XIII
Kun Saaren isäntä illalla kiipeää tyttärensä kamariin, on hän huolestuneen ja tuskastuneen näköinen. Helmi on jo sytyttänyt lampun ja hänen kasvonsa ovat kalpeat ja itkettyneet. Hän ei kuule oven käyntiä ja, kun hän äkkiarvaamatta näkee isänsä takanaan, kiljaisee hän pelästyksestä ja vetäytyy kokoon aivan kuin isä aikoisi häntä lyödä.
"Mitä säikkyilet. Ei kai sinulla ole huono omatunto?"
Helmi pelästyy yhä enemmän. Mutta Saaren Juhani ei ole lainkaan lyövän näköinen, vaan valitsee paikan ja istuu pitkän tovin äänettömänä.
"Äitisi on siellä kovin huonona", sanoo hän vihdoin. "Lääkäri määräsi sille jotakin rauhoittavaa. En tiedä, mitä se oli."
Helmillä ei ole mitään vastattavaa.
"Oliko teillä jotakin sanan vaihtoa?" kysyy isä vähän ajan kuluttua.
"Ei. Mutta äiti kuvittelee kaikenlaisia ja kiihoittaa itseään suotta… ja sitten käy niinkuin käy."
"Helmi. Sinä tiedät niinkuin minäkin, ettei äiti ole pitkä-aikainen keskuudessamme… Oliko se jotakin siitä Suontaan pojasta ja sinä vastasit ynseästi."
"En minä muista, mitä se oli. Olen nyt itsekin kipeä."
"Se on ikävää. Tarvittaisiin äitisi hoitamisessa, mutta pitänee ottaa hoitaja muualta."
Isä on taas vaiti. Olisiko äiti kertonut, — niin, miksei olisi, on vain odotettava, mitä tulee.
Vihdoinkin:
"Äiti jutteli, vielä tohtorin tultuakin, käsittämättömyyksiä, enkä mitenkään tahtonut saada häntä olemaan vaiti."
Nyt, nyt se tulee välttämättömyyden pakosta. Paras, kun nyt olisi mahdollisimman kaukana täältä. Mutta Saaren Juhani on taas aikansa vaiti. Sitten hän luo surullisen katseen tyttäreensä.
"Sellaisia asioita puheli, että minua oikein kauhistutti. Mutta sairas on sairas ja minä tiedän kyllä, mitä minun pitää uskoa ja mitä ei."
Eikö nyt olisi selvintä langeta polvilleen, tunnustaa kaikki ja, pyytää anteeksi ja sitten lähteä. Mutta koko Helmin olento on kuin herpautunut ja ajatusvoima turtunut. Hän istuu vain paikallaan ja silmät katsovat suoraan eteen.
"Jos minä lähtisin pois — joksikin aikaa", aloittaa hän viimein neuvottomasti.
"Ei, se olisi vain pahennukseksi. Koettaisit sen sijaan jollakin tavalla sovittaa."
"Niin, mutta miten?"
"En osaa sitä sanoa. Sinun itsesihän se pitäisi parhaiten tietää. Me olemme, äitisi ja minä, aina katsoneet parastasi emmekä ole tähän mennessä kylläkään saaneet kokea epäkiitollisuutta ja kunnioituksen puutetta puoleltasi."
Isä nousee niinkuin sanottavansa sanonut. Mutta ovelle tultuaan hän vielä pysähtyy ja kääntyy ympäri.
"Oliko teillä puhetta siitä, siitä…?"
Helmi arvaa kyllä, kenestä on kysymys.
"Ei ollut", vastaa hän.
"Se on hyvä. Koeta sinäkin unohtaa joutavuudet."
Taas hän empii, ennenkuin jatkaa:
"Lopettaisit sen kirjepuuhankin. Jos muistaa, niin, kun aika tulee, muistaa muutenkin. Saattaa sinulle kirjoitella, vaikka toinen jo onkin kärryillä. Tiedetään ne sällimiehet ja kaupunkipaikat."
Painaa oven jälessään kiinni ja menee portaita alas.
* * * * *
Seuraavana yönä ei Helmi saa unta silmiinsä ja vielä päivän valjetessa hän makaa valveillaan. Hänestä tuntuu kuin koko maailma olisi sekaisin ja kun hän yön kuluessa ei olisi ajatellut yhtään selvää ajatusta.
Ja kuitenkin hän on olevinaan selvillä yhdestä asiasta. Sarkan Nikolai ei saa häntä enää rakastaa, hänen täytyy siis häntä vihata. Mutta ketä hän, Helmi, pettää: itseään, Nikuako vaiko kaikkia, koko maailmaa.
Ah, Nikolai, minä olin sinulle kuin köyhän miehen ainoa lammas, joka vietiin. Sinulla ei ollut edes vanhempia, omasi olin vain minä, siinä suhteessa olit minua samalla kertaa onnellisempi ja onnettomampi. En voi tulla luoksesi haudan yli, mutta sittenkään älä unohda minua. Ellet rakasta, niin vihaa, kun vaan muistat.
Näin hän aikoo kirjoittaa, muttei kirjoita mitään — toistaiseksi.
Tulkoon nyt, mitä tulee.
Aamulla, kun hän menee tupaan, ovat hänen kasvonsa yhäkin kalpeat ja väsyneet, mutta katse on teräksinen ja kirkas ja hän antaa määräyksiä niin lyhyesti ja täsmällisesti, että väki säpsähtää ja katsoo häneen kummeksien.