V
Aittaansa tultuaan Helmi sytyttää saman kynttilän, minkä Sarkan Nikolai johonkin aikaan viime yönä oli sammuttanut. Ja samalla hän herahtaa itkuun. Siinä hän, kynttilän lepattaessa, itkee itkemistään eikä itsekään oikein tiedä, mitä itkee. Sillä vaikka Niku onkin lähtenyt, niin häntä vartenhan hän elää ja tekee työtä ja häntä hakemaan hän kerran tulee takaisin. Eikä siihen mene, eikä saakaan mennä, pitkää aikaa.
Tulee takaisin!
Siitä ei ole monta tuntia kulunut kun Helmi oli ajatellut ja kuvitellut, että aika kuluisi vain arkiaskareissa ja odottamisessa. Ei muuta kuin antaa vain päivien kulua ja odottaa. Nyt tuntui aivan toiselta. Tuntuu siltä kuin Nikun lähdöstä olisivat jo iät ja ajat kuluneet ja kuin hän ei koskaan enää tulisi häntä näkemään.
Mitä, tuleeko joku?
Helmi pidättää hengitystään ja kuuntelee. Ei, ulkona vain joku liikkui tai saattoi olla niinkin, että nurkka naksahti. Ulkona panikin jo pieneksi kylmäksi. Missähän asti Niku nyt mahtoi olla menossa ja minnehän hän ensiksi ohjasi kulkunsa.
Kynttilän liekki lepattelee ja luo tummia varjoja huoneen nurkkiin ja esineiden taakse. Ei ole täyttä vuorokauttakaan siitä, kun hän näin istui — ei, makasi, — ja odotti kaikki aistit vireillä, että Nikun hiljaiset, varovaiset askeleet alkaisivat kuulua portailla ja sitten pehmeä, tuttu koputus. Ja yhtäkkiä hänestä tuntuu siltä, kuin olisi Niku aivan lähellä, kuin hän tuossa paikassa ilmestyisi oven taakse ja koputtaisi.
Tämä mielikuva valtaa Helmin niin voimakkaasti, että hän nousee seisomaan, pidättää taas hengitystään ja kuuntelee. Mutta mikä on mahdotonta, se on mahdotonta. Hän tietää Nikun: vaikka rakkaus käskisikin takaisin, niin rakkauteen liittyvä velvollisuus käskee pois, tekemään työtä ja ansaitsemaan. Sitäpaitsi saattaa isä vartioida.
Vaan entäpä sitten, vaikka vartioisikin, jos nyt ylimalkaan sitä tekeekään. Ei ainakaan aamulla siltä tuntunut, mutta eihän tiedä, mitä hän itsekseen ajattelee. Kun Niku tulee, niin hän, Helmi, on valmis lähtemään.
Ja nyt hän alkaa kuvitella, millaista heillä tulisi olemaan. Se lähteminen olisi tietystikin sellaista kuin olisi ja ehkä siinä olisi vihaa ja halveksimista, jos itkuakin. Mutta se on asia, josta ei minnekään päästä. Pientähän heillä tietenkin tulisi olemaan ja ihan köyhää ja ahdasta, aivan toista kuin täällä Saaressa, mutta mitä siitä, kun vain eletään ja rakkaus säilyy. Aikahan sen kaiken sitten tasoittaisi. Ellei tasoittaisi, niin syy ei ainakaan olisi heissä. Niku kulkisi työssä ja iltaisin Helmi odottaisi häntä kotiin pöytä katettuna. Ja sitten… Helmi hurmaantuu omista mielikuvistaan ja pitkät ajat hän istuu huomaamatta ajan kulumista, kuvitellen ja mielessänsä rakennellen.
Vaan äkkiä hän muistaa, mitä lääkäri oli sanonut ja oman tilansa. Raskaana! Hyvä Jumala, ennättääkö Nikolai niin pian saada kaikkea valmiiksi. Siihen ei saa mennä vuotta, ei puoltakaan. Pian tulee se aika, jolloin ihmiset alkavat huomata ja jolloin hän ei voi katsella heitä silmiin.
Helmi heittäytyy suulleen nahkasille ja ratkeaa uudelleen itkuun. Tekikö hän oikein antaessaan Nikun mennä juuri nyt? Eikö olisi ollut verrattomasti parempi tunnustaa isälle kaikki ja sanoa nöyrästi ja rehellisesti, että niin ovat asiat. Antakaa minun mennä hänen kanssaan, niin pääsette samalla kertaa hänestä, minusta ja häpeästä. Siinä tapauksessa hän nyt olisi Nikun kanssa matkalla tuntemattomia kohtaloita kohden, he olisivat vain kahden, mutta se olisi sittenkin turvallisempaa. Kylmyyskin tuntuisi lämpimältä.
Jos tapahtuisi, että Niku tapaisi toisia tiensä varrella ja kokonaan unohtaisi hänet. Voisihan se olla mahdollista, kun lähtö oli sellainen ja isä oli sanonut, että hän nyt näkee Nikun ja Niku hänet viimeisen kerran. Miksei, — Niku voisi hyvinkin pitää rakkauttansa toivottomana ja koettaisi unohtaa, luullen hänen tekevän samoin.
Helmi nostaa päänsä. Häntä jäähdyttää ja kammottaa tämä ajatus. Mutta hän karkottaa sen pian. Kävi miten tahansa, Niku tulee kyllä oikealla aikaa takaisin. Eikö hän ollut melkein viimeisiksi sanoikseen lausunut: "Me panemme sille nimeksi Nikolai".
Tämä tuo taas Helmin mieleen varmuuden ja turvallisuuden tunteen, hän alkaa kuvitella ja suunnitella ja mieli käy lämpimäksi ja toivorikkaaksi.
Kynttilä alkaa palaa yhä isommalla liekillä, alkaa jo tehdä loppuaan. Äkillisen päähänpiston valtaamana Helmi etsi uuden kynttilän, sytytti sen ja sammutti äskeisen, kätkien sen arkkuunsa. Se sai hyvin jäädä jälelle, miksi hän sen polttaisi olemattomiin? Olihan se valaissut viimeisenä yönä, minkä Nikolai oli ollut hänen luonaan. Hän pitäisi sitä muistona, ottaisi joskus esiin ja katselisi.
Samalla hän huomasi muutakin. Lattialla oli vielä jälellä tuhkaa Sarkan Nikolain savukkeesta. Jos joku syrjäinen sen näkisi, niin nuo tuhkahiutaleet voisivat juoruta jotakin. Mutta nekin saavat olla niin kauan kuin pysyvät. Hän tulisi niitä kiertämään, jotta ne kauemmin säilyisivät paikoillaan. Ne olisivat näkyvä merkki siitä, että täällä oli oltu ja ettei — muilla enää olisi tänne asiaa.
Vaan vällyt Helmi vaihtoi. Hän ei voinut mennä nukkumaan samojen vällyjen alle, joiden alla hän Nikun kanssa ei vuorokauttakaan sitten oli levännyt.
Eikä hän tiennyt, kuinka aika oli kulunut. Jos hän olisi katsahtanut ulos, ennenkuin laskeutui pitkäkseen koettaakseen saada unen päästä kiinni, olisi hän huomannut, että idässä jo alkoi valjeta. Mutta hän olisi ehkä vain ajatellut, että auringon nousun väli on vain vähäpätöinen osa ajattomasta iäisyydestä ja ehkä niinkin, että unettoman yön kerran korvaa onnellinen uni.