IHMEELLINEN HYPPÄYS
Setä Prudence ja Phil Evans olivat vakaasti päättäneet paeta. Jos heidän olisi tarvinnut vain nujertaa ne kahdeksan, tosin erittäin kookasta miestä, jotka muodostivat ilma-aluksen koko miehistön, he olisivat ehkä uskaltaneet toteuttaa aikeensa. Rohkealla hyökkäyksellä heidän kenties onnistuisi vallata Albatross, jolloin he voisivat laskeutua maihin jossakin Yhdysvalloissa. Mutta silloin he joutuisivat vain kahdestaan hoitamaan tätä alusta — Frycollin oli sellainen pelkuri ettei hänestä olisi avuksi — ja tästä suunnitelmasta täytyi luopua. Kun siis ei voitu turvautua voimakeinoihin, ei auttanut muuta kuin turvautua viekkauteen hetkellä, jolloin Albatross koskettaisi maata. Juuri tätä Phil Evans yritti selittää kiukustuneelle virkatoverilleen, peläten yhä hänen ryhtyvän ennenaikaiseen rynnäkköön, joka olisi vain pahentanut heidän asemaansa.
Ainakaan nyt ei ollut sopiva hetki. Ilma-alus kiiti täyttä vauhtia Tyynen Valtameren pohjoispäätä kohti. Seuraavana aamuna, kesäkuun 16. päivänä, ei enää näkynyt maata. Koska rannikko pyöristyi Vancouverin saaresta alkaen Aleuttien saariryhmään saakka — sen osan Amerikkaa Venäjä luovutti Yhdysvalloille vuonna 1867 — niin tuntui hyvinkin luultavalta, että Albatross joutuisi ylittämään valtameren pohjoisimman pohjukan kohdalta, ellei suuntaa muutettaisi.
Kuinka pitkiltä yöt tuntuivatkaan molempien matkustajien mielestä! Siksi he aina aamulla riensivätkin ulos hytistään. Kun he tänä aamuna tulivat ilma-aluksen kannelle, oli aurinko jo monta tuntia sitten valaissut itäistä horisonttia. Pian oli tulossa kesäpäivänseisaus, vuoden pisin päivä pohjoisella pallonpuoliskolla, ja kun nyt oltiin 60 leveysasteen kohdalla, yötä tuskin olikaan.
Mitä tuli insinööri Roburiin, niin hän joko tottumuksesta tai tahallaan viipyi pitkään kajuutassaan. Astuttuaan sieltä tänään ulos hän tyytyi vain tervehtimään molempia vieraitaan kohdatessaan heidät ilma-aluksen peräkannella.
Mutta myös Frycollin oli uskaltanut ulos hytistään, silmät punaisina unen puutteesta, katse tylsänä, jalat tutisten. Hän käveli varovasti tunnustellen, ikään kuin joka hetki peläten lattian pettävän. Ensin hän loi katseensa ylöspäin, tutkien kojeita, jotka kannattivat Albatrossia ilmassa. Ne toimivat rauhoittavan tasaisesti liikoja kiirehtimättä.
Sitten neekeri hoiperteli kaidepuuta kohti ja tarttui siihen molemmin käsin, pysyäkseen varmemmin tasapainossa. Arvatenkin hänen teki mieli katsahtaa maata, jonka kohdalla ilma-alus nyt oli enintään kahdensadan metrin korkeudessa.
Frycollinin oli tarvinnut aika lailla karaista sisuaan ryhtyäkseen näin merkilliseen temppuun. Vaati todellakin häneltä suurta rohkeutta, ennen kuin hän pani henkensä alttiiksi.
Ensin Frycollin seisoi takakenossa, pidellen kiinni kaidepuusta; sitten hän yritti tempoa sitä koetellakseen sen tukevuutta, suoristautui täyteen mittaansa, taivutti yläruumistaan eteenpäin ja kurotti päätään reunan yli. Tarpeetonta sanoa, että hän kaikkia näitä eri liikkeitä suorittaessaan piti silmänsä kiinni. Lopulta hän avasi ne.
