TUNTURI-HEIKKI JA HÄNEN RAHANSA
Tunturi-Heikki oli, suoraan sanoen, ikävä ja inhoittava mies.
Eihän hän suorastaan hullukaan ollut, joskin hiukan löylynlyömä, mutta se hänen kuuluksi tullut kitsautensa ja rahanahneutensa, se ei löytänyt äärtä eikä rajaa. Oikeastaan oli merkillistä, kuinka ihmiset jaksoivat häntä sietää, mutta mahdollisesti se johtui siitä, että hänet tunnettiin penikasta asti ja siitä, että hän oli niin nöyrä eikä ollut kenellekään vaivaksi, kun ei häneltä vaan vaatinut rahaa. Päästäkseen jotakin maksamasta oli hän valmis melkein mihin tahansa ja samoin hän rahan edestä meni minne käskettiin. Kerran hän oli viiden markan maksusta istunut ilkosillaan kymmenen minuuttia muurahaispesässä ja kerran oli hän yhtä monesta kruunusta kuljettanut erään insinöörin viisileiviskäisen laukun kahden peninkulman matkan Puitsitunturin yli. Ei kukaan järkevä ihminen sellaiseen olisi ruvennut, mutta Tunturi-Heikki rupesi, sillä hän tahtoi rahaa, paljon rahaa.
Mitään vakinaista tointa tai asuinpaikkaa Tunturi-Heikillä ei ollut. Hän oli siellä, missä hänen annettiin olla, teki palveluksia kenelle sattui ja joka parhaiten maksoi, auttoi poromiehiä poroeroituksessa, souteli metsäherroja ja insinöörejä heidän virkamatkoillaan ja joskus aikaisemmin oli hän Norjan puolelta käynyt säännöllisesti hakemassa viinaa, vaikkei koskaan itse maistanut pisaraakaan. Nyt hän oli liian vanhakin sellaiseen.
— Juo, Heikki, sanottiin hänelle.
Mutta Heikki ei juonut. Hän kyllä jollakin tavalla otti talteen sen, minkä toiset hyvän hyvyydessään hänelle tarjosivat, mutta möi sen sitten muille.
Sellainen oli Heikki. Vaatteet, armeliailta ihmisiltä lahjaksi saadut, riippuivat ja roikkuivat repaleina hänen yllänsä, silmien katse oli vaaniskeleva ja kurkisteleva, kädet vapisivat taukoamatta.
— Minulla ei ole mitään, ei yhtään mitään, sanoi Heikki.
Ja kuitenkin hänellä tiedettiin olevan runsaasti rahoja, joita hän talletti tuohirasioissa, milloin kivien alla, milloin missäkin. Kerran olivat poropaimenet löytäneet erään Heikin kassan: kiven alta suuren tuohitötterön täynnä kiiltäviä kaksimarkkasia.
Heikki oli juossut, asiasta kuultuaan, kuin henkensä edestä kaksipeninkulmaisen matkan silloiselta majapaikaltaan Tanhuaan.
— Antakaa takaisin minun rahani, huusi ja valitti hän. Kehtaattekin viedä köyhän miehen ainoat säästöt, joita olen tallettanut kuin silmäterääni.
— Säästöt, nauroivat löytäjät. Älä rupea, Heikki, varkaaksi. Miten sinä voit todistaa niiden olevan sinun säästöjäsi?
— Kyllä minä tiedän, huusi Heikki. Jokaiseen rahaan on piirretty risti.
Löytäjät olisivat vielä kiusanneet Heikkiä, mutta isäntä oli komentanut antamaan rahat Heikille ja potkinut hänet ovesta ulos.
Nyt alkoi Heikki tulla vanhaksi ja hän pelkäsi, että hänen työkykyään ruvettaisiin väheksymään ja että hän ei kelpaisi mihinkään.
— Tarvitseeko herra soutajaa? kysyi hän kylään saapuvalta inspehtorilta.
— Vanhahan se vaari näkyy olevan.
— Mitä siitä, vastaa Heikki. Kyllä minä jaksan. Ja minä vien halvalla.
Kahdeksan markkaa Pumpasenkylään. Muut ottavat kaksikymmentä.
Heikin on enää vaikea soutaa, hän läähättää ja sormiin tahtoo tulla suonenveto, mutta hän peittää väsymyksensä ja kiskoo venettä vastavirtaan kuin olisi henki kysymyksessä, ajatellen neljää kiiltävää kaksimarkkasta, jotka hän pian on kuljettava kätköihinsä.
* * * * *
Tunturi-Heikin pääasiallisin suojapaikka on Mellan talon pirtinloukko ja merkillistä on, että Mellan Euke-emäntä, Mutkan ison rikkaan nuorin tytär, joka kasteessa almanakan mukaan sai nimen Eugenia, häntä kärsii. Niillä kuuluu, Eukella ja Heikillä, nuoruutensa päivinä olleen jotakin härkkimen kauppaa, mutta kai se jo vähitellen, kolmenkymmenen vuoden kuluessa, oli unohtunut, jos se jotakin tavallista kummempaa oli ollutkaan. Tosin Euken mies, Mellan Sakeri, joskus päissään ollessaan käski Heikin mennä helvettiin, vieläpä auttoi hänet pihallekin, ja Heikki tottelikin äänettömästi, mutta vain siksi kerraksi. Hän palasi pian takaisin, ja Mellan pirtti oli ainoa paikka, missä hänessä voitiin saada esille se määrä ihmistä, joka hänessä vielä oli jälellä.
Niin ei ollut aina ollut. Oli ollut aika, jolloin ihminen Tunturi-Heikistä saatiin liiankin helposti esille ja se oli silloin, kun hän kirkkaina kesäöinä kuljeskeli viiden neljänneksen matkan sinne, missä tiesi Euken olevan. Siinä ei vaikuttanut matkan pituus, ei yli kiivettävä tunturi eikä kahlattava suo, jonka jokainen mätäs saattoi pettää. Hän kulki vaan, koska oli kulkeakseen, kunnes Mutkan iso rikas itse muutamana yönä raoitti aitan oven ja sanoi: "Suorihan tiehesi täältä. Liian hoikkasäärinen ja köyhä sinä olet näillä main kärkkymään."
Se oli ollut murheellinen yö. Euke oli itkenyt, ja Heikki oli kiroillut ja luvannut näyttää. Niinhän ne kaikki lupaavat ja siksi oli Mutkan rikasta sydämensä pohjasta naurattanut ja suututtanut. Eihän hänellä, suurin piirtein, ollut Heikkiä vastaan muuta kuin se, että Heikki oli auttamattomasti liian köyhä. Mutkan poromäärä nousi tuhanteen, lehmiäkin oli toistakymmentä ja hevosia kolme, mutta Tunturi-Heikillä oli rievut päällään, silinterikello ja isänsä mökki, jossa asui ja teki töitä vieraalle. Eihän sellainen käynyt, sen saattoi syrjäinenkin ymmärtää.
Heikki oli siis luvannut "näyttää". Aluksi hän teki työtä järjestelmällisesti, kielsi itseltään minkä voi ja kokosi kolikoita. Mutta sitten annettiin Euke Mellan Sakerille ja silloin Heikin rahankokoamishalu yltyi suoranaiseksi raivoksi. Syrjäiset eivät jaksaneet hänen vimmaksi kehittynyttä ahneuttaan ymmärtää ja totta lienee ollut, mitä herrat arvelivat, nimittäin se, että joku Heikin hermoista oli liian heikko.
— Jos on totta, että Mutkan Euke on rahalla ostettavissa, kerrotaan
Heikin alussa sanoneen, niin kyllä se tänne tulee.
Silloin seudun asukkaat sanoivat, että "nyt se alkaa tiirata", mutta mitä Euke itse ajatteli, siitä ei kukaan voinut mitään varmaa sanoa. Hänen avioliittonsa oli samanlainen kuin tuhansien muiden, ei hituistakaan onnellisempi, ellei onnettomampikaan. Tehdä tuhuutti lapsen vuodessa kymmenen ensimmäisen vuoden aikana, siinä kaikki. Kiveliössä on kyllä aikaa sellaiseen, kun vaan saa lapsensa elämään. Eukelta kuolivat kuitenkin kaikki muut paitsi kaksi.
