EERIK LENSMANIN KÄÄNTYMYS
Tuntui niinkuin tunturi olisi katsonut häntä uhkaavasti ja kuusien raosta jängän takaa pilkistellyt esiin huono omatunto. Sitten tuntui siltä kuin olisi hiiviskelty ja kuiskailtu hänen ympärillään, mutta sehän saattoi olla vain iltatuuli, joka huokaili autiotuvan seinän vierellä olevan koivun latvassa.
Eerik Lensman murahti jotain itsekseen ja meni purosta hakemaan vettä. Jänkä, jonka rannassa autiotupa seisoi, oli autio ja tyhjä, sääsket vain pörräsivät kintereillä ja ilta-aurinko paistoi kirkkaasti. Elokuu oli kulumassa.
— Joo, syksykinhän se on käsissä, syksy…
Eerik Lensman oli asiallinen ja ajatteli muita asioita. Hän ei suotta ollut lautamies ja puolentoistatuhannen poron omistaja. Häntä ei lantalainen suotta sanonut isännäksi, eikä hän suotta kulkenut verkamudissa ja hopeasoljissa. Kahdeksan lehmääkin hänellä oli.
Hän ajatteli siis muita asioita.
— Elävää sanaahan se puhuu, Nikon Piera… Sydämelle käypää ja herättävää…
Kas, kas! Tukkiipa vain nokkansa se Nikon Pieran saarna! Eerik Lensman kääsi taas ajatuksensa. Hän oli viisas ja kehittynyt mies.
— Jos se tie tulee kulkemaan meidän kautta, ajatteli hän, ja miks'ei tulisi, niin meille tulee kievari. Siitä on ollut jo nimismiehen kanssa puhetta. Matkustaja pyytää hevosta… no, saahan sen… Matkustaja maksaa… niin kylläkin, maksaa…
Eerik Lensman huomasi kuitenkin, että hänen ajatuksensa olivat ääneenpuhumista. Suu kävi ja itsekseen hän lausui sanoja, puhui kievareista ja muista, mutta ajatukset olivat muualla.
Eerik Lensman tuli Laanilasta, jossa oli ollut Nikon Pieran seuroissa ja vähin puuhannut muitakin asioita. Jo matkalla oli hän ruvennut ajattelemaan saarnaa. Kuinka se nyt sillä tavalla ne sanansa… Se oli ollut siitä Jumalan nimen turhaan lausumisesta.
Olihan sitä sattunut yhtä ja toista, jota olisi saanut katua. Oli tullut vahingossa merkityksi toisen poro, oli ryypätty viinaa kun oli kohdalle sattunut ja tiesi, ettei kukaan ollut näkemässä, oli kerran Vesisaaressa käydessä eksynyt rikkomaan sen kuudennen käskynkin, mutta juovuksissa oli silloin ollut. Niin, ja sitten hän oli luvannut kirkolla käydessään puhua lääkärille Inger-Marian pojasta, joka oli sairaana, niin ettei ruoka pysynyt sisällä. Ei ollut tullut käydyksi. Oli vain Inger-Marialle sanonut lääkärin sanoneen, ettei se niin vaarallista ole, sellaista sattuu lapsille usein. Kahden päivän kuluttua oli Inger-Marian lapsi kuollut. — "Katsoppas nyt", oli Inger-Maria sanonut, "kuolemaksipa oli".
Mutta olihan hän koettanut kilvoitella, käynyt seuroissa ja kirkossa ja kääntynyt Jumalan puoleen palavilla rukouksilla. Minkäpäs sitä, — joskus voittaa perkele, mutta hän oli katunut. Hän oli kristitty, hänen luokseen poikkesivat saarnamiehet, puhuivat uskosta ja lunastuksesta, ja hän tunsi pistoksen sydämessään ja huokaili.
— Kristitty, kristitty mies on Eerik Lensman, oli Sovajärven saarnamies kylillä sanonut.
— Valhetta! kajahti hänen korvansa juuressa.