Kuului hirveä kiljahdus, ja samassa hän peräytyi kiireesti pään painuessa syvälle olkapäiden väliin.
Tyhjyyden pohjalla hän oli nähnyt rajattoman meren. Hänen hiuksensa olisivat varmasti nousseet pystyyn, elleivät ne olisi olleet niin takkuisen kähärät.
— Meri..! Meri…! ulvoi hän.
Ja hän olisi kellahtanut nurin, ellei kokki olisi sattunut paikalle ja ottanut häntä syliinsä.
Tämä kokki oli ranskalainen, kotoisin kenties Gascognesta [gascognelaiset ovat tunnettuja kerskureita. Tapage = melu. Suom.], vaikka hänen nimensä olikin François Tapage. Jollei hän ollut gascognelainen, niin hän oli ainakin lapsuudessaan hengittänyt Garonne-virran tuulia. Kuinka tämä François Tapage oli joutunut insinööri Roburin palvelukseen? Millainen sattuma oli tuonut hänet Albatrossin miehistöön? Sitä ei varmaankaan kukaan osaisi sanoa. Mutta englantia tämä veitikka puhui kuin aito jenkki.
— No no, pystyyn vain, pystyyn! kokki huusi pakottaen neekerin suoristautumaan iskemällä häntä nasevasti kylkeen.
— Master Tapage! miesraukka vastasi luoden epätoivoisia katseita potkureihin päin.
— Mikä hätänä, Frycollin?
— Hajoaako tämä laiva?
— Ei, vaikka loppujen lopuksi se kyllä hajoaa.
— Miksi..! Miksi?
— Siksi, että kaikki aukeaa, kaikki raukeaa, kaikki laukeaa, kuten sanotaan kotipuolessa.
— Mutta kun meri on alla!
— Jos pudotaan, niin mikäs sen parempaa.
— Silloinhan upotaan!
— Upotaan kyllä, mutta ei murs-kaan-nu-ta! François Tapage vastasi korostaen erikseen joka tavua.
Hetkistä myöhemmin Frycollin oli kantta pitkin madellen kadonnut hyttinsä perimmäiseen soppeen.
Koko tämän päivän ilma-alus kulki vain kohtalaista vauhtia. Se näytti melkein hipaisevan valtameren tyyntä, auringonvalossa kimaltelevaa pintaa ja oli laskeutunut niin alas, että veteen oli vain muutama kymmenen metriä.
Setä Prudence ja hänen kumppaninsa olivat vuorostaan jääneet hyttiinsä, päästäkseen tapaamasta Roburia, joka käveli tupakoiden, milloin yksinään, milloin työnjohtajansa Tom Turnerin seurassa. Vain puolet potkureista oli käynnissä, mutta sekin riitti kannattamaan Albatrossia ilmakehän alemmissa ja siis raskaammissa kerroksissa.
Näissä oloissa ilma-aluksen miehistö olisi voinut saada vaihtelua arkeensa harjoittamalla hauskaa kalastusta, jos vain vedet olisivat näillä Tyynen meren seuduilla olleet kalaisia. Mutta pinnalla näkyi vain valaita, sitä keltamahaista lajia, jolla oli pituutta aina 25 metriä ja jota pidettiin pohjoisten merien kaikkein pelottavimpana. Ammattikalastajat varoivat millään ehdolla ahdistamasta niitä, sillä ne olivat kerrassaan uskomattoman voimakkaita.
Tällainen valas oli toki voitu vaaratta pyydystää joko tavallisella harppuunalla taikka Fletcherin raketilla eli harppuunapommilla, jollaisia oli aluksen varastossa.
Mutta mitä hyötyä oli tarpeettomasta teurastuksesta? Roburin teki kuitenkin kai mieli näyttää Weldon Instituutin kahdelle jäsenelle, mihin kaikkeen hänen ilma-aluksestaan oli, ja siksi hän päätti pyydystää yhden näistä valashirviöistä.
