XXV
Herra tohtori on kutsunut Heikin vastaanottohuoneeseensa.
"Tämä asia", sanoo hän, "kuuluisi kyllä oikeastaan papille eikä lääkärille."
Heikki seuraa häntä vastahakoisesti. Hän on kolkko ja harmaja, hän on parissa viikossa vanhentunut vuosia ja hän tuntee olevansa kuin jääpuikko.
"Kuoleeko hän?" kysyy hän istuutuen.
"Ei, ei ainakaan tähän tapaukseen", vastaa tohtori verkalleen ja sytyttää sikarin. "Joku olisi kenties voinut saada halvauksen tai muita seurauksia, mutta vaimonne näkyy olevan tavallista voimakkaampi."
Heikki naurahtaa katkerasti.
"Niin kai."
"Mutta mielentilaan", jatkaa tohtori välinpitämättömästi, "tämä tietysti vaikuttaa, niin, voin kai sanoa: lähtemättömästi."
Suontaan Heikki ei vastaa mitään, mutta hän ajattelee: "Se vielä puuttuisi, ettei vaikuttaisi." Äkkiä herra tohtori kohottaa katseensa: "Kuinka on", kysyy hän, "rakastitteko te vaimoanne?"
Nyt Heikinkin katse ikäänkuin kirkastuu ja eräs ajatus välähtää hänen mielessään. Hän muistaa taas kirjelipun, vaimonsa kirjoittaman, joka oli kiinnitetty ruumiin rintaan.
"Luuleeko tohtori, ettei se ole ollut niin vaarallista… se hänen ja sen vainajan välillä?" kysyy hän.
Herra tohtori ei emmi vastatessaan.
"Tahdon sanoa teille, että se suhde on mennyt niin pitkälle kuin sellainen ylipäänsä voi mennä. Lapsi, joka teillä on kotonanne, ei ole teidän."
Suontaan Heikki on jo tähän ajatukseen tottunut, mutta hän ei tahdo sitä uskoa. Hänet oli kaksinkertaisesti petetty ja lisäksi hän oli vedetty vastaamaan toisen synneistä. Hän oli ollut yksinkertainen ja tyhmä. Nyt puoli pitäjää häntä sääli ja toinen puoli hänelle naureskeli. Silmät ovat pullistua ulos kuopistaan ja kädet puristuvat nyrkkiin, kun hän tätä ajattelee.
"Tiedän tämän asian jotenkin tarkoin", jatkoi herra tohtori tylysti, "sillä vaimonne kävi luonani huomatessaan, että oli raskaana sille… kas, kun en nyt muista hänen nimeään. Luullakseni vaimonne silloin häntä rakasti…"
Heikki rykäisee, mutta se on enemmän karjaisemista kuin rykäisemistä.
"Jos herra tohtorilla on minulle jotakin asiaa vaimoltani", keskeytti hän, "niin olisin halukas kuulemaan sen mahdollisimman pian."
"Ehdimme kyllä tulla siihen", vastasi lääkäri tyynesti. "No niin, mies rakasti myöskin häntä, mutta heistä ei voinut tulla mitään, siinä oli kaikenlaista, jonka ehkä tiedättekin. Sitten tulitte te…"
"Ja Helmi ajatteli, että kas siinäpä oikea aasi syntipukiksi…"
"Hyvin mahdollista, että hän niin ajatteli, mutta luultavasti hän ei hakenut teitä käsiinsä, vaan te hänet."
"Ah, jospa tuon olisin tiennyt…" mutisi Suontaan Heikki tuskallisesti, "mutta minä rakastin häntä. Voin vaikka vannoa, herra tohtori, että ennen häntä en ollut kajonnut naiseen, tuskinpa paljon katsonutkaan."
Lääkäri otti silmälasit nenältään, pyyhkieli niitä huolellisesti ja katsoi sitten pitkistään mieheen.
"Ettekö siis kysellyt ollenkaan vaimoltanne hänen entisyyttään?"
"Sellainen ei olisi juolahtanut mieleenikään."
"Mutta eikö teissä herättänyt ihmettelyä, että hän oli niin valmis tulemaan teille?"
"Luulin — tai uskoin, olin niin tyhmä, — että hänkin rakasti minua. Katsokaa, herra tohtori, vuosikausia, vuosikausia olin häntä katsellut ja ajatellut saamatta suutani auki. Ja tämän minä nyt sain."
"Olisitteko ollut onnellisempi, ellette olisi saanut mitään?"
"Julkista häpeää ei ainakaan olisi tullut."
"Mutta häpeähän ei ole teidän."
"Ei minun! Kenen sitten? Mikä kakara tahansa voi osoittaa minua sormellaan ja sanoa naudaksi."
"Sitä teidän ei tarvitse ajatella. Mutta teillä on tilaisuus olla jalo. Tottahan on, että sellainen ominaisuus ei nykyisin maksa kovinkaan paljon, mutta antaahan se sentään jonkunlaista sisäistä suuruudentuntoa ja itsetietoa. Muutamat ihmiset hakemalla hakevat itselleen vihamiehiä saadakseen olla heille ja maailmalle jalomielisiä."