Eerik Lensman säpsähti ja kalpeni. Mutta ulkona ei ollut ketään. Tuuli vain suhisi koivun latvassa ja oksat hankasivat autiotuvan seinää. Silloin Eerik Lensman muisti, että tämä oli sellainen paikka, jossa sanottiin kummittelevan, sillä tällä jängällä oli aikoinaan moni matkamies saanut surmansa.
Eikä hän päässyt tunnelmastaan minnekään. Matkalla se jo oli alkanut. Hän oli kulkenut kiivaasti, koettaen paeta ajatuksiaan ja lyönyt päänsä puuhun, jonka ukkonen oli lyönyt keskeltä poikki. Hän oli säikähtänyt: Jumalan lyönti. Mutta sitten hän oli naurahtanut — kuinka saattaakin kulkea niin ajatuksissaan ja lyödä päänsä. Perkele!
— Perkele! kajahti metsä.
Silloin oli Eerik Lensman tullut totiseksi. Kristitty mies kiroilee kuin tukinvetäjä.
Kotiin oli vielä kolme peninkulmaa ja Eerik Lensman oli päättänyt yöpyä autiotupaan. Nyt hän oli syönyt ja juonut kahvia ja oli aika käydä levolle.
— Suuria syntisiä olemme me kaikin, huokasi hän, ja hyvinkin armon tarpeessa. Hyvinkin.
Se oli taitavasti ajateltu ja Eerik Lensman nukahti ravitun miehen uneen.
Ulkona tuli pimeä ja nukkuja näki unta Inger-Marian pojasta. Poika oli puettu valkoisiin vaatteisiin ja seisoi Jumalan edessä osoittaen sormellaan Eerik Lensmaniin.
— Tuo se minut tappoi, sanoi poika.
Eerik Lensmanin olisi tehnyt mieli huutaa, mutta ääni ei kulkenut, juosta, mutta jalat eivät kantaneet.
— Tappoi… kertasi hän kauhistuneena mielessään, kylmän hien virratessa pitkin selkää. Tappoi…
— Niin, hänellä ei ole omaatuntoa ollenkaan… Hän luulee olevansa kristitty, mutta on varas, nimesi turhaanlausuja, juoppo, ahne, salakähmäinen, huorimus…
— Ooo…
Eerik Lensman heräsi omaan huutoonsa ja hän aikoi ajatella: Untapa se olikin.
Mutta hän ei saanut aikaa ajatella, sillä oli määrätty, että Eerik Lensman oli heräävä kauhuun. Ensin hän ei muistanut, missä hän oli. Ulkona oli pilkkoisen pimeä, tuli oli hiipunut hiillokseksi, mutta ulkona suhisi ja vonkui, rankkasade pieksi maata ja tuuli puhalteli sisään nurkista, tuon tuostakin herättäen hiilloksessa hehkun, joka katseli häntä kuin tuliset silmät suoraan helvetistä. Ovi tärisi ja ryskyi saranoillaan, aivan kuin joku olisi pyrkinyt sisään ja kuullosti, kuin jokin vihaisesti olisi hangannut tuvan seinää. Silloin Eerik Lensman muisti, että hän on Nirmamellan autiotuvassa, yksin rannattomassa kiveliössä ja ettei kukaan voisi kuulla hänen huutoaan.
— Ehkäpä laantuu, ajatteli hän väkinäisesti.
Mutta ei laantunut. Murhattujen matkamiesten henget olivat kokoontuneet aavoilta ja Nirmamellan kaltioista ja ratsastivat hihkuen ja huokaillen yli jängän, välähdyttäen salamoina pitkiä veitsiä, tuon tuostakin loiskahtaen mättäiden väliin syntyneisiin lammikoihin, taas jyristen karauttaakseen siitä eteenpäin pian palatakseen takaisin.
— Murhaaja, varas, murhaaja, varas… — Eerik Lensman vaipui polvilleen.
Samassa hypähtivät lieden kivet, kuului särkevä jyrähdys, niinkuin koko tupa olisi hajonnut, ovi lennähti seljälleen, ja kaikki esineet tuvassa lensivät vastakkaiselle seinälle.
— Tulee, tulee… auta, auta, huusi Eerik Lensman, suuri poronomistaja ja kristitty mies.