Kun kajahti huuto: — Valas, valas! tulivat setä Prudence ja Phil Evans ulos hytistään. Kenties jokin valaanpyytäjien alus oli tullut näkyviin… Siinä tapauksessa he molemmat olisivat uskaltaneet hypätä mereen vaikka päistikkaa, päästäkseen pakoon lentävästä vankilastaan, luottaen mahdollisuuteen, että heidät poimittaisiin johonkin veneeseen.
Albatrossin koko miehistö oli jo järjestynyt kannelle ja odotti käskyjä.
— Yritämme siis, master Robur? työnjohtaja Turner kysyi.
— Kyllä, Tom, insinööri vastasi.
Kajuutassa olivat koneenkäyttäjä ja hänen kaksi apulaistaan paikoillaan valmiina suorittamaan ne temput, joihin annettaisiin käskyt kädenliikkeillä. Pian sitten Albatross alkoi laskeutua, pysähtyen noin viidentoista metrin päähän merenpinnasta.
Ulapalla ei näkynyt ainoatakaan laivaa — kuten molemmat matkustajat panivat merkille — eikä missään suunnalla maata, jonne he olisivat voineet pyrkiä uimalla, jos kohta se olisikin edellyttänyt, ettei Robur yrittäisi saada heitä kiinni.
Pian saatiin huomata, että valaita oli lähellä nousemassa meren pintaan hengittämään, sillä ilmaan kohosi höyry- ja vesipatsaita, joita ne puhalsivat sierainaukoistaan.
Tom Turner oli asettunut keulaan, mukanaan kaksi apulaista. Hänen ulottuvillaan oli Kaliforniassa valmistettu harppuunapommi, joita ammutaan hakapyssyillä. Se on metallisylinterin tapainen, ja toisessa päässä oli pitkulainen pommi, jossa oli väkäkärkinen varsi.
Robur oli noussut keulatuhdolle ja antoi sieltä oikealla kädellä koneenkäyttäjille ja vasemmalla ruorimiehelle merkkejä, mitä heidän kulloinkin oli tehtävä. Täten hän hallitsi ilma-alustaan joka suhteessa sen liikkeitä myöten. Oli kerrassaan uskomatonta, kuinka nopeasti ja täsmällisesti Albatross totteli kaikkia hänen käskyjään. Sitä olisi voinut luulla eläväksi olennoksi, jonka sieluna oli insinööri Robur.
— Valas…! Valas! Tom Turner huusi taas.
Todellakin tuli valaan selkä näkyviin vajaan kilometrin päässä Albatrossin keulapuolella.
Ilma-alus lensi sen yläpuolelle ja pysähtyi ollessaan siitä ainoastaan parinkymmenen metrin päässä.
Tom Turner oli sovittanut olkapäätään vasten hakapyssyn, jonka tukena oli kaidepuuhun koverrettu lovi. Hän laukaisi ja ammus kiiti valaan ruumista kohti perässään pitkä köysi, jonka toinen pää oli kiinnitetty Albatrossin kanteen. Pommi räjähti törmätessään vastukseen ja sen sisältä lennähti pieni harppuunan tapainen, kaksihaarainen laite, joka juuttui valaan lihaan.
— Huomio! Turner huusi.
Niin vastahakoisesti kuin setä Prudence ja Phil Evans olivatkin mukana, he eivät kuitenkaan voineet olla tarkkaavasti seuraamatta tätä näytelmää.
Pahasti haavoittunut valas läiskytti pyrstöllään vettä niin rajusti, että pärske ulottui ilma-aluksen keulaan asti. Sitten se sukelsi hyvin syvälle kiskoen perässään köyttä, jonka annettiin juosta kehältä. Se oli ennakolta pantu vesisoikkoon, jottei kitka liikaa kuumentaisi köyttä. Noustuaan sitten takaisin pinnalle valas lähti täyttä vauhtia pakoon pohjoista kohti.
