XXIV
Syksy tulee tänä vuonna tavattoman aikaisin.
Ensin se tulee aikaisten yökylmäin muodossa, joita aurinko päivisin koettaa voimiensa mukaan korvata, mutta sitten se muuttaa tapojaan ja heittäytyy sateiseksi, myrskyiseksi ja tuuliseksi. Se temmeltää vainioilla, metsissä ja puutarhoissa, kaataa huojuvat puut ja hajoittaa kuhilaita, jotka vielä sattuvat olemaan pelloilla. Se nostattaa Hirvijärven veden yli äyräittensä, kohottaa talojen kattoja ja viskaa huonosti kiinnitetyt veräjät tiepuoleen.
Saisi tulla joku päivä, jolloin se osottaisi edes oireita hellittämiseen.
Mutta sitä se ei tee. Kuutamoisina öinä, jolloin ei sada, ajelee se pilviä kuin levottomia varjoja pitkin taivaanlakea, kiljuu jonkun mökkiläisen uuninpiipussa, niin että asujain säikähtää, ristii kätensä ja lukee varmuuden vuoksi vielä toiseen kertaan rukouksensa. Öljylamppu on paras sammuttaa ja korjata pois ikkunan edessä olevalta pöydältä. Ei ole lainkaan varmaa, milloin myrsky lyö huonosti asetetun ruudun sisään, lampun säpäleiksi ja antaa koko talon haihtua liekkeinä tuuleen. Vielä se ei sitä kuitenkaan tee. Se löytää jonkun tuuliviirin, vinguttaa ja rämisyttää sitä, niin että viiri lopulta epätoivoissaan irtaantuu salostaan, joka sitä vuosikymmenet on kunnialla kantanut ja viskautuu rämähtävästi maahan saaden kuulijat hätkähtämään.
Saaren nuoren isännän vanhin poika ja perillinen parkuu. Se on terve, mutta levoton lapsi, joka vasta keskiyön tullen hetkeksi rauhoittuu. Helmi saa kannella sitä päiväkaudet ja käy laihaksi ja kuluneeksi, joskus isäntä tahtoo ottaa sitä käsivarsilleen ja hyssytellä sitä.
"Koetahan nyt nukahtaa hetkinen, Helmi", sanoo hän, "minä tässä nyt vuorostani…"
Mutta Helmi ei tahdo. Eihän hänellä ole muuta työtä kuin tämä ja hän joutaa hyvinkin valvoa. Aina sitä päivisin on tilaisuus tunniksi tai pariksi ummistaa silmänsä.
Ulkona ulvoo myrsky, milloin ulvoo, milloin aivan kuin ikkunan takana kohisee ja kolkuttaa kuin sisälle tullakseen. Mutta sisällä olijoita se ei peloita. Sillä sisällä on tyyntä, lämmintä ja rauhallista. Helmistä tuntuu kuin se, mikä hänessä on raivonnut sisällä, olisi siirtynyt temmeltämään tuonne ulos. Kuta enemmän myrskyää, sen parempi. Tästä taimesta, joka hänellä on käsivarrellaan, kasvattaa hän hyvän ja jalon ihmisen, joka suhteessa hyvän.
* * * * *
"Huomenna pitäisi saada nukkua vähän pitkään", sanoo hän Heikille, "alan todellakin olla kovin väsynyt."
"Olenhan sanonut", vastaa mies, "että sinun pitäisi säästää itseäsi."
Lapsi on nukahtanut syvään uneen ja ulkona tällä kertaa on tyyntä ja rauhallista. Helmi vetää uudinta syrjään ja katsahtaa ulos, mutta ilta on kuuton ja tumma, lukemattomat tähdet palavat taivaalla. Luonnossa on mustaa ja äänetöntä aivan kuin se odottaisi jotakin.
"Melkein kaameaa tuo hiljaisuus myrskyjen jälkeen", sanoo Helmi vetäen uutimen paikoilleen.
"Olehan huoletta, kyllä se vielä alkaa uudelleen kun ennättää."
