IX

Tapaukset kehittyvät. Helmillä ei ole ketään, joka häntä tukisi ja jonka kanssa hän voisi avoimesti puhella.. Hän aikoo kirjoittaa Nikolaille ja pyytää häntä tulemaan, mutta se olisi hyppäys pahasta vielä pahempaan. Tietysti Niku heti olisi täällä ja turvallista olisi hänen kanssaan lähteä, mutta millainen elämä täällä kotona syntyisi ja kuinka kävisi äidin. Ja Helmi kirjoittaa ainoastaan, että Niku jouduttaisi, jouduttaisi minkä suinkin voi. Parempi on lähteä salaa, kenenkään tietämättä, kun se aika tulee. Siitä puhutaan aikansa ja sitten puhe itsestään lakkaa. Hyvä vain, kun ei tarvitse olla kuulemassa eikä kärsimässä.

* * * * *

Suontaan Heikki, — mistä hänkin nyt keksi ilmestyä. Helmi on tuntenut Heikin niin kauan kuin ajassa taaksepäin muistaa, mutta milloinkaan hän ei ole pienimmässäkään määrässä huomannut Heikissä oireita tähän suuntaan.

Vaikkei hän tahtoisikaan, on hänen kuitenkin ajateltava asiaa. Onko se rakkautta, vai onko se jotakin muuta, harkittua. Suontaa on rikas, mutta Saari on sitä myöskin. Olisiko se jotakin sellaista?

Nyt hänen on pakko palauttaa mieleensä myöskin Heikin kuva. Vaaleaverinen, tanakkatekoinen, silmät luottavat ja hiukan yksinkertaiset. Ja nauru avonaista ja vilpitöntä.

Annahan olla, hän muistelee. Eikö Heikki ollut säpsähtänyt ja punastellut, kun Helmi oli yhtäkkiä ilmestynyt hänen eteensä ja alkanut häntä puhutella. Se oli jo ennen Nikua, mutta nyt Helmi sen vasta muisti. Eihän hän ollut osannut panna sellaisia asioita merkillekään. Ja kun hän nyt tarkemmin muisteli, niin olihan, siltä hänestä nyt tuntui, Heikki katsellut häntä erikoisella tavalla, puoliujosti, vähän kuin arkaillen. Kerran, juhlien tai iltamain päätyttyä, oli Suontaan Heikki tullut hänen luokseen. — "Jospa minä nyt kerran veisin sinut kotiin", oli Heikki sanonut. — "Mitä hulluja", oli hän, Helmi, siihen vastannut. "Sinullehan tulisi nelinkertainen matka." — "Mutta tulisin mielelläni, jos vain seuraasi huolit." — "Miksen huolisikin, mutta aiheetta vain vaivaat itseäsi."

Jotakin tämän tapaista hän muisteli tapahtuneen. Mutta siitä oli jo aikaa kulunut. Millä tavalla hän silloin oli Suontaan Heikkiä ajatellut? Ei erikoisemmalla kuin muitakaan samanikäisiä. Jos siinä jotakin muuta oli ollut, niin se oli hyvänsuopaa sääliä. Olihan Heikki niin viaton ja lapsellinen.

Ja nyt tämä samainen Heikki tulisi kaiken todennäköisyyden mukaan häntä kosimaan, — oikein vakavissaan.

Helmi ajattelee edelleen, koettaa keskittää ajatuksensa vain Suontaan perilliseen, aivan kuin ei Nikua olisi ollutkaan. Mutta hän ei siinä onnistu. Toinen tulee ehdottomasti mieleen ja vertailuja on pakko tehdä.

"Kuinka voisi toisin ollakaan", ajattelee Helmi. "Häntähän minä rakastan ja hänen last…"

Ei, hän ei uskalla ajatella ajatustansa loppuun. Samalla kertaa kun pelko tulevaisuudesta täyttää hänen mielensä, samalla kertaa herättävät kuvitelmat Nikun ja hänen tulevaisuudestaan epämääräistä, vapisuttavaa hurmaa.

Helmi menee ikkunan ääreen. Maa on yltyleensä nuoskean, valkoisen lumen peitossa ja uutta putoilee suurina rauhallisina hiutaleina. Kun ei isä jo ole huomauttanut, että hänen olisi muutettava kamariinsa. Niin, hänhän voi muuttaa jo tänä iltana, niin eivät ala puhua.

Tuossahan isä tuleekin tallin puolelta. Onko hän noin vanhentunut ja köyristynyt, tuskin tuntisikaan samaksi mieheksi kuin muutamia kuukausia taaksepäin. On Helmi sen aiemminkin huomannut, mutta nyt, valkoista lunta vastaan, on erotus vieläkin räikeämpi. Ja katse on surullinen ja totinen. Voi, jos isä tietäisi kaiken, minkähänlaista silloin olisi! Helmi ei uskallakaan enää katsella pihalle, vaan alkaa puuhailla jotakin tuvassa.