Mutta Tunturi-Heikki kuljeskeli, kuten sanottu, pitkin maita ja kokosi. Milloin esiintyi hän kaupustelijana, milloin työmiehenä ja kun ei töitä ollut tarjona, käveleskeli hän pitkin vaaroja ja katseli kätköjään. Oikeastaan Euke ei enää sisältynyt hänen turtuneeseen tajuntaansa, hän oli onnellinen siitäkin, kun tiesi omistavansa niin paljon rahoja ja että joskus sai poiketa Mellaan, Euken läheisyyteen.
— Mitähän mutkalainen nyt sanoisi, arveli hän, ja hänen verettömät, ohuet huulensa vetäytyivät nauruun, kun hän ajatteli, ettei Mutkan isännällä enää olisi mitään sanomista. Mutta mutkalainen oli jo haudassa ja Euke oli toisen oma. Vain totiset kuuset ja surisevat sääsket kuulivat Tunturi-Heikin jaakeat, sanoiksi puhjenneet mietteet, kun hän laski rahojaan, kaikki hopeaksi ja kullaksi vaihdettuja.
* * * * *
Niinpä hän muutamana päivänä sitten saapuu Purnun uutistaloon juuri silloin, kun päivä on kuumimmillaan. Hän on ollut saattamassa kirkonkylän toista metsäherraa Lauttaseen, hän on kävellyt neljä peninkulmaa ja on väsynyt.
Pihalla on autiota ja tyhjää, vain sääsket pörräävät ilmassa. Läheinen kuusikko näyttää huokailevan kuumuudessa ja tunturin kivet tuntuvat seisovassa lämmössä hehkuvan.
Tunturi-Heikki käy pirttiin, jossa väki on ruokalevolla. Vain isäntä raoittaa silmiään, kun Heikki käy sisään.
— Heikkikö se siellä? kysyy isäntä.
— Heikki vain, vastaa tulija ja käy istumaan. Isäntä vetää pitkiä henkäyksiä, ennenkuin käy jatkamaan keskustelua.
— Kuuluuko Lauttaseen erikoisia? tiedustelee hän.
— Mitäpä sinne. Entä tännepäin?
Nyt isäntä nousee istumaan ja koputtelee piippuaan penkkiin. Hänellä on tärkeää sanomista, sillä muuten hän ei vaivautuisi istumaan.
— Kylläpä vähän, sanoo hän, puhallellen puhtaaksi piipun vartta.
Mellaan tulee huomenna huutokauppa.
— Häh?
Tunturi-Heikin ilmeettömät silmät pyöristyivät ja hänen ohut sisäänpainunut suunsa jäi puoliavoimeksi.
— Huutokauppa, sanoin minä, jatkaa Purnu tyynesti, sytytellen piippuaan. Se on se Sakeri luottanut niihin akkansa rikkauksiin, juonut ämpärittäin ja ollut päissään, mutta nyt se lopahti. Taisi ne puulaakin vörskotit nyt loppua.
Tunturi-Heikin himmentyneessä tajunnassa herää vähitellen eräitä mielikuvia, jotka kaikki sisältyvät sanaan: Euke. Hän on nyt Heikin mielikuvissa sama Euke kuin kolmisenkymmentä vuotta sitten, huolimatta siitä, että tällä Mellan Eukella on lösöleuka, hampaaton suu ja huolimatta siitä, että hänellä Mellan kanssa on ollut kymmenen lasta. Ja Tunturi-Heikki on joskus luvannut »näyttää. Nyt, kun se „näyttämisen” suuri momentti on tullut, alkaa Heikissä käydä ja samalla kun hänen sormensa alkavat entistä enemmän vavista käy hänen hengityksensä läähättäväksi niinkuin eläimen, joka lähenee himonsa esinettä.
— Lähde sinä minun kanssani Mellaan, sanoo hän Purnulle.
— Kuka sinne nyt, tällaisessa helteessä. Melkein parin peninkulman matka.
— Kyllä minä maksan. Paljonko tahdot?
— Kaksi kymppiä, naurahtaa Purnu.
Mutta vastoin odotusta ei Tunturi-Heikki rupea voivottelemaan. Hän on täysin tyyni ja asiallinen.
— Meidän pitäisi kulkea vähän kiertoteitä, sanoo hän. Saattaa tulla parikin peninkulmaa kierroksia yhteensä.