Heikki on jo vuoteessa ja tutkii tulleita sanomalehtiä. Silloin tällöin hän lehtensä yli vilkaisee vaimoonsa ja sanoo jonkun sanan.
"Alahan jo joutua sieltä, ennenkuin poika herää, että saat edes muutaman tunnin nukkua."
Verkalleen Helmi riisuutuu, vaatekappaleen kerrallaan pudottaa yltänsä ja miettii sitten taas. Kun hän siinä syrjäsilmällä vilkaisee mitään aavistamatonta miestänsä, tulee hänen häntä hytkähdyttävän sääli. Hän, Helmi, sai uhrautua, tuo hyvä ihminen joutui uhriksi tietämättään.
Mitä Heikki tekisi, jos tietäisi? Helmi ei osaa sitä kuvitella, hän ummistaa silmänsä pelkälle ajatuksellekin. Mutta hän tahtoo olla Heikille vielä nöyrempi ja kuuliaisempi vaimo kuin tähän asti. Näkeehän hän ja tunteehan hän joka hermollaan, että Heikki rakastaa häntä. Niin, mutta se toinen rakasti myöskin ja hänen on se lapsi, joka hengittää tuolla kopassaan.
"Hyvä Luoja", ajattelee Helmi, "onhan tässä jo rangaistusta tarpeeksi ja vielä tulee sekin päivä, jolloin voin tunnustaa Heikille kaikki."
Näin hän ajattelee, mutta pohjimmaltaan ei hän usko sitä itsekään. Päivät vain ovat menneet päivien jälkeen. Jos Heikki nyt aivan tyynesti ja rauhallisesti sanoisi: "Helmi, niinä tiedän, että tuo lapsi on sen Nikun, joka täällä aikoinaan oli renkinä", niin hän vastaisi: "Se ei ole totta. Kuinka voit päästää sellaista mieleesikään."
Suontaan Heikki, Saaren isäntä, jää valvomaan, mutta Helmi nukahtaa käsi arasti hänen kaulallaan. Ruumis on riutunut ja vaatii osansa, sielu sen taas havahduttaa hereille.
Kun hän herää, nukkuu Heikki rauhassa ja huone on aivan pimeä. Hänestä kuulostaa kuin puutarhassa rapisisi ja kuin olisi hän herännyt siihen, että joku löi seinään.
"Heikki", sanoo hän, "joku liikkuu puutarhassa."
"Ole vait. Mikä siellä kuleksisi", vastaa mies unisesti.
Mutta nyt lyödään uudempi kerta, kovasti, määrätietoisesti ja vaativasti. Helmi alkaa vavista, ja mies nostaa päänsä.
"Mikä perh…", aloittaa hän.
Hän ei kuitenkaan pääse lauseensa loppuun. Ulkona on hiljaista ja pimeää, sisällä on vielä pimeämpää. Silloin kajahtaa kuin veitsellä viiltäen läpi pimeyden:
"Panitko sinä sen nimeksi Nikolai!"
Helmi kiljaisee, sitten kuluu sekunteja, jolloin hän ei tajua mitään.
Mies nousee istumaan vuoteen reunalle ja haparoi sähkönappulaa. Mutta hän ei ehdi sitä löytää.
"Helmi!" kuuluu toisen kerran. "Panitko sille nimeksi Nikolai."
Siinä on valitusta ja uhkaa ja raivoisaa ärjymistä. Ruudut rämähtävät, on aivan kuin huutaja jo olisi sisällä huoneessa. Lapsi alkaa parkua, mutta Helmi ei voi sille mitään, hänen ajatuksensa ovat seisahtuneet, hän on kuin halvauksen saanut.
Huone tulee yhtäkkiä valoisaksi. Mies on kavahtanut pystyyn, löytänyt nappulan ja on jo menossa herättämään renkejä. Seinältä tempaa hän pyssyn mukaansa.
"Panitko sinä sille nimeksi Nikolai?"
Nyt se tulee kuin hiljainen valitus, joka häipyy pimeyteen.
