VIII
Saaren emäntä pääsee nyttemmin vain harvoin vuoteelta. Lopulta hän ei enää yritäkään nousta ja jos nouseekin, niin hän ei liiku kamaristaan minnekään. Passauttaa vain itseään sinne ja ottaa siellä vastaan uskonasioista tai iäisestä autuudesta ja piinasta puhuvia vieraitaan.
Emännän tauti on alkanut niin, ettei kukaan oikeastaan ole huomannut, milloin ja miten se on alkanut. Iho on käynyt kellertäväksi, posket painuneet kuopalle ja silmät loistavat kuin tulipallot. Mahtaneeko isäntä enemmän kuin tytärkään tietää, mikä emäntää oikeastaan vaivaa.
Mutta käskevä on Saaren emäntä vielä tällaisenaankin ja asioista hän tahtoo olla selvillä. Hän on vasta loppukesällä joutunut vuoteeseen eikä hän tahdo oikein mukautua välttämättömyyteen, hän ei saata käsittää, ettei hän voi olla kaikessa mukana nyt niinkuin aikaisemminkin. Joskus hänen levottomuutensa yltyy kiukuksi ja ääni käy silloin kimeäksi ja katse pistäväksi. Helmi on ainakin peljännyt äitiänsä enemmän kuin isäänsä, nyt hän tekee sitä vieläkin enemmän.
"Istupa vähäksi aikaa, Helmi", sanoo äiti kerran ja ääni koettaa olla lempeä, mutta silmien katse käy tutkivammaksi ja ikäänkuin polttavammaksi. Eikä hän siirrä sitä pois Helmistä.
"Mikä sinua oikein vaivaa?" kysyy hän sitten aikansa tarkasteltuaan.
"Minuako", toistaa Helmi uskaltamatta katsoa äitiinsä. "Ei minua mikään vaivaa."
Helmi alkaa pelätä. Onkohan äidin silmä huomannut jotakin. Ja jos on, mitä ja miten hän oikein selittäisi. Vavistuksella hän odottaa seuraavaa lausetta. Jos äiti olisi edes terve, niin sittenhän sitä voisi jotenkuten… mutta nyt.
Vaan Saaren emäntä ei puhukaan mitään. Hän vain korjaa asentoaan, parantaa peitettä ja mutisee itsekseen:
"Kummallista. Kummallista vähän…"
Jos äiti olisi terve, jatkaa Helmi ajatuksiaan, niin pian hän ottaisi asiasta selon. Ja seuraukset olisivat välittömät: suuttuisi silmittömästi, puhuisi kovia sanoja ja ajaisi kotoa pois. Eikä sitten olisi asiaa takaisin. Se olisi surullista, mutta selvää, — ainoa mahdollinen loppu.
Helmi puree hampaansa yhteen vastustaakseen mielikuvan aiheuttamaa nyyhkytystä, ja hänen silmänsä katselevat ilmeettöminä seinäpaperien kuvioita.
Saaren emäntä alkaa taas puhua.
"Kertoi isäsi Suontaan pojan käyneen sinulle yrittämässä", sanoi hän.
"Taisi käydäkin?"
"Kävihän se."
"Et sinä ottanut sen asioista selvää?"
"Mitenkäs minä… Silloinhan oli yö."
Kuluu pitkä aika, ennenkuin äiti sanoo mitään. Ei saa selvää, hyväksyykö hän vai ei tyttärensä menettelyn.
Viimein:
"Olisihan saanut kuulostella, mitä sillä oli sanottavana."
"Voi tulla puhumaan asiansa päivänvalossakin."
"Aivan. Mutta Suontaahan on pitkä matka ja siellä tehdään kovasti työtä…"
Helmi naurahtaa väkinäisesti.
"Syystyöt ovat lopussa jo", keskeyttää hän. "Sitten: kyllä meilläkin tehdään työtä ja tarvitaan yöt lepoa varten."
Taasen tulee hiljaisuus. Onko Helmi lyhyessä ajassa näin paatunut vai kuinka hän voi puhua näin. "Tarvitaan yöt lepoa varten." Hän ei saa sitä selvitetyksi. Mutta pian hänelle tulee siihen tilaisuus. Saaren emännän kirkkaat silmät rävähtelevät ja hän pysähdyttää niiden katseen liikkumattomana tyttäreen.