Albatrossia hinattiin nyt suorastaan uskomatonta vauhtia. Ne potkurit, jotka kuljettivat eteenpäin, oli pysäytetty. Valaan annettiin ponnistella mielensä mukaan, mutta ilma-alus yritettiin aina pitää samassa suunnassa kuin sekin. Tom Turner oli valmiina katkaisemaan köyden siltä varalta, että uusi sukellus olisi muuttanut tilanteen liian vaaralliseksi.
Puolisen tuntia jatkui tätä hinaamista ja matkaa tehtiin ehkä kymmenkunta kilometriä, mutta vähitellen alkoi näkyä merkkejä siitä, että valaan voimat heikkenivät.
Silloin koneenkäyttäjän apulaiset saivat Roburilta käskyn panna Albatross kulkemaan taaksepäin, ja potkurit vetivät kovaa vastarintaa tekevää valasta yhä lähemmäs.
Pian oli ilma-alus enää tuskin kymmentä metriä sen yläpuolella. Pyrstö pieksi vettä yhä uskomattoman rajusti. Valaan kääntyessä selälleen sen ympärillä kieppui suunnattomia tyrskyjä.
Äkkiä se nousi niin sanoaksemme seisaalle, heittäytyi päistikkaa veteen ja sukelsi niin nopeasti syvyyteen, että Tom Turner tuskin ehti päästää köyden juoksemaan.
Silloin ilma-alus väkisinkin kiskoutui vedenpintaan asti. Sille kohtaa, jonne valas oli kadonnut, oli syntynyt hirveä pyörre. Ilma-aluksen kaiteen yli ryöpsähti hyökyaalto, aivan kuten vettä pärskähtää laivan lippuihin asti kovassa vastatuulessa ja aallokossa.
Mutta onneksi Tom Turner sai kirveeniskulla katkaistuksi köyden, ja Albatross, joka nyt oli vapautunut hinaajastaan, nousi nopeasti kahdensadan metrin korkeuteen.
Koko ajan oli Robur ohjannut liikkeitä kylmäverisesti, menettämättä hetkeksikään malttiaan.
Muutamia minuutteja myöhemmin valas näkyi nousevan taas pinnalle — tällä kertaa kuolleena. Joka suunnasta lenteli merilintuja iskeäkseen kyntensä sen raatoon ja päästivät kuuluville niin huikeita huutoja, että ne olisivat kokonaiselta kongressiltakin lyöneet korvat lukkoon.
Kun Albatross ei olisi voinut käyttää saalistaan mihinkään, se kääntyi entiseen suuntaansa, kiitäen länttä kohti.
Seuraavana eli kesäkuun 17. päivänä, kello kuuden tienoissa aamulla, alkoi taivaanrannalla häämöttää jonkin maan ääriviivat. Se oli Alaskan niemimaa ja pitkä sarja Aleuttien saariryhmän luotoja.
Ilma-alus hyppäsi tämän merivallituksen yli, jonka tienoilla asustaa ylenpalttisen runsaasti turkishylkeitä. Aleuttilaiset, jotka pyydystivät niitä venäläis-amerikkalaiselle kauppayhtiölle, saivat niistä erinomaiset tulot, sillä nämä maalla ja vedessä elävät ruosteenkarvaiset otukset olivat hyvinkin pari metriä pitkiä ja painoivat toisinaan jopa 250 kiloa. Niitä oli näkyvissä tuhansittain loppumattomissa jonoissa, jotka olivat järjestyneet ikään kuin taistelurintamaan.
Ne eivät hievahtaneetkaan paikaltaan Albatrossin liitäessä yli, mutta toisin oli kaakkurien, kuikkien ja muiden vesilintujen laita, jotka kirkuivat käheästi ja sitten hävisivät veden alle, ikään kuin niitä olisi uhannut jokin pelottava ilmapeto.
Kahdentuhannen kilometrin matkaan Beringin meren poikki, aina ensimmäisistä Aleuttien saarista Kamtsatkan uloimpaan kärkeen asti, tarvittiin noin vuorokausi. Jos setä Prudence ja Phil Evans yhä aikoivat toteuttaa pakosuunnitelmansa, ei tilanne enää ollut heille suotuisa. Sillä paon onnistumiseksi olivat mahdollisuudet erittäin vähäiset siinä tapauksessa, että täytyisi jäädä Aasian etäisimpään erämaahan tai Ohotan meren rannikolle. Albatross näkyi suuntautuvan joko Japaniin tai Kiinaan päin. Jos ilma-alus pysähtyisi jonnekin näiden valtakuntien alueelle, he päättivät sittenkin paeta, vaikkei kenties olisikaan oikein viisasta jättäytyä kiinalaisten tai japanilaisten armoille.
Mutta pysähtyisikö se sinnekään! Se ei ollut lintu, joka lopulta väsyisi liian kauan lennettyään, tai ilmapallo, jonka olisi kaasun loppuessa pakko laskeutua maahan. Albatrossilla oli vielä varastossa kaikkea, mitä se tarvitsi, ehkä moneksikin viikoksi, ja ihmeellisen tehokkaat koneet eivät osoittaneet merkkiäkään heikkenemisestä ja väsymyksestä.
Kesäkuun 18. päivänä lennettiin kuin yhdellä hyppäyksellä poikki Kamtsatkan niemimaan, josta saatiin nähdä tuskin muuta kuin Petropavlovskin siirtola ja Kljutsevin tulivuori, sitten toisella hyppäyksellä yli Ohotan meren, melkein Kuriilien saarten kohdalta, jotka patoavat sen päästäen vettä läpi vain satoja pikku kanavia myöten. Aamulla kesäkuun 19. päivänä Albatross saavutti Japanin pohjoiskärjen ja Sahalinin saaren välillä olevan salmen, joka muistutti Englannin kanaalia, ja johon Siperian suuri Amur-joki laski vetensä.
Silloin nousi hyvin sankka sumu, jonka yläpuolelle ilma-aluksen täytyi nousta. Tosin sen ei olisi tarvinnut pysytellä sen yläpuolella voidakseen säilyttää nykyisen suuntansa. Näin korkealla ei ollut syytä pelätä esteitä, ei muistopatsaita, joihin se voisi törmätä, eikä vuoriakaan, joihin osuessaan se olisi vaarassa murskautua. Alla oleva maa oli jokseenkin tasaista. Mutta usvahuurut ovat aina perin kiusallisia, ja ilma-aluksessa olisi kaikki kastunut.
Siksi oli paras nousta näiden huurujen yläpuolelle, joiden paksuus maanpinnasta lukien oli kolmen- ja neljänsadan metrin vaiheilla. Potkurit pantiin siis pyörimään nopeammin, ja Albatross pääsi yläilmoissa jälleen auringon paisteeseen.
Näissä oloissa olisi setä Prudencen ja Phil Evansin ollut hieman vaikea toteuttaa pakoaikeensa siinäkin tapauksessa, että he olisivat jotenkin voineet päästä pois ilma-aluksesta.
Mennessään tänään heidän ohitseen Robur seisahtui hetkiseksi ja sanoi kuin sattumalta, kiinnittämättä asiaan sen enempää huomiota:
— Hyvät herrat, kun purje- tai höyrylaiva joutuu keskelle sumua, josta se ei pääse ulos, tilanne on aina paha. Liikkuminen on mahdollista vain yhtä mittaa viheltämällä tai torveen puhaltamalla. Sitäpaitsi sen on pakko hiljentää vauhtia, ja vaikka kuinka varottaisiin, joka hetki olisi syytä pelätä yhteentörmäystä. Mutta Albatrossia sellaiset huolet eivät vaivaa. Mitä se välittäisi sumuista, kun se heti pääsee niistä eroon? Ilmakehä on sen vallassa, koko ilmakehä.
Sen sanottuaan Robur jatkoi tyynesti kävelyään, odottamatta vastausta, jota hän ei ollutkaan pyytänyt, ja hänen piippunsa savupilvet kiertelivät taivaansineä kohti.
— Setä Prudence, Phil Evans sanoi, — näyttää tosiaankin siltä, ettei tämän merkillisen Albatrossin tarvitse pelätä mitään.
— Saammepa nähdä! Weldon Instituutin puheenjohtaja vastasi.
Sumua kesti kiusallisen itsepintaisesti kolme päivää, kesäkuun 21. päivään asti. Ilma-aluksen oli täytynyt nousta korkeammalle välttääkseen Japanissa Fujiyaman vuoret. Mutta kun usvaverho oli repeytynyt rikki, tuli näkyviin valtavan iso kaupunki, jossa oli palatseja, huviloita, majoja, puutarhoja, puistoja. Sinne katsahtamattakin Robur olisi voinut sanoa, mikä kaupunki se oli, sillä hänen tarvitsi vain panna merkille tuhansien koirien sieltä kuuluva haukunta, petolintujen kirkuna ja varsinkin se raadonhaju, joka teloitettujen ruumiista levisi yläilmoihin asti.
Molemmat matkustajat sattuivat olemaan kannella silloin, kun insinööri mittasi korkeutta tällä kohdalla siltä varalta, että pitäisi jatkaa matkaa sumun lävitse.
— Hyvät herrat, hän sanoi, — minulla ei ole mitään syytä salata teiltä, että tuo on Yeddo, Japanin pääkaupunki.
Setä Prudence ei vastannut. Insinöörin läsnäollessa häntä tukehdutti, aivan kuin hänen keuhkoihinsa ei olisi virrannut ilmaa.
— Yeddo, Robur jatkoi, — on todellakin hyvin merkillisen näköinen.
— Olkoon kuinka merkillinen tahansa… Phil Evans vastasi.
— Se ei kuitenkaan vastaa Pekingiä, sitäkö tarkoitatte? insinööri keskeytti. — Samaa mieltä olen itsekin, ja pian saatte verrata.
Kukapa olisi voinut olla kohteliaampi vierailleen.
Albatross, joka oli kiitämässä kaakkoon, muutti nyt suuntansa itäiseksi, uudelle reitille.
Yöllä sumu hälveni. Mutta sitten huomattiin jokseenkin läheisen pyörremyrskyn oireita, ilmapuntari laski nopeasti, kaikki huurut katosivat, soikion muotoisia valtavia pilviä kerääntyi vaskenkarvaiselle taivaalle; vastakkaisella puolella ilmaantui horisonttiin pitkiä karmiininpunaisia juovia, jotka piirtyivät selvästi harmaansinertävää taustaa vasten, ja pohjoisessa näkyi räikeän kirkkaana leveä kiila; lisäksi meri oli aivan tyyni mutta auringon laskiessa se muuttui kolkon helakanpunaiseksi.
Kaikeksi onneksi tämä pyörremyrsky puhkesi etelämpänä, ja sen ainoa seuraus oli että lähes kolme vuorokautta kestänyt sakea sumu vihdoinkin hajaantui.
Tunnissa oli lennetty kahdensadan kilometrin levyisen Korean salmen poikki, ja sitten matka suuntautui tämän niemimaan äärimmäisen kärjen toiselle puolelle. Samalla kun pyörremyrsky arvatenkin riehui Kiinan kaakkoisella rannikolla, leijaili Albatross Keltaisen meren yläpuolella ja sitten kesäkuun 22. ja 23. päivänä Petchelin lahden yllä; 24 päivänä se kulki pitkin Pei-Hon laaksoa ja saapui vihdoin Taivaan valtakunnan pääkaupungin kohdalle.
Kaiteen yli kurottaen setä Prudence ja Phil Evans, kuten insinööri oli ennakolta luvannut, saivat hyvin selvästi katsella tätä suunnattoman laajaa kaupunkia, muuria, joka jakoi sen kahteen osaan — mantsulaiseen ja kiinalaiseen — ympäröiviä kahtatoista esikaupunkia, keskustaa kohti säteittäin ulottuvia puistokatuja, temppeleitä, joiden keltaiset ja vihreät katot kimaltelