XI
"Niin todellakin, teinpä kummin päin tahansa, syntiä tulee tehdyksi joka tapauksessa. Mutta mikä on pienempi synti."
Tällöin ei Helmi tule ajatelleeksi, että synti oli jo tehty ja että edessä ovat vain välttämättömät seuraukset. Aamulla hän on saanut kirjeen, jonka on moneen kertaan lukenut ja joka nytkin on hänen edessään levällään pöydällä.
"Sitä ei tavallisen työmiehen palkalla kovin äkillisiin saavutuksiin ehdi eikä pystykään", luetaan siinä, "mutta tiedät, että teen kaiken, mitä voin."
Helmi kätkee päänsä käsiinsä. Onko hän kenties liiaksi rasittanut Nikua ja oliko tämä ehkä tuskastuneisuuden ilmaus? Mutta sitten hän kohottaa päänsä ja kasvoille tulee uhmaava ja kova ilme. Kyllä hänen, Saaren tyttären, takia kannattaa hiukan ponnistellakin.
"Kuitenkin", lukee hän edelleen, "jos sinun on siellä paha ja vaikea olla, niin voithan tulla tänne. Elät siinä, missä minäkin. Vaikkei kaikki nyt niin valmista olekaan, niinkuin olin aikonut, niin valmistuuhan aikaa myöten. Tässä seuraisi rahaa siltä varalta, että haluaisit tulla."
Aamulla, heti kirjeen saatuaan, oli hän sen lukenut kyyneleisellä nöyryydellä ja kiitollisuudella. Nyt oli hänen mielensä jollakin tavalla muuttunut. Hänen ajatuksensa olivat kovia ja arkipäiväisiä.
"Sitä ei tavallisen työmiehen palkoilla…"
Hän ajattelee vieläkin asiaa. Se on selvästi tuskastumista. Hänen on pakko mennä Sarkan Nikolaille ja Nikulla on oikeus häntä siitä huomauttaa. Hänen on pakko ottaa vastaan, mitä tarjotaan, antautua armoille.
Kenessä oli suurempi syy, hänessä vaiko Nikussa? Ellei hän olisi oveaan avannut, ei myöskään tätä kaikkea olisi tullut. No niin, hänhän voi… Ei, hänen viakseen jää vain, että hän oli liiaksi Nikua rakastanut. Ja myöskin Niku häntä. Mutta kestääkö se rakkaus nyt, kun elämän kovuus astuu esiin.
Ja Helmi alkaa kuvitella, miten Niku kenties voisi häntä kovien aikojen sattuessa kohdella.
"Sitä ei tavallisen työmiehen palkoilla…"
Jossakin yhteydessä isä oli kerran sanoa tokaissut aivan samaa.
"Voihan se nyt hyvältä näyttää, mutta jätkämiehen tilapäisillä ansioilla ei pitkälle mennä. Sen sinä varmasti saat joskus kuulla. Ja vaikka työpaikka olisikin vakinainen, niin se, joka on työnantajasta riippuvainen, se on sitä. Siitä tosiasiasta et pääse mihinkään, katselitpa asioita miltä kannalta tahansa."
Eikä isä ollenkaan tiennyt, miten asiat olivat. Jos hän olisi tiennyt, niin kuinkahan hän silloin olisikaan mahtanut puhua.
Kirjeen lopussa oli vielä:
"Kun yhdessä on syntiä tehty, niin kaipa yhdessä on kärsittäväkin!"
* * * * *
Helmin yliskamarissa, jonne mennään vierasporstuan kautta, on tummansiniset seinät ja vaaleat huonekalut. Sen ikkunoista näkyy Saaren viljelysaukea, taloon johtava kuja maantielle asti, Sarvakon likaisenharmaa, köyhännäköinen kylä ja sitten vain viheriää metsää ja metsän takana ylenevä kukkula.
Maa on lumen peitossa ja vaikka aurinko onkin esillä, näyttää siltä, kuin olisi ilmassa pientä pakkasta. Harvinaista, ollaanhan vasta marraskuussa.
Milloin hän tänne kamariinsa muutti? Siitä voi olla viikko, mutta voi olla vain pari päivääkin. Hilja hyvine puhelahjoineen oli käynyt laittamassa hänen aittansa talvikuntoon ja harja oli tehnyt puhdasta jälkeä. Mutta huomatessaan tuhkaa lattialla ei tyttö ollut malttanut pitää suutaan kiinni.
"Eipä Helmillä näy täällä ikävät ajat olleen", oli hän nauraen sanonut.
Kun Helmi ei ollut vastannut, oli hän kuin puoli itsekseen jatkanut:
"Ei kummaa, jos täällä niin hyvin on viihtynytkin."
Tähänkään ei Helmi ollut huolinut sanoa mitään. Tuhka oli mennyt menojansa, ja Helmin silmäluomet olivat vain hiukan rävähtäneet.
Kun Helmin mieleen nyt tulee tämä asia, arvaa hän kyllä, että tuhka lopultakin on tullut Suontaan pojan laskuun. Saakin tulla! Mutta samalla hän ajattelee: minulle on aivan yhdentekevää, mitä joku palvelustyttö minusta ajattelee. Sillä tavalla hän ei milloinkaan ennen ollut ajatellut.
Hänestä tuntuu kuin katselisi hän asioita aivan eri tavalla täällä kamarissaan kuin joku päivä sitten aitassaan, katselee uhmaten ja itsetietoisesti ja kuin syrjässä oleva, jonka tehtävänä on vain arvostella. Välistä hän tuntee suuttumusta Nikua kohtaan, mutta sitten hän muistaa entiset, sydän sykähtää ja vähällä pitää, ettei hän ratkea itkuu.
"Yhdessä kärsittäväkin!"
Ajatus sykähdyttää häntä kuin ennenkin. Mutta lisäksi tulee toinen: kärsittävä, mutta kumpikin tahollaan. Voisi olla niinkin, että Nikun on helpompi ilman häntä ja että hän tekisi palveluksen ja hyvän työn Nikulle, kun vapauttaisi hänet. Vaan samalla hän ajattelee varakasta, lämmintä kotiaan, jossa hänen aina on ollut hyvä ja viihtyisä olla, vanhempiaan ja neljättä käskyä. — Silmät tähtäävät totisina ja liikkumattomina harmenevaan avaruuteen ja käsi tarttuu kuin itsetiedottomasti kynään.
Hän kiittää kirjeestä ja rahasta, joka kenties voi olla tarpeeseen. Mutta Nikun ei pidä liiaksi rasittua hänen takiansa, kyllähän täällä toistaiseksi menee.
Kun hän illalla vie kirjettä postiin on hän kasvoiltaan tyyni ja kova, mutta silti tuntuu pakahduttavalta ja on kuin sisästä nousisi nyyhkytyksiä.