"Sinulla on ehkä käynyt muita kopistelijoita?" kysyy hän.
"Ei", vastaa Helmi kirkkaasti ja melkein kovasti.
Äidin silmät näyttivät loistavan kirkkaammin, ehkä mielihyvästä, mutta saattoi vain muutenkin siltä näyttää. Menee taas aikoja, ennenkuin hän alkaa puhua.
"Ei se minun nähdäkseni kunniattomilla teillä kulje, joka hevosella liikkuu, että on koko talon väen herättää."
"Liikkukoon päivällä."
"Isällesi kuuluu sanoneen, että kyllä hänen asiansa päivän valon kestävät."
"On voinut sanoa."
"Ja kunniallisten ihmisten kirjoissa on Suontaan väki näihin mennessä kulkenut. Niin vanhemmat kuin poika ja tytärkin."
"En kai minä sitä koskaan ole epäillytkään."
"Me alamme jo isäsi kanssa tulla vanhoiksi. Mutta me näkisimme mielellämme, kuka tässä meidän jälkemme rupeaa pitämään isännyyttä."
Helmi sävähti tulipunaiseksi. Siinä se nyt sitten oli.
"Tarkoitatteko te", kysyy hän mahdollisimman rauhallisesti, "tarkoitatteko te sitä, että Suontaan Heikistä pitäisi tulla Saaren isäntä?"
"Minä en tiedä. Mutta parempaakaan vävymiestä ei tästä pitäjästä saa."
Helmi ei vastaa mitään.
"Eikähän sinulla ennen ole Heikkiä vastaan mitään ollut", jatkaa äiti lempeästi, melkeinpä tuttavallisesti.
"Mutta, äiti hyvä, eihän hän ole minua pyytänytkään."
"Jos kohta. Vaan hän voi sen tehdä. Me emme ole isäsi kanssa pitkä-ikäisiä. En ainakaan minä. Ja minä tahtoisin, että lähdettyämme olet turvassa."
"Ihmisen elämä ja kuolema ovat Luojan käsissä ja minun vastaisuuteni myöskin."
Näinkö hän puhuu äidilleen. Onko hän enää sama Helmi kuin muutamia kuukausia sitten! Eikö olisi paras sanoa suora totuus, — tuli, mitä tuli. Mutta hän ei uskalla eikä voi, ei nyt ainakaan. Ah, kunpa hän saisikin ne voimat.
"Vanhempien velvollisuus on joka tapauksessa pitää huoli lapsistaan,
niin kuin näiden velvollisuus on seurata heidän neuvojaan ja tahtoaan.
Ja vieläkin muistelen, etteihän sinulla ennen ole ollut mitään Suontaan
Heikkiä vastaan."
"Yhä te vain tuota. Minä en rakasta Heikkiä."
Saaren emäntä naurahti, hiljaa ja vaisusti.
"Rakasta!" toisti hän. "Kiitä, ettet tiedä, mitä se on, jota hokevat rakkaudeksi."
Jälleen Helmin on punastuttava. Voipa äiti, jos tietäisit, ja voi, kun sinun kanssasi voisi edes puhua.
"Se tulee kyllä silloin kun tarvitaan", jatkaa Saaren emäntä.
"Mutta tehän nyt olette", puhuu Helmi päättävästi ja samalla tyynnytellen. "Mistä te nyt tuon Heikin olette saanut. Annetaan nyt olla ja odotellaan, oliko hänellä edes sen suuntaisia asioita, ja puhellaan sitten."
"Ajattelin vain", lopettaa Saaren emäntä hiljaisesti, "että jos niin sattuisi, niin et antaisi hänen vallan niine hyvineen… Parastasi minä tarkoitan."
Helmi on näihin asti äitiään pelännyt ja kunnioittanut. Nyt kun hän näkee hänet tuossa avuttomana ja kuitenkin huolehtivana, tulee hänen häntä itkettävän sääli. Kun hän menee tupaan, on hänen päänsä sekaisin eikä hän tahdo saada otetta ajatuksillensa.