— Minuako sinä tulit katsomaan?
Tyttö on tullut aivan aidan taakse, mutta suu ei vetäydy hymyyn ja silmissä on sama, totinen ilme.
Kuljeksivan jätkän on hyvä olla. Taasen se puhuttelee häntä. Hän unohtaa kaiken muun ja muistaa vain sen, että tuo ilmestys tuolla toisella puolen aitaa puhuttelee häntä. Mutta hän ei osaa valehdella.
— Tulin vain muuten tähän, vastaa hän. Me kun lähdemme aamuyöstä.
— Miksi sinä tulit?
Iivari Aatsinki painaa päänsä alas ja jää pitkäksi aikaa vastauksen velkaa. Hän tuntee, kuinka hän punastuu ja kuinka huulet vavahtavat ja tietää, että tyttö huomaa sen.
— Tulin vain siksi, vastaa hän, että olin tässä kerran aikaisemminkin. Minä olisin vain aikani seisonut ja sitten mennyt. Mitään muuta tarkoitusta minulla ei ollut, ei yhtään mitään muuta.
Joelta alkaa kuulua huutoa ja hoilausta, Iivari Aatsinki käy valkeaksi kuin palttina ja havahtuu.
— Minun takianiko sinä tulit?
Tytön silmiin näyttävät nousevan vedet ja hänen metallinkirkas äänensä värähtää hiukan.
— Niin, neiti, antakaa se anteeksi.
Iivari Aatsingille, jota jokapäiväisessä keskustelussa sanotaan jätkäksi, juipiksi, sutkiksi ja milloin miksikin, ojennetaan pieni, valkea käsi, joka on kuin lapsen käsi, mutta hän ei uskalla siihen heti tarttua.
— Ota se ja suutele sitä.
Nyt tytön silmissä todellakin välkkyvät kirkkaat kyynelhelmet ja hänen povensa värähtelee. Hän kirjoittaa uuden nimen voittojensa kirjaan Pohjolan valoisassa kesätyössä, mutta tuo jätkä tuossa: eiköhän se sittenkin ole yksi suurimpia ja samalla vaatimattomimpia voittoja.
Iivari Aatsinki ei näe eikä kuule mitään. Hän tarttuu käteen ja painaa sille huulensa ja hän tuntee ja tietää, että tämä on ja tulee olemaan ainoanlaatuinen solmu hänen elämänsä langassa. Mutta siihen suudelmaan ei liity mitään voiton hekumaa, ainoastaan nöyryyttä, rajatonta nöyryyttä ja kiitollisuutta. Hän tuntisi olevansa valmis juoksemaan vaikka suoraan kuolemaan tuon samaisen käden viittauksesta.
Huudot joella yltyvät, kuuluu kirveiden kalsketta, kiroilemista ja viimein voimakas räjähdys.
Iivari Aatsinki päästää käden irti ja minuutin hän vielä katsoo naista, jonka huulille on noussut ohut, hyvin ohut hymy. Hetkiseksi vielä hänen sydämensä hulvahtaa täyteen lämpöä, sitten hän heilauttaa lakkiaan ja juoksee tiehensä kuin takaa-ajettu.
— Hyvästi, sanoo tyttö.
* * * * *
Velvollisuuksistaan hairahtunut jätkä juoksee pitkin törmää kuin henkensä edestä. Joella huudellaan ja soudellaan edestakaisin, pomojen äänet voittavat veden pauhun koskenniskassa, tukkipatoutumien kimpussa häärää miehiä.
— Nyt se piru tulee, huudetaan joelta, kun Iivari Aatsinki huomataan.
— Huomenna tili kouraan ja mars kävelemään, kuuluu ukkoherran asiallinen ääni. Jos pääset silläkään.
— Mitä s—naa sinä meinasit Aatsinki, huutaa kolmas. Nyt saa koko roikka olla liikkeessä sinun takiasi.
Iivari Aatsinki ei koeta puolustella itseään. Hän työntää pölkyn vesille ja aikaa meloa keskijoelle.
— Älä tule pölkyllä, siinä käy saakelinmoinen virta…
Mutta Iivari Aatsinki ei näy kuulevan taikka ei ole kuulevinaan. Virta sortaa hänen vaapperaa kulkuneuvoaan, mutta hän ponnistelee vastaan ja koettaa päästä keskimmäiselle ruuhkalle. Jos hän sen saa lauaistuksi, ei muuta voida hänen viakseen lukea.
— Sekaan sinä menet, karjuu joku. Odota!
Iivari Aatsingilla ei enää ole aikaa odottaa. Tukit pakkautuvat päälle ja hänellä on täysi työ pitää huoli siitä, että säilyttää henkensä. Mutta siellä, missä koski alkaa niellä, irtautui puunkuori hänen jalkainsa alla ja hän horjahti.
— Nyt se perk… meni!
Hairahtunut jätkä oli todellakin mennyt sekaan. Kuului vain pieni molskahdus, sekunnin näkyi käsi haparoivan tyhjää ilmaa, sitten ei Iivari Aatsingista näkynyt eikä kuulunut mitään.
Mitäpä siitä. Jätkiä on niin paljon ja hukkumisia tapahtuu kesän mittaan niin paljon, ettei niistä kaikista jouda kirjaa pitämään. Mutta varmasti Iivari Aatsingin kohtalo olisi, ellei muuta, niin ainakin lykkäytynyt tuonnemmaksi, ellei hän olisi heittäytynyt niin riivatun tunteelliseksi. Tunteellisuus ei sovi miehelle, kaikkein vähimmän jätkälle.
Jos joku olisi sattunut olemaan ylimetsänhoitajan puutarha-aidan luona silloin kun Iivari Aatsinki suistui sekaan, olisi hän nähnyt, kuinka muuan kaunis kaupunkilaisnainen parahti ja kätki päänsä käsiinsä. Mutta tuskin paatuneinkaan nainen voi olla parahtamatta, kun näkee ihmisen hukkuvan. Tämä nainen oli kuitenkin synkkä monta päivää ja kun kuukauden kuluttua löydettiin kosken alta muutaman hukkuneen jätkän ruumis, joka haudattiin pitäjän kirkkomaan laitaan, vei tämä nainen kukkavihkon hänen haudalleen. Kuitenkin niin, ettei kukaan nähnyt.