— Sitten annat viisikymmentä, vastaa Purnu ja ottaa piipun hampaittensa raosta, sillä Heikissä on tällä hetkellä jotakin, jota hän ei ennen ole huomannut.
— Sinä kannat sitten, mitä on kannettavaa? kysyy Heikki.
— No vaikka sinut itsesi kaupantekijäisiksi, jos kerran viisi kymppiä annat, naureskelee Purnu.
Tästä tuli sitten sellainen matka, jota Purnu ei koskaan saattanut unohtaa. Vaaralta vaaralle, tunturilta tunturille sai hän kiivetä Heikin jälessä, milloin rämpiä vellovia soita, milloin kahlata yli viriävän joen.
— En minä tätä kestä, sanoi hän. Ellet anna seitsemääkymmentäviittä, palaan takaisin.
— Saat seitsemänkymmentäviisi, tuoss'on, vastasi Heikki ja jatkoi matkaansa.
Purnun silmät laajenivat ja nyt häneen meni hieno pelko kun hän seurasi
Heikkiä.
Kiveltä kivelle, koivulta toiselle, kuuselta toiselle kävi heidän tiensä. Heikin paikallistuntemus oli erehtymätön, hän näytti olevan tuttava jokaisen puun, jokaisen pensaan, jokaisen kiven kanssa.
— Odota siellä!
Ja aina kun Purnu sai käskyn odottaa, palasi Heikki takaisin milloin tuohirasia, milloin tötterö, milloin soodapurkki täynnä kiiltäviä hopearahoja. Mutta Purnu oli nyt sellaisessa mielentilassa, ettei hän uskaltanut liikoja kysellä. Melkein taikauskoisella pelolla hän seurasi tuon puolihupsun miehen puuhia. Askel askeleelta kävi laukku painavammaksi, rahat helisivät ja painoivat hänen selkäänsä, ja tahtomattaan, näiden muuttuneiden olosuhteiden vallitessa, rupesi hän miettimään, oliko hän ollut Heikille hyvä vai paha. Hän tunsi, että Heikki voisi muodostua joksikin tekijäksi hänen elämässään ja mielihyvin hän totesi, ettei hän koskaan suoraan ollut sanonut Heikille pahaa sanaa, paitsi mitä oli tullut joskus miesroikassa viisasteltua.
— Eiköhän levähdetä vähäsen, ehdotti hän.
— Ei meillä ole sellaiseen aikaa, vastasi Heikki päätään kääntämättä.
Purnu seurasi hikoillen ja hengästyen. Aurinko aleni, puitten varjot autioilla kankailla kävivät pitemmiksi, sääskien surina vaisummaksi, aika kului, mutta Tunturi-Heikki ei väsynyt.
— Mitä sinä oikein ajattelet? tiedusteli Purnu.
— Ajattelen mitä ajattelen.
Itse asiassa Heikki ei ajatellut mitään, hän vain tunsi, että se hetki oli tullut, jolloin hänen vaistonsa, kolmekymmentä vuotta hillityt, saisivat purkautua. Hänestä tuntui, että kaikki oli niinkuin ennen, silloin kun hän Mutkan Euken kanssa joskus kuljeskeli metsissä.
— Näeppäs mies, sanoi hän Oravaaran laella Purnulle. Tuolta näkyy Mella.
— Niin tekee, myönsi Purnu, vaikk'ei kyennyt tajuamaan toisen riemuitsevaa ajatuksenjuoksua.
— Ja sielläkö on huomenna huutokauppa?
— Niin on, vastasi Purnu.
— Ei ole, huudahti Tunturi-Heikki. Kyllä siitä pidetään huoli, ettei ole.
Purnu alkoi vähitellen oivaltaa, mitä Tunturi-Heikillä oli mielessä.
— Sitä Eukeako sinä…? tiedusteli hän arasti.
Mutta Heikki ei vastannut. Viimeinen kätkö oli jo käyty hakemassa ja nuorukaisen notkeudella sujutteli Heikki vaaran rinnettä alas. Hän oli jo päivällä kävellyt useita peninkulmia, nyt hän oli monta tuntia ollut yhtämittaisessa liikkeessä ja hänen sydämensä toiminta alkoi herpautua. Sittenkin hänen ajatuksensa toimivat: Euke oli epäröinyt, Euke ei ollut ollut rohkea, mutta nyt Euke näkee, että olisi kannattanut olla rohkea.