Helmillä ovat veret pysähdyksissä. Niku on tullut takaisin, se tappaa minut. Tai sitten Heikki. Niin, se on oikein, tapahtukoon oikeus.
Vaikka voimat ovat poissa, tuntee hän äkkiä suurta selvyyttä ja rauhallisuutta. Hän kuulee, kuinka ulkona juostaan ja hälistään, mutta hän ajattelee vain, että pelastumistiet ovat nyt tukitut ja hänen on selitettävä asia niinkuin se on. Ja hän tuntee olevansa siihen kyllin voimakas. Tehkööt sitten, mitä tahtovat, muuta hän ei ole ansainnutkaan. Kun eivät vain lapseen kajoa, mutta sitä ne eivät tee.
"Tapahtukoon sinun tahtosi!"
Hän aikoo jo nousta pukeakseen ylleen, mutta samassa Heikki astuu sisään ja asettaa taas pyssyn naulakkoonsa. Vaistomaisesti ja kuin itseään suojellen vetäytyy Helmi vuoteen nurkkaan ja luo mieheensä kysyvän, rukoilevan katseen, mutta kun Heikki kääntää kasvonsa häneen, ovat ne melkein iloiset.
"Onkin sitä kaikenlaista", sanoo hän, vetäen housut jaloistaan. "Ellen olisi omin korvin kuullut, niin en vieläkään uskoisi kummituksiin. Ei jälkeäkään puutarhassa."
Hän aikoo tyynenä heittäytyä vuoteelle, mutta Helmi parahtaa itkuun.
"No, älähän nyt", lohduttaa mies, kietoen hellästi kätensä hänen vyötäisilleen, "pelästyy kai sitä toki vähemmästäkin. Tulet vain huonommaksi."
"Voi, Heikki, voi…"
"Koeta nyt vain rauhoittua ja nukkua, otetaan aamulla tarkempi selko, jos saadaan."
Ja Helmi rauhoittuukin, näennäisesti. Hän istuu paikallaan ja tuijottaa pimeyteen, mutta pitkälleen hän ei saa laskeuduttua. Ruumis on turruksissa, mutta ajatukset ovat käynnissä, sanat olisivat selvät, mutta suu kieltäytyy puhumasta. Hetket kiitävät, vaan samalla ne tuntuvat iankaikkisuudelta.
Tuvan puolella aletaan jo liikuskella, ja Helmikin valmistautuu menemään sinne.
Mutta äkkiä siellä aletaan kirkua ja metelöidä. Helmin ja Heikin makuuhuoneeseen vievä ovi lennähdytetään selälleen ja joku piika ilmestyy ovelle peittäen kasvonsa käsillään.
"Tulkaa pian, isäntä ja emäntä", huutaa hän itkunsekaisesti.
"Emäntäpiika on jo tainnoksissa."
Helmi jähmettyy paikalleen, mutta Heikki kavahtaa pystyyn.
"No, mikä nyt taas", ärjäsee hän.
"Herra Jeesus, se Sarkan Niku, joka oli täällä renkinä, on hirttänyt itsensä kuistinoven ulkopuolelle…"
"Hä, jumalaut…!"
"Joku lappu sillä on rinnassa, se on emännän kirjoittama…"
Suontaan Heikki syöksyy ulos.
"Jää tänne!" karjasee hän piialle mennessään.
Helmi ei kuule enää mitään, hän on kuin eloton kasa lysähtänyt lattialle.
Saaren talon ovipielessä roikkuu tosiaankin Sarkan Nikolai, ja rintaan on neulalla kiinnitetty Helmin viimmeinen kirje.
* * * * *
Kun Heikki tulee sisään, on hänellä kirves kädessä ja hänen katseessaan kuvastuu tuli ja veri, mutta Helmiä ei saada millään virkoamaan. Vain kerran hän avaa silmänsä ja mainitsee erään lääkärin nimen, saman, jonka luona hän oli käynyt, huomatessaan olevansa raskaana Sarkan Nikolaille.
Sitten hän taas on pitkät ajat kuin kuollut.