"Kuulkaapas nyt, herra tohtori. Olen ollut kyllin jalomielinen antaakseni ruumiille kunniallisen hautauksen ja minä olen lisäksi niin jalomielinen, että annan vaimolleni kunniallisen eron. En tahdo hiventäkään hänen omaisuudestaan, kaiken, mikä hänellä on ollut, saa hän pitää. Se pitäisi minun puoleltani riittää."
"Aivan. Se on täysin riittävää. Niinkään paljon, sanon minä, ei voi jalomielisimmältäkään mieheltä odottaa. Entä mitä sitten aiotte tehdä?"
"Tehdä työtä ja unohtaa."
"Sekin on oikein ajateltu. Ja nyt tulemmekin vaimonne asiaan. Hän käski minun vain puolestaan pyytää teiltä anteeksi kaikkea sitä tuskaa ja häpeää, minkä hän on teille tuottanut. Kun hän toipuu, muuttaa hän poikineen jonnekin, ettei teidän tarvitse häntä nähdä ja elättää itse itsensä. Mutta hän pyysi minua rukoilemaan teitä puolestaan, että te viljelisitte hänen kotitaloaan."
"Saatanhan tehdä sen kotoani käsin."
"Niin, te itse parhaiten ymmärrätte, kuinka se edullisimmin tapahtuu."
Herra tohtori nousi ja ojensi Suontaan Heikille kätensä. Nähtävästi hänen sanomisensa olivat jo loppuneet. Mutta kun Suontaan Heikki juuri oli lähtemäisillään, niin hän taas hänet pidätti.
"Oletteko voinut valittaa rakkauden puutetta vaimonne puolelta?" kysyi hän äkkiä.
"En. Mutta sehän on ollut välttämättömyyteen alistumista ja ilmitulemisen pelkoa."
"Vaan minä tiedän, että hän nyt rakastaa teitä."
"Arvatenkin. Tätä ennen hänen oli pakko ainakin sanoa rakastavansa minua ja nyt se toinen kuoli hirteen."
"Se, jos mikään, on suuren ja epätoivoisen tunteen tunnusmerkki. Mutta siitä ja kaikesta huolimatta vaimonne rakastaa teitä. Myönnän, etten sitä ollenkaan ymmärrä: kantaa toisen lasta ja rakastua toiseen. On kuitenkin asioita, jotka ovat tosia, vaikkei niitä voi käsittää. Ja minä edellytän, että vaimonne olisi voinut tarjouksenne hyljätäkin, tarkoitan, ettei hän ole niitä ihmisiä, jotka antavat pakon vaikuttaa itseensä."
Suontaan Heikki muisti nyt yhtäkkiä jotakin, kaiken sen, mitä oli tapahtunut silloin kun hän ensi kerran kävi Helmin yliskamarissa. Hänen ajatuksensa menivät sekaisin ja hänen verensä joutuivat kiihdyksiin. Suonet tykyttivät ja poskille nousi polttava puna, hän aikoi sanoa jotakin, mutta tohtori ehätti ennen häntä.
"Kun te menitte naimisiin", kysyi hän, "niin kummanko rakkauden varaan te sen perustitte, omaanne vaiko vaimonne?"
"Omaani, luonnollisesti", vastasi Heikki, kuulematta oikein itsekään, mitä vastasi.
"Ja sekö on loppunut nyt?" kysyi tohtori uudelleen.
Saaren isäntä, Heikki Suontaa, taisteli itsensä kanssa. Hän muisti ne monet vuodet, jotka hän oli Helmiä vartioinut koko ajan peläten, että joku toinen hänet veisi, hän muisti senkin, kuinka hän oli itsekseen vannonut, että hän tempaa Helmin vaikka toisen sylistä. Kaikki tämä astui nyt ilmielävänä hänen silmiensä eteen ja yhä hänen verensä kuumenivat. Sitten hän kuitenkin muisti kaiken sen, joka äsken oli ollut. Vielä kerran leimahti harmaista, uskollisista silmistä salama ja vielä kerran puristuivat huulet yhteen ja kädet menivät nyrkkiin. Mutta Heikki Suontaa oli lopultakin mies, hänen kasvojensa juonteet laskeutuivat, ja kun hän pitkän ajan mietittyään puhui, oli hänen äänensä tyyni ja rauhallinen. "Sanokaa vaimolleni terveisiä, että kun hän on terve, niin tulen itse häntä hakemaan", lausui hän. "Koetamme saada särkyneestä niin hyvän kalun kuin voimme, — onhan häntä jo tarpeeksi rangaistu."
"Niin", jatkoi hän, ottaen lakkinsa, "mikä tuomari minä olen. Kun hänellä on se poika silmäinsä edessä, niin se muistuttaa häntä yhtä paljon minusta kuin siitä menneestäkin. Ja minähän sen pojan tahdoin tehdä… Sanokaa vaimolleni, että minä puolestani en halua häntä olleesta muistuttaa."