— Eiköhän istuta hiukan? pyytää Purnu toistamiseen.
— Ottaa minullakin hiukan rintaan, vastaa Heikki, mutta onhan meillä aikaa talossa levätä.
Kotvasen kuluttua Heikin kuitenkin täytyy talttua istuutumaan. Sydän takoo kuin vasaralla, ohimot valuvat vettä ja polttavat kuin kuumesairaan, mutta selkää värisyttää vilu.
— Kuule, sanoo hän Purnulle. Jos minulle sattuisi jotakin tulemaan, niin sano, että kaikki rahat ovat Euken.
— Sanotaan, vastaa Purnu yksikantaan.
Tunturi-Heikki miettii hetken.
— Eihän tästä tiedä, virkkaa hän sitten, minusta tuntuu tämä olo niin tukalalta. Mutta sano Eukelle, että jos jää ylijäämää, niin antakoon sinulle viisi- tai kuusisataa tai tuhannen…
Purnu on koko ajan ajatellut itseään, mutta kun hän nyt kuulee sisimpien toivomustensa täyttyvän, ei hän löydä sanoja edes kiittääkseen.
— Minusta on niin mukavaa ajatella, jatkaa Tunturi-Heikki, että teidän penkillänne on aina saanut nukkua rauhassa ja kun on herännyt, on kahviakin joskus annettu…
— Mitäpä tuosta, mutisee Purnu. Kylläpähän sinä…
Sitten molemmat taas jatkavat matkaa, Purnu edellä, Heikki jälessä lyhyin, horjahtelevin askelin.
* * * * *
Pari tuntia jälkeen puolen yön saapuivat molemmat Mellaan. Kukaan talonväestä ei herännyt, mutta miehet hakivat porontaljat allensa, laskeutuivat pitkäkseen ja nukahtivat.
Siltä tilalta ei Tunturi-Heikki, köyhä ja murjottu, koskaan ollut nouseva. Hänen oli suotu kuolla sen läheisyydessä, jota hän nuoruutensa päivinä oli jollakin tavoin rakastanut. Sillä kun emäntä aamulla nousi keittämään kahvia ja Purnu siihen heräsi, ei hän saanut Heikkiä millään keinoin ylös. Kukaan ei siis ollut kuulemassa Heikin viimeisiä sanoja, jos hänellä olisi, sattunut olemaan sellaisia sanottavana, eikä mikään rakastava käsi painamassa kiinni hänen silmäluomiaan enemmän kuin katsomassa hänen kuolinkamppailuaankaan, jos hänellä joku sellainen oli sattunut olemaan.
— Kuollut se on, pääsi Purnulta.
Euke-emäntä, joka pannuineen oli häärinyt piisin ääressä, hätkähti ja astui askeleen lähemmäksi.
— Hyvä olikin, sanoi hän melkein hellästi, että pääsi näkemästä huutokauppaa. Sitä kohtaan kun aikoinaan oli niin matala aita.
Hetkisen vallitsi pirtissä suuri hiljaisuus. Aamuvirkut kärpäset lentelivät edestakaisin rauhallisesti tunnelmaa lisäten. Aurinko siirtyi korkeammalle ja valaisi Heikin kalvenneita kasvoja. Euke-emäntä oli kovin kiintynyt työhönsä, joka kai oli hänen viimeisiään tässä talossa, hänen kasvonsa punoittivat, mutta sehän saattoi johtua kuumuudesta, ja hänen silmistään valui vettä. Purnu puolestaan oli noussut penkille istumaan ja puuhasi kiinteästi laukkunsa luona.
— Kävimme sen kätköillä, saneli hän viimein harvakseen, ja se sanoi, että kaikki kuuluu sinulle. Näkyy olevan kolmattakymmentä tuhatta markkaa ja kruunua. Mutta räknää itse tarkemmin.
Nyt ei Euke-emäntä enää häärinyt lieden luona, vaan purskahti rehelliseen itkuun.
Samassa tuli aamuvarhainen nimismieskin kamarista tiedustellen, etteikö talossa kahvia annetakaan. Huutokaupan kun piti alkaa kello kymmeneltä.