III
Sana rakkaus, mikäli sillä ei ole tekemistä uskonnon ja uskonnollisuuden kanssa, ei oikein sopeudu käytettäväksi vankan talonpoikaistalon jykevien seinien sisäpuolella. Siinä ja sen johdannaisissa on jotakin äitelää ja asiallisista asioista syrjässä olevaa, jolla ei ole mitään tekemistä arkisen, toimeliaan elämän kanssa. Riiastellaan aikansa, vähin hyväilläänkin, otetaan pois, vihitään ja sillä hyvä. Elämä on alkanut. Rakkaus, — se on jotakin haihattelua, jota kestää aikansa ja joka ei parhaimmassakaan tapauksessa pääty vallitsevien sääntöjen mukaisesti.
Ja kuitenkin tässä tulee kysymys hiukan siitäkin.
Helmi seuraa isäänsä porstuan läpi. Hän tietää, että tupakamarin läpi ei mennä senvuoksi, että äiti, joka on kivulloinen, saisi vielä jonkun hetken levätä rauhassa. Isä ei siis aio nostaa jyräkkää, niin, eikähän se hänen tapaistaan olekaan. Tekee pitkittä puheitta ja ratkaisevasti sen, minkä tekee. Voi, Nikolai, nyt saisit olla näkemässä, mutta sinä harpot jo, tavarasi selässäsi, kaukana maantiellä.
Saaren Juhani ei istuudu eikä sitä tee Helmikään. Hän pelkää, mutta samalla hänestä tuntuu kuin olisi hän ikävillä vieraisilla. Hän on harvoin käynyt tässä huoneessa, jossa on kylmyyttä ja ummehtuneisuutta eikä hänellä koskaan ole ollut kahdenkeskisiä puhuttavia isän kanssa.
Viimein Saaren Juhani kääntyy päin tytärtänsä.
"No", sanoo hän, "mitä sinulla oikein on sanomista?"
Hän ei oikein ole itsekään selvillä siitä, miten aloittaisi, mutta piinallinen ja samalla kertaa ellottavan tunteelliselta vaikuttava hiljaisuus on käynyt ylivoimaiseksi. Oikeastaan hän oli aikonut kysyä: "Miten sinun asiasi oikein ovat, tyttö", mutta sekin olisi vaikuttanut karkealta ja raa'alta ja ehkäpä se — lopultakin — olisi ollut aiheetontakin. Hän kysyi nyt näin, kuinka kysyi, ja tiesi jo hyvin edeltäpäin, ettei saisi vastausta.
Eikä sitä tulekaan. Helmin katse on tyyni ja kyyneletön, hän puristaa huulensa yhteen ja hypistelee vain vaatteitansa. Miten sellaiseen kysymykseen yhtäkkiä osaisi vastata!
"Kuinka sinä oikein tulit päästäneeksi sen sisälle?" tuli toisen kerran.
Tähän kysymykseen on jo helpompi vastata. Helmi kokoaa kaiken rohkeutensa ja vastaa:
"Minä rakastin häntä!"
Saaren Juhani pysähtyy kulussaan ja luo tyttäreensä pitkän, tuijottavan katseen.
"Että mitä sinä teit?" kysyy hän, aivan kuin ei olisi kuullut oikein tai kuin ei hän olisi uskonut korviaan.
"Rakastin", kuuluu toistamiseen tyynesti ja järkähtämättömästi.
Ensi kerran vuosikymmeniin kuulee Saaren isäntä tämän sanan tässä yhteydessä ja hän pysähtyy miettimään. Niin, sellaista kai se oli, se maallinen rakkaus, ja tästä hän johtuu ajattelemaan omaa, jo kauan sitten mennyttä nuoruuttaan ja sen eri vaiheita. Ei, ei voinut hänkään väittää, että hänen omatuntonsa siihen aikaan niin puhdas ja klaari oli ollut, joskin hän myöhemmin oli tullut uskovaiseksi. Se kai, se sen aikainen, oli myöskin ollut yhtä lajia rakkautta. — Ja ne karvaat sanat, jotka hän oli aikonut tyttärelleen sanoa, jäivät sanomatta.
"Oliko se nyt sitten mukamas oikeata rakkautta", kysyi hän tylysti, "vai oliko se vain kiimaa?"
Helmi säpsähtää, punastuu ja luo katseensa maahan, hän ei ollut koskaan ajatellut, että isä osaisi tehdä tällaisia kysymyksiä. Mutta Saaren Juhani ei vastausta odottanutkaan.
"Olipa tuo kumpaa tahansa", jatkoi hän, "niin pitäisihän sinun älytä, että mikä ei käy, se ei käy. Uppo-outo mies tulee taloon. Emme tiedä, mistä hän tulee ja minne hän menee, suihkeita vain kuulemme kaikenlaisia. Ja tämä alkaa viettää öitä vieressäsi, ellei jo muutenkin…"
Saaren Juhanin ohimosuonet pullistuvat taas, mutta hän vaikenee hetkisen, hillitsee itsensä ja jatkaa:
"Vaikkenhän minä mikään ihmisten sortteeraaja ole. Paikallaan-asuja tai kulkijain, tilallinen tai tilaton, rikas tai köyhä, — yhtä hyviä saattavat silti olla. En minä kiellä, etteikö tämä näyttänyt siivolta mieheltä, ja hyvä työmies se ainakin oli. Mutta sittenkin… me, vanhemmat ja talo, merkitsemme myöskin jotakin. Minkälaiset puheet teillä viimeksi oli?"
"Me rakastamme toisiamme."
Jo kolmannen kerran sama asia. Saaren Juhani naurahti.
"Sinua rakastaisi, niinkuin sanot, niin moni muukin — tavaran tähden."
"Se lupasi hakea vakinaisen työpaikan, laittaa kodin kuntoon ja tulla minua sitten hakemaan, ellen itse mene."
Värit Saaren isännän kasvoilla vaihtuvat ja hän pysähtyy kulussaan.
"Niin", sanoi hän vihdoin, "en minä tahdo syöstä sinua onnettomuuteen. Minun puolestani tee, miten parhaaksi näet: rakkaushan on luotu kärsimään."
Puhuminen ei ole Saaren Juhanin vahvimpia puolia ja tälle aamulle sitä on tullut enemmän kuin tavallisesti kuukaudessa. Hän hiukan häpeää itsekin sanavuolauttaan, mutta toiselta puolen hän toivoo, että olisi edes tyttärensä kanssa puhellut aikaisemmin ja useammin.
"Voi tyttö-parka, ellei sinun vaan jo ole käynyt huonosti", pääsee häneltä.
Eikä hän odota edes vastausta, vaan menee ovea kohden. Mutta kun hän jo laskee kätensä lukon kahvaan, kysyy hän päätään kääntämättä:
"Tahdotko sinä, että minä puhun äidillesi?"
"Ei", vastaa Helmi hätäisesti, "ei vielä."
"No ei sitten."
Ovi painuu kiinni ja Helmi vaipuu itkuun. Vasta nyt hän huomaa, kuinka lähellä tuo yössä vanhentunut vanhus häntä oli ja kuinka hän häntä rakasti.