XV
Päivän valjetessa ei Helmi tahdo voida ottaa kuvastinta käteensä. Mutta täytyy, on pakko tehdä se, vaikka käsi enemmän kieltää kuin toinen käskee.
Onko se sama Saaren Helmi kuin ennen, joka nyt katselee häntä kiiltävästä pinnasta, vaikeitten kehysten keskeltä. Ensin Helmi peräytyy ja laskee kuvastimen syrjään, mutta ottaa sen heti uudelleen käteensä. Ellei uskalla itseään katsella, niin mitä sitten!
Kasvot ovat harmaankalpeat, — entä sitten, ulkonakin on taivas harmaja ja alakuloinen.
Silmät ovat ilmeettömät ja niitä ympäröivät siniset renkaat, — niin, takanahan onkin valvottu yö.
Huulet ovat ikäänkuin käyneet kovemmiksi ja verettömämmiksi, — sen ne voivat tehdä vähemmästäkin tuskasta ja jännityksestä.
Ja pienemmistä ja lyhytaikaisemmistakin mielenliikutuksista saattaa vartalo saada lyhistyneen, kuluneen leiman.
Mutta antaa olla. Helmi naurahtaa oneasti ja laskee peilin lopullisesti pois. Näinpähän on tahdottukin.
"Hyvin, hyvin kelpaan Suontaahan", ajattelee hän. "Kaikki eivät kelpaisi paremmankaan näköisinä."
Kun hän nyt antaa ajatuksensa kääntyä Sarkan Nikolaihin, on tämä niinkuin kaiken ulkopuolella. Niku, mitä hän oikeastaan menettää? Ryhdittömän, huonon ihmisen. Niku kenties suree aikansa, ellei heti ala vihata, mutta tuhannet mahdollisuudet ovat hänellä jälellä.
Entä hän itse, Helmi, mitä hän menettää? Uskon ihmisyyteen ja omaan voimaansa. Mutta hänkin voittaa sentään jotakin: saa varman tulevaisuuden ja hyvän maineen. Ja kun aika kuluu niin ehkäpä hän oppii tämän lisäksi älyämään, ettei talontyttö, vaikkapa kaksinkertaisesti langennutkin, sittenkään oikein sovellu sällimiehelle ja että sellaisella useimmiten kaikesta huolimatta on paremmatkin ottajansa.
Eikä Saaren Helmi tunne omaa nauruaan, kun hän naurahtaa, ajatellessaan, mitä Suontaan Heikki lopulta on voittanut: huononpuoleisen naisihmisen, joka lisäksi on häntä verisesti pettänyt, mutta lohdutukseksi jonkun verran maata, rahaa ja tavaraa. Eivätkö Suontaat ole sen suunnan väkeä, että osaavat lohduttautua silläkin.
Silmänräpäykseksi Helmi jäykistyy ajatellessaan Heikkiä: näinkö hän vastaa toisen vilpittömään rakkauteen. Mutta samassa hän keikahduttaa päätänsä taaksepäin. Niin täytyy ollakin, niin on tahdottu ja kuka menee takaamaan toisen tunteiden aitoutta ja vilpittömyyttä!
Nyt hän alkaa olla valmis. Hän huuhtelee kasvonsa huolellisesti kylmällä vedellä, pukeutuu ja menee alas. Vieraseteisessä isä hänet pysähdyttää.
"Minusta tuntui kuin joku olisi sieltä tullut aamuvarhaisella", sanoo hän.
Helmi punastuu korviaan myöten, mutta voittaa heti itsensä.
"Ei se varhaista ollut", vastaa hän tavattoman kovasti ja arkipäiväisesti. "Ihmiset liikkuivat jo tuvassa ja pihallakin."
Isä liikahtaa kuin tahtomattaan askeleen tytärtään kohti. Korvapuusti ei tällä hetkellä ole varsin kaukana.
"Vai niin", virkahtaa hän sitten jääden odottamaan.
"Suontaan Heikki se oli. Tuli nousun aikana ja äsken lähti."
"Vai niin", tulee taas, mutta puhujan kasvoista ei huomaa, että uutinen häntä ilahduttaisi.
"Kävi kysymässä, että saako hän tulla isänsä kanssa päivällä."
"Vai niin."
"Ja minä vastasin, että kun asiat niin päin näyttävät olevan, niin eihän siinä muu auta."
Helmi aikoo mennä sisälle, mutta isän katse pidättää häntä. Helmi säpsähtää sitä katsetta, siinä on melkein kammoa.
"Ihmiseksi sinä synnyit", sanoo Saaren Juhani viimein, "ja ihmiseksi sinua on koetettu kasvattaa, mutta nyt en tiedä, vaikka olisit kotoisin helvetistä."