IV

Päivän Helmi kulkee kuin unessa eikä saa käydyksi katsomassa äitiään, joka koko päiväksi jää vuoteeseen. Hän tietää, ettei isä ole äidille asiasta puhunut, ja tietää myöskin, että jos isä sen tekisi, seuraisi siitä kohtaus, johon kuuluisi itkua, voivotusta ja viimein kovia sanoja. Äiti oli tosin sairaalloinen, mutta hänellä olivat silmät auki ja hän oli tottunut saamaan tahtonsa perille. Ja äiti oli kylläkin harras ja uskonnollinen, mutta Helmi tiesi, ettei se estänyt häntä epäluulolla katselemasta ihmisiä, jotka olivat alapuolella talollissäädyn ja sen lisäksi vielä köyhiä.

Niin kuluu tämä päivä kuin unta nähden. Vaikka vain yksi väestä on mennyt pois, yksi, joka muutenkaan ei pitänyt ääntä itsestään, tuntuu sittenkin kuin talossa olisi tullut hiljaisempaa hänen jälkeensä. Mutta siltä kai tuntuu aina.

Helmi ajattelee poislähtenyttä Nikolaita ja hänen tuskaansa sekaantuu jotakin riemullista, josta hän ei tiedä, mistä se johtuu. Olkoon vain, että Nikolai on työmies ja köyhä, mutta se osaa tehdä ja tekee työtä ja se tulee sitten häntä hakemaan. Samalla kuin Helmi odottaa iltaa ja yksinäisyyttä, hän sitä vähin pelkääkin.

Pitkältäkin tuntuvan päivän, yksitoikkoisuudessaan rikkaan, täytyy perältäkin vaihtua illaksi. Pitkin päivää on väki työn lomassa aprikoinut Sarkan Nikolain äkillistä poislähtemistä. Nyt kun työn jälkeen kokoonnutaan tupaan käy arvaileminen ja aprikointi perusteellisemmaksi.

"Ellei hyvinkään viihtynyt", sanoo joku rengeistä. "Ne sellaiset kulkijaimet, mene ja sano, niistä ei koskaan tiedä, milloin tulevat lähtöpäälle."

Rieti, joka on ollut talossa kolmisenkymmentä vuotta ja jota vaivaa ainainen tupakka-yskä ja äänenkäheys, sylkäisee ja ottaa puhevuoron.

"Ei tämä tyytymätön ollut", virkkoi hän, "kyllä ihmisen naamastakin näkee, milloin hän on tyytymätön. Vaan ei tämän naama sellaiselta näyttänyt. Ja hyvä työmies."

Ikäänkuin varmemmaksi vakuudeksi sanoilleen hän sytytti uuden tupakan, nyökäytti muutaman kerran päätään ja hoki:

"Hyvä työmies se oli, hyvä."

"Ja sellainen tanssija!"

Hilja, joka oli erikoisesti kiinnittänyt huomiota tähän puoleen, muistelee hengästyneenä Sarkan Nikolain tanssitaitoa ja jatkaa innostuneena:

"Siltä pojalta se lähti askel kuin luonnosta vaan. Muistatteko, tytöt! Eikä kukaan ollut opettanut, niin se itse sanoi. Se on niinkuin veressä, sanoi. Ei sitä olisi uskonut, niin kulki aina kuin mörökölli…"

"Anna olla, että mörökölli, mutta hemaiseva nähtävyys se oli sinustakin."

"Ja siitä sitten. Se on menneentalvista lunta."

Tyttö olisi kernaasti nähnyt, että häntä olisi puhuttu Nikolaihin, mutta ne toiveet olivat rauenneet, ja vaikka silmät loistivat, pääsi häneltä huokaus.

"Siellä se nyt on", sanoi hän sitten.

"Eikä taida tulla takaisin. Mutta mikä sen sai lähtemään?"

Sitäpä juuri ei kukaan tiennyt. Kulkuriveri, kyllästyminen, mikä tahansa. Turhaa on koettaa arvailla.

Mutta nyt emäntäpiika näkee velvollisuudekseen tarttua asiaan. Hän onkin tässä suotta kuunnellut toisten rupatteluja, sillä hänellä ovat olleet silmät auki. Hän on ensinnäkin nähnyt isännän olevan varhain liikkeessä, toiseksi hän tietää, että isännällä on Helmin kanssa ollut kahdenkeskinen keskustelu ja kolmanneksi ovat Helmin silmät olleet itkettyneen näköiset ja kasvot kalpeat. Hän vilkuilee varovaisuuden vuoksi ympärilleen ja lähestyy sitten muita.

"Sanokaa minun sanoneeni", puhelee hän vakuuttavasti, vaikka puoleksi kuiskaamalla, "Helmiä se katseli liian pitkään ja siksi se sai lähteä."

Kuuntelijat vaikenevat hetkisen, uutinen kieltämättä hiukan hämmästyttää. Mutta viimein jännitys laukeaa ja joku remahtaa jo nauramaankin.

"Katsellut! Eikö tässä itsekukin ole osaltaan katsellut Helmiä eikäpä vaan ole tarvinnut lähteä kävelemään."

"Joo, mutta sitä on ero asiassa", inttää emäntäpiika.

"Eropa tietenkin. Meinaan, että Helmi kyllä tuntee arvonsa liiankin hyvin."

Nyt emäntäpiika jo suuttuu.

"Tuntee minkä tuntee", tiuskahtaa hän. "Mutta ihminen se on hänkin ja luonto se on hänelläkin. Eikö joku jo sanonut, että Niku oli näkemys, hä! Hiljako se oli tai kuka? Sellaiset juuri kuin Helmi, ne ne osaavat pelata, ettei meikäläinen sitten likikään. Ota selvä jos saat!"

Eipä niin, ettei kylvetty siemen alkaisi vähitellen itää. Emännöitsijä olisi vielä halunnut lyödä kaikki valttinsa pöytään, sillä hän oli oppinut kerta kaikkiaan tukkimaan suut, mutta tällä kertaa hänen täytyi siitä luopua. Siitä ei kuitenkaan väliä, päiviä on vielä muitakin ja puheenaihetta tulee riittämään.

Helmi tulee kamarien puolelta tupaan. Hän on todellakin valkoinen, silmät ovat itkettyneet eikä niiden katse tahdo löytää kiinnekohtaa.

"Mitä hauskaa teillä nyt on?" kysyy hän niinkuin monasti ennenkin.

"Ilman aikoja tässä vain arssinoimme."

"Sitä Nikun lähtöä tässä mietiskelemme", sanoo emäntäpiika reippaasti. "Puhuttiin, että on siinä kans knuppia, kun sanaa puhumatta painaltaa varmasta ja hyvästä paikasta maantielle."

Juuri tätä on Helmi aavistanutkin, mutta silti hän ei voi estää leukaansa vavahtamasta, ja hän tarvitsee kaikki voimansa, kun hän vastaa:

"Onhan se vähän kummallista. Mutta ellei paikka miellyttänyt, niin emmehän me sille mitään voi."

Sitten hän toivottaa hyvää yötä ja menee aittaansa.