XIV
Saaren Helmi odottelee eikä hän itsekään tiedä, mitä hän odottelee, mutta jotakin vaan, joka pakosta on tuleva. Hänen hermonsa ovat paatuneet, hän on valmis vastaanottamaan mitä muuta tahansa kuin häpeän ja siihen kuuluvat ihmisten katseet. Sarkan Nikolaille on hän kirjoittanut, pyytänyt häntä olemaan työssä ja touhussa, mutta kirjoittamaan harvemmin. Kirjeet herättävät huomiota, oli hän sanonut. Eikö työ ole surun paras lääke? kysyi hän itseltään vaatiessaan Nikulta yhä enemmän ja enemmän työtä. Sillä jos Nikolai rakasti häntä niin, niinkuin hän uskoi, niin suuri oli se suru, joka oli Nikua kohtaava.
Mutta kun kerran Niku on ollut mies minut ottamaan, niin kai on mies jättämäänkin, ajattelee hän ja sydän tahtoo itkeä, mutta hän pakottaa silmänsä kyynelettömiksi.
Olenko minä hullu? kysyy hän itseltään viedessään kirjeen postiin ja toteaa tylysti:
En, vaan minuun on mennyt pahahenki, perkele.
Itse hän ei kuitenkaan niin ollut tahtonut. Hän oli tahtonut olla rehellinen ja hän oli tahtonut olla kokonainen, mutta hänen oli pidettävä kunniassa neljäs käsky eikä hän saanut ehdoin tahdoin saattaa äitiään hautaan.
Ja hän vartoo. Antaa nyt tulla.
* * * * *
Illat ovat pitkät ja ilmat käyvät yhä kylmemmiksi. Helmi istuu kamarissaan ja tulet uunissa ja lampussa palavat kauan. Eikö nyt jo ala olla maatamenon aika, lähimain.
Mutta portaissa kuuluu askelia, askelmat narisevat. Olisiko joku tytöistä tai isä? Vaan mitäpä he täältä hakisivat. Nyt koputetaan ovelle. Kukahan! Hän on ihmeellisesti vieraantunut entisistä tovereistaankin.
"Sisään!"
Ja sitten:
"Sinäkö siinä taas. Aina sinä osaat valita sellaiset merkilliset vierailu-ajat."
Valo huikaisee Suontaan Heikin silmiä.
"Anna anteeksi", pyytää hän, "en voinut olla enää tulematta."
"Olet sinäkin. Mutta istu nyt kiireimmäksi aikaa. Mitähän ihmiset oikein ajattelevat, kun tällaisella ajalla tulit?"
"Ei minua kukaan nähnyt. Olen jalkaisin liikkeellä ja kun näin valon kamaristasi ja vierasporstuan oven auki puikahdin sisälle kenenkään huomaamatta."
"Se on sisälle, mutta entä ulos."
Nuori mies painaa katseensa alas. Helmin mielikuva hänestä ei ole ollut erehdyttävä. Siinä on suoruutta, rehellisyyttä ja omalaatuisensa komeuttakin. Mutta… Helmi karkoittaa ajatuksen luotaan ja puree huultansa. Nyt Suontaan Heikki kohottaa katseensa ja katselee häntä rukoilevasti.
"Ja senkö asian takia sinä tulit?" kysyy Helmi hymyillen.
"Niin."
"Mutta etkö sinä, poika parka, käsitä, että maineeni kärsii tällaisesta. Ensin kolkuttelet aittani takana, niin että koko maailma saa sen tietää ja sitten hiiviskelet kamariini. Ei reilu kosiomies sillä tavalla kulje."
"Vaan enhän voi oriilla reippaasti ajella pihaan saamaan rukkasiakaan. Pitäähän minun toki saada edes aavistus siitä, mitä minulla on odotettavissa."
Helmi hymyilee ensi kerran pitkästä aikaa ja hänen hampaansa välkähtelevät lampunvalossa.
"Ahaa, sinä tarkoitat, että meidän sitä ennen täytyisi, niinkuin sanotaan, pitää seuraa."
"Ei", sanoo poika ujosti, "tahdoin vain saada selon siitä, huolitko minusta."
"Vai niin. Mutta tässä on kysymys muustakin asiasta: rakastatko minua."
"Olen sen jo kerran sinulle sanonut."
"Tahdon todellakin muistella, että kuiskuttelit minulle jotakin sentapaista oven takaa."
Suontaan Heikki hengitti kiivaasti, hänen poskensa saivat hehkua ja hänen silmänsä leimusivat.
"Älä tee pilkkaa, Helmi", huohotti hän, "sen takia, että olen ujo ja saamaton. Sillä minä en ole tällaisissa asioissa ennen kulkenut, minulla ei ole tottumusta. Kuule Helmi, minä en ole sen laadun miehiä, että voisin lakkaamatta, vuosikausia, juosta jälessäsi ja mahdollisissa ja mahdottomissa tilaisuuksissa kuiskata: Helmi, Helmi, minä rakastan sinua. Mutta sen tahdon sanoa sinulle, että siitä asti, kuin ylimalkaan olen tiennyt, mitä rakkaus on, on se kohdistunut sinuun, sen sanon vieläkin eikä se muuksi muutu, vaikka elävä saatana olisi."
Helmi nousi seisomaan. Hän oli käynyt kasvoiltaan aivan valkeaksi.
"Muistatko sinä, mitä sanoit?" kysyi hän nopeasti.
"Muistan."
"Sinä sanoit: vaikka elävä saatana olisi."
"Minä sanon sen vaikka vieläkin."
"Mutta et kai sinä tahdo, että piru on siunaamassa meidän avioliittoamme!"
Nyt Suontaan Heikkikin kavahti seisomaan ja tarttui Helmiä käteen.
"Helmi", sanoi hän hengittäen raskaasti, "sanoitko sinä: avioliittomme?
Tuletko sinä? Rakastatko sinä — edes vähän?"
Saaren Helmi on jo rauhoittunut. Hän ei tunne mitään, hänen hermonsa ovat kuin puuta, mutta hänen aivonsa ovat toiminnassa ja hän harkitsee, harkitsee.
"Poika rukka", kuiskaa hän laskien kätensä hänen päälaelleen, "enhän minä tiedä ja kuinka minä voisinkaan näin äkikseltään mitään tietää, mutta minä tahdon koettaa…"
Se onkin Suontaan Heikille kylliksi. Hän sulkee Helmin syliinsä, suutelee hänen huuliaan, silmiään, kaulaansa. Ja Helmi sallii sen tapahtua. Se ei ollenkaan häiritse hänen rauhaansa. Hän pysyy vain syrjästäkatsojana ja tekee havainnoita asioista, jotka — kuuluvat asiaan. Ei ikimaailmassa hän olisi uskonut, että Heikki Heikinpoika Suontaa voisi olla noin kiihkeä ja intohimoinen.
"Sinä et tule katumaan, Helmi", kuiskaa poika, "minä teen sinut onnelliseksi, vaikka mikä olisi…"
"Vaikkako mikä olisi!" keskeyttää Helmi tyynesti ja soinnuttomasti.
"Vaikka mikä olisi ja teen vaikka väkisin."
"Kuule, Heikki, minä panen kaikki mieleeni, kaiken, mitä sanot ja ehkä muistutan sinua siitä joskus."
"Pane, muistuta. Voi, Helmi, vuosikausia olen tätä ajatellut, vuosikausia olen itsekseni aprikoinut, uskallanko…"
Toisen nuorekas, rehellinen into lämmittää Helmiä. Ah, kunpa poika tietäisi, mutta ei, ei saa edes ajatellakaan. Täytyy olla tyyni ja harkitsevainen. Ja aika kuluu Helminkään sitä huomaamatta ja valot Sarvalan kylässä ovat jo aikaa sitten sammuneet.
"Kuulehan nyt, poika", sanoo hän äkkiä kylmästi ja hyydyttävästi.
"Miten sinä aiot päästä täältä pois?"
"Hoh! Minä osaan kyllä mennä hiljaa. Ja sitäpaitsi: minä tulen huomenna hevosella takaisin, — isäsi puheille, alakertaan."
Helmi hymähti.
"Tarkoitatko, ettei sen poismenon kanssa niin väliä olekaan?" kysyi hän.
Poika lensi punaiseksi.
"En", vastasi hän. "Mutta vuosia olen sinua ajatellut enkä ole luoksesi pyrkinyt kuin sen yhden ainoan kerran. Ja silloinkin vain puhellakseni."
Helmi miettii, yhä vain miettii ja silmissä palaa tuli, joka voisi kammottaa Suontaan Heikkiä, jos hän sen huomaisi.
"Ihmiset eivät saa saada tietää, että olet ollut täällä yömyöhällä", puhuu hän viimein matalasti ja ikäänkuin neuvottomana kääntäen katseensa pois. "Alhaalla voivat vielä valvoa äidin kanssa. Parempi, että menet viiden vaiheilla tai hiukan sitä ennen. — Lupaatko maata lattialla rauhallisesti?"
"Voi, Helmi, minähän tulen kuitenkin huomenna takaisin. Älä vaadi sellaista, jota en voi luvata tai anna minun mennä."
"Sinä et voi mennä sen syyn takia, josta jo kerroin."
Suontaan pojan posket hehkuivat ja silmät olivat kuin verhon takana.
"Kyllä minä koetan", kuiskasi hän, "mutta anna kun suutelen sinua ensin."
"No, suutele, mutta käännä sitten selkäsi, että saan riisuutua."
* * * * *
Lamppu sammuu, tunnit alkavat kulua. Helmin ajatus valvoo, mutta ruumis ja hermot ovat kuin turruksissa. Ah, ei uskalla ajatellakaan sitä, mitä tahtoisi. Tämä on kauheata.
"Helmi", kuuluu kuiskaus lattialta.
Mutta Helmi ei vastaa ja aikoja kuluu, jolloin kuuluu vain kahden ihmisen hengitys.
"Helmi", kuuluu uudelleen, "nukutko sinä."
Saaren Helmi painaa luomensa lujemmin kiinni ja kääntää kylkeään.
"Saanko minä tulla luoksesi?"
Ei vastausta. Helmistä tuntuu kuin hänen ajatuksensa olisivat matkojen päässä täältä ja vain hänen eloton ruumiinsa makasi sängyssä. Hän tuntee, kuinka kuumat huulet koskettavat hänen kasvojaan, kuinka peitettä nostetaan ja kuinka hänen asentoaan muutetaan eikä hän tee liikettäkään mitään torjuakseen. Sitten hän kuin kaukaa kuulee oman äänensä:
"Hyvä Luoja, Heikki, mitä sinä oikein teet?"
Mutta minkä pitää tapahtua, se tapahtuu.
Vasta sitten hän havahtuu, nousee istumaan ja sytyttää kynttilän. Ja hänen silmänsä ovat uhkaavat ja hänen äänensä värisee kun hän sanoo:
"Tiedätkös, mitä teit?"
Suontaan Heikki on kalpea ja totinen eikä hän voi muuta kuin sopertaa:
"Minähän rakastan sinua ja, niinkuin sinä olet minun, niin olen minä sinun."
Vaan Helmi heittäytyy suulleen vuoteelleen ja alkaa itkeä, itkee suonenvedontapaisesti ja taukoamatta niin että hartiat vavahtelevat.
Mutta mitä hän itkee, — sen tietää vain hän itse.