Mutta murhattujen henget pitivät peliään aavalla jängällä, kiirivät tuvan ympärillä, ulvoivat ja hihkuivat ja puhalsivat hyistä ilmaa avoimeen tupaan. Tämä paikka oli sellainen, jossa joskus oli kummitellut, ja Eerik Lensman, rikas mies, oli polvillaan keskellä lattiata, uskaltamatta mennä sulkemaan ovea. Tuuli tarttui tuhkaan ja iennähdytti hehkuvat hiilet kipeninä ympäri tupaa, vaaran rinteellä ryskyivät kaatuvat puut, sade ratisi ja tuuli ulvoi ja lauloi kuin irtipäässyt helvetin henki ja sieltä jostakin kaukaa, rannattomasta pimeydestä, välkähtelivät valkoiset veitset. Eerik Lensman, suuri poromies, oli polvillaan lattialla, kaikki hänen porovarkautensa, hänen juopumuksensa, hänen lankeemuksensa Vesisaaressa ja Inger-Marian likainen, kuoleva lapsi kuvastuivat elävinä ja äsken tapahtuneina hänen silmiensä edessä, ja hän hoki:
— Herra Jeesus, Herra Jeesus!
Kylmä hiki virtaili pitkin hänen ruumistaan, takkuinen tukka valui hänen silmilleen ja ristissä olevat kädet vapisivat, kun hän huusi:
— Herra Jeesus, minä tunnustan…
Silloin Eerik Lensman ei enää ollut tekopyhä, sydämensä syvimmässä teki hän epätoivoisia, pyhiä valoja.
Mutta taivaan voimat eivät ottaneet rauetakseen, tuuli vinkui kimeämmin, lähellä oleva puro kohisi, ja Eerik Lensman näki, kuinka suuri, musta koira, jolla oli palavat silmät, hiiviskeli ympäri tupaa ja haukahteli oven kohdalla, tulematta vielä sisään. Silloin hyytyi veri hänen suonissaan, mutta hän keräsi viimeiset voimansa ja meni taaemmaksi. Ikkunan ohi mennessään hän huomasi, kuinka vaaralta jotakin kiiluvaa tuli lähemmäksi. Läpi myrskyn kuuluivat selvästi risahdukset ja tassuttelevat askeleet, hiipivät mutta varmat. Mitään muuta ei näkynyt kuin se kiiluva piste, ilkeä, keltainen, kiiluva piste, jota näkymätön käsi kannatti ja jonka valo näytti leviävän matkan päähän. Puut ryskyivät ja suhisivat, askeleet tassuttelivat ja kiiluva piste välkähteli kohtisuoraan ikkunaan. Kuolemankauhu valtasi Eerik Lensmanin ja jättäen kaikki siihen paikkaan syöksyi hän jängälle.
Ei ollut suuri poromies eikä tunnettu kristitty se Eerik Lensman, joka kauhulla kuunnellen koiran ulvahduksia ja perkeleellistä naurua, juoksi pitkin peninkulmaista, autiota jänkätietä, läpi myrskyn ja läpi sateen, ei se ollut rikas eikä mahtava perintötilallinen ja lautamies, vaan se oli taikauskoinen, syntinen lurjus, joka juoksi henkensä edestä.
Paria minuuttia myöhemmin saapui autiotuvalle matkalla oleva metsäherra laukunkantajineen, huomasi oven olevan auki ja, valaisten tuvan sisustaa sähkötaskulampullaan, hän sanoi:
— Mikäkän piru sekin on ollut, jolle on tullut niin kiire, ettei ole ehtinyt ottamaan lakkiaan eikä laukkuaan mukaansa.
— Lienee ollut joku varas, vastasi laukkua, joka pelkäsi ihmisiä…
Kiirepä tuli.
Läpimärkinäkin purskahtivat molemmat suureen nauruun.
* * * * *
Eerik Lensman oli nähnyt näyn ja tullut herätykseen. Hänen synnintunnustuksensa oli niin pitkä ja leveä, että se herätti ihmettelyä ihmisissä, jotka olivat pitäneet häntä esikuvanaan.