X
"Vai Suontaahanko sitä Helmiä."
Helmi säpsähtää, mutta rauhoittuu taas. Emäntäpiika on lieden ääressä ruuanlaittopuuhissa.
"Miten niin, että Suontaahan?" kysyy Helmi välinpitämättömästi.
"Niinkuin ei tiedettäisi. Älä salaa ollenkaan."
"No jos tiedät jotakin, niin kerro!"
Helmi koettaa saada ääneensä iloisen, huolettoman sävyn, mutta katse karttaa puhujaa.
"Eikös se Suontaan nuori isäntä tässä yhtenä yönä käynyt Helmiä katsomassa?"
"Heikkikö?"
"Heikkipä tietenkin. Enhän minä sitä heidän vävyään tarkoita."
"On tainnut käydä. Vaan en minä sitä ainakaan ole nähnyt."
"Ovatpa muut nähneet."
"Vai ovat."
"Joo. Isäsikin. Isäntä, tarkoitan."
"Oho."
"Vai ei Helmi sitä nähnyt!"
Emäntäpiika on pelkkänä kysymysmerkkinä.
"En. Mutta äänen minä kyllä kuulin — oven takaa."
Nyt ei emäntäpiian ällistys löydä rajaa.
"Ettäkö Helmi antoi Heikin kärvistellä oven takana! En usko korviani."
"Entäpä! Miksei kulje päivällä?"
"Onko se ovi aina niin ollut lukittuna ja salvassa?" kysyy emäntäpiika sitten veikeästi.
Helmi säikähtää ensin, mutta malttaa mielensä ja luo pitkän, kysyvän katseen puhujaan.
"Mitä sinä oikein tarkoitat?"
"Kun kertovat Heikin käyneen kaupungissa. Eikö liene ollut kihlojen ostossa."
"Kihlojen ostossa!"
Saaren tytär menee ensin hämmästyksestä sanattomaksi, mutta sitten hänen on pakko purskahtaa nauruun.
"Vai kihlojen ostossa!" toistaa hän. "Silläpä asialla kiirettä ja salaperäisyyttä on. Ja minä kun en tiedä koko hommasta mitään."
"Mutta", lisää hän sitten vakavammin, "jos hyvinkin lienee käynyt ostamassa kihloja jollekin toiselle. Vaikka kaksihan siinä hommassa tavallisesti kuuluu tarvittavan."
Emäntäpiika on nyt kokonaan unohtanut ruoka- puuhat ja katselee Helmiä kysyen ja ihmetellen. Lopuksi hän kuitenkin reippaasti kääntää kaikki leikiksi.
"Kyllä Helmi osaa", sanoo hän, "mutta niinhän sanotaankin, että tyynessä vedessä isot kalat kutevat."
Helmi on niin hämmentynyt, ettei osaa mitään sanoa. Mutta parempi on, että puhuvat tästäkin kuin että alkavat puhua muuta.
"Ja kaikenlaisia arveluita sitä syntyykin…", jatkaa emäntäpiika topakasti.
"No?"
Helmi on pelkkänä korvana.
"No me kun ajattelimme, kun Helmi on tullut niin vaiteliaaksi ja muodoltaankin kalvakkaammaksi, — näkeehän sen nyt jokainen, jolla vain on silmät päässä, — niin me ajattelimme, että jos se Nikolai hyvinkin olisi katsellut vähän pitempään Helmiä ja Helmi myöskin puolestaan…"
Helmi puristaa kätensä nyrkkiin. Nyt hänen on vaikea sanoa tylysti ja kovasti, mutta hänen on pakko se tehdä.
"Kyllä tekin keksitte", tulee hiljaisesti ja — niinkuin emäntäpiiasta tuntuu — yliolkaisesti.
"Jotakinhan sitä keksii! Sitä kun Helmikin muuttui heti sen lähdön jälkeen. Vaikka sanoinhan minä heti väelle, että ei sinnepäinkään."
Saaren tyttären on mahdoton sanoa mitään. Hän antaa toisen puhua ja kuuntelee vain. Eivätkä emäntäpiialta sanomiset lopukaan.
"Vaikka kyllähän Nikussa sen puolesta katselemista olikin", jatkaa hän innokkaasti, "komea mies se oli, työteliäs ja tanu mies kaikin puolin, kyllä sen kelkassa turvassa oli, vaikka ryssän tekoja oli…"
"Mistä sen tiedät?"
"Ei kai se sitä salannut, jos puheeksi tuli. Liian oli reilu mies siihenkin, vaikka joskus vähän kolkonvoittoinen. Mutta sanoin minä toki heti, ettei se Saaren Helmi palkollisiin ja enköpä ollut taaskin oikeassa."
"Olit. Vaikka ihminen kai se on palkollinenkin — niinkuin sinäkin."
"Ihminen, ihminenpä tietenkin. Mutta tässä tapauksessa erikoisesti… ei, sanoin minä heti, että mikä on mahdotonta, se on mahdotonta. Minkä takia se oikein lähti?"
"En tiedä, vastasi Helmi synkästi.
"Mutta kun se isäsi puhutteli Helmiä silloin lähtöaamuna."
On kuin Helmin suoniin ajettaisiin kylmiä jäitä. Hänellä menee aikaa, ennenkuin hän ehtii keksiä vastauksen.
"Puhutteli", kertaa hän miettien. "Niin, — hän tiedusteli, olisinko minä häntä mahdollisesti loukannut joten kuten."
Helmille on vaikea lausua edes Nikun nimeä vierasten kuullen.
"No kas siinä se nyt sitten oli." — Emäntäpiika lyö kätensä yhteen. "Ja juuri siitä koko puhe tai arssinoiminen, miksi häntä nyt sanoisin, sai alkunsa. Ei kai kukaan hyvää työmiestä iltikseen menetä."
"Eipä tietenkään."
"Ei. Mutta kun lähtee, — senkös teet. Ja ne sellaiset hommat, jos olisi sattunut olemaan, eivät ne olisi salassa pysyneet."
* * * * *
Lumi putoilee maahan suurina hiutaleina, tarvitaan vain vähän pakkasta ja talvi jää pysyväiseksi. Mutta taivas on alakuloinen ja harmaja ja pilvet uivat alhaalla, joskus ne näyttävät ikäänkuin roikkuvan ilmassa, — ei tiedä, miten vielä käy. Jos vaan tämä lumi sulaa, niin kauhea keli siitä tulee.
Vielä ei siis tiedetä mitään. Ja mitä epäilyksiä on kytenyt, ne ovat toistaiseksi sammuneet. Mutta pian, pian huomataan postissa kirjevaihtokin ja sitten saadaan taas vettä myllyyn. Vaan ilman sitäkin, se kaikkein kohtalokkain, kaikkein kauhein on jälellä. Hyvä Jumala, auta minua pääsemään tämän yli kunnialla.
Entä Suontaan Heikki kaupunkimatkoineen. Onko olemassa savua ilman tulta! Olisiko Heikissä sen verran miestä, että hänelle voisi, niinkuin ystävälle, kertoa koko asian. Ei, sitä kai hänelle ei voisi tehdä, mutta vihjaista, että hänen asiansa on toivoton, se kai ei olisi mahdollisuuksien ulkopuolella. Mutta pian on toimittava, sillä päivät kuluvat.
Saaren Helmi on kuin päästään sekaisin. Tekee päätöksen ja peruuttaa sen taas. Rehellisyys olisi itselle paras ja sitä se olisi lähimmäisillekin, mutta sittenkin: äiti. Ja hän rupeaa aprikoimaan rakkautensa suhdetta neljänteen käskyyn. Vaikka miten päin tekisi, syntiä tulee tehdyksi joka tapauksessa.