VI
Aamulla Helmi tulee tupaan tavallista myöhemmin. Ei senvuoksi, että hän olisi tavallista kauemmin nukkunut, vaan muuten ei ole saanut aikaisemmin lähdetyksi. On täytynyt maata valveillaan ja miettiä asioita.
Väki on jo aikoja sitten juonut aamukahvinsa ja posti on jo tuotu pöydälle. Helmi näkee, kuinka isä tarkastellen punnitsee muuatta avaamatonta kirjettä kädessään, tarkastelee sitä joka puolelta ja heittää sen Helmin tullessa tupaan taitavalla liikkeellä pesään.
"Oliko se minulle?" kysyi Helmi.
"Näkyi olevan."
Helmi lensi kasvoiltaan punaiseksi, mutta hän ei suutahtanut. Melkeinpä hän hymähti kysyessään:
"Mitäs sitä sitten poltitte?"
Tähän ei Saaren Juhani vastaa mitään, puristaa vain huulensa yhteen ja on niinkuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Mutta Helmi ei voi olla naurahtamatta.
"Ei se siltä ollut", sanoo hän. "Ei olisi vielä ehtinytkään."
"Eikä tarvitse ehtiäkään", vastaa isä yksikantaan.
Nyt ei Helmi enää vastaa mitään. Mikä ei häviä, se ei häviä kirjeitten polttamisella. Hän on varma siitä, että hän aikoinaan, kaikesta huolimatta, saa tietoja Nikolailta. Ja hän malttaa niitä kyllä odotellakin. Kun hän tarkemmin ajattelee, niin hän nauttiikin siitä, että saa kärsiä Nikun tähden.
* * * * *
Päivät kuluvat verkalleen ja toistensa kaltaisina. Syksy vain käy yhä kylmemmäksi ja päivät pimeämmiksi. Ja muutamana aamuna on pöydällä kirje Nikulta. Ei se ole pituudella eikä monisanaisuudella pilattu. Hän ilmoittaa vain, että hän pitkän etsimisen jälkeen viimeinkin on saanut pysyväistä työtä. Kyllä se nyt alkaa luistaa, niin ettei Helmin tarvitse ollenkaan olla huolissaan, vaan ilmoittaa, jos jotakin erikoisempaa tapahtuu.
Helmi hytkähtää ilosta. Päivä ei tahdo kulua mitenkään, hän odottaa vain iltaa päästäkseen kirjoittamaan. Aitassa on kylmä ja ulkona käy viima, mutta Helmi ei sitä huomaa. Hän kirjoittaa, millaista kotona oli Nikolain lähdettyä. "Ei sinun sitä pelätä tarvitse, että minua huonosti kohdellaan. Totinen ja surullinen isä kyllä oli, mutta sehän on luonnollistakin. Toimitan askareeni kuten ennenkin ja ajattelen sinua. Äiti, jota kuitenkin on eniten pelättävä, on siitä alkaen taas ollut melkein kokonaan vuoteen omana, mutta isä ei ole hänelle puhunut koko asiasta mitään."
Tähän mennessä oli siis kaikki hyvin. Mutta Helmi jatkaa, että Nikolain piti kaikesta huolimatta pitää kiirettä, sillä aika kului päivä päivältä ja pian tulisi se aika, jolloin ihmiset alkaisivat häntä katsella. Kuinka hänen silloin kävisi?
Päästyään tähän kohtaan Helmi pysähtyy. Kyyneleet tulevat silmiin ja häntä rupeaa värisyttämään, kun hän ajattelee sitä mahdollisuuttakin, että kaikki tulisi ilmi. Ihmiset häntä katselisivat, kylillä puhuttaisiin Saaren tyttärestä ja Saaren entisestä rengistä, isä vanhenisi silmissä ja äiti ehkä kuolisi häpeästä. Vaan vaikka Helmi miten päin ajattelee, ei hän saata katua mennyttä eikä myöskään syyttää Nikua. Molempien oli syy ja yhdessä ovat seuraukset kestettävät. Mutta miten on, mahtaneeko Niku ehtiä!
Hän ajattelee jo, että hänen ehkä olisi paras koota välttämättömät ja painua taipaleelle, paras tehdä se nyt heti, ajoissa, kun hänellä on Nikun osoitekin selvillä. Mutta lopultakin hän malttaa mielensä, — eihän tässä vielä mitään hätää ole, jos sellainen tulee, niin ehtiihän vielä sittenkin huomaamatta lähteä.
Hän lopettaa kirjeensä vain yhdellä sanalla: "Joudu".
* * * * *
Mutta aamulla ovat tuska ja epävarmuus hänet jättäneet ja vaikka kasvot ovatkin kalpeat, on katse kirkas ja tyyni. Hän on nähnyt Nikun pellolla ja niityllä, hän on nähnyt Nikun kaikissa töissä, mitä talossa esiintyy, ja tietää, että Niku osaa raataa. Siellä kaupungissa hän tekee päivät öiksi ja yöt päiviksi, on aina liikkeessä. Helmi ei tiedä, mitä lajia työtä Niku siellä tekee, mutta hän on näkevinään, kuinka hänen poskilihaksensa pingoittuvat, kasvot käyvät uurastamisesta kalpeiksi ja totisiksi ja ruskeista silmistä leimahtaa tuo tuttu, samalla kertaa villi ja tarmoa osoittava välähdys. Sillä Niku tietää, että hänen nyt on oltava toimessa kahden, pian kolmen, edestä.
"Suotta, suotta et raada Nikolai", ajattelee Helmi ja tekee päätöksen, että hänestä tulee hyvä vaimo. Sillä puutteessa ja ahdistuksessakin saattaa olla onnellinen kun vain omatunto on hyvä. Miksikä heidän sitten pitäisi olla puutteessa, — osaahan Niku toki työn tekemisen taidon.
Äkkiä hän sitten kohtaa isänsä.
Saaren Juhani ei katso tytärtään silmiin kysyessään:
"Mitäs se nyt kirjoitti?"
"Kuka?" kysyy Helmi vältellen.
Mutta Saaren Juhani ei mahdu sanomaan Nikolain nimeä.
"Kyllä tiedät, kuka", sanoo hän vain.
"Kertoo olevansa työssä", vastaa Helmi yksinkertaisesti.
Saaren Juhanin kasvot eivät ilmaise sitä eivätkä tätä ja silmät katsovat edelleenkin tyttären sivu.
"Ja sinä vastasit?" kysyy hän taas, muttei odotakaan vastausta, vaan kääntyy melkein selin mennäkseen ulos. Hän ottaa jo askeleen ovea kohden, mutta pysähtyy ja sanoo, kääntymättä tyttäreensä päinkään, puoliääneen:
"Heittäisin minä jo sinuna, Helmi, vaivaamasta itseäni niillä ajatuksilla. Huomaat itsekin ajan kuluessa, että parempi olisi ollut, jos olisit tehnyt sen ajoissa."
Ja Helmi huomaa, että enemmän kuin tuskastumista ja vihaa on isän äänessä surua. Mutta isä, — hänhän ei tiedäkään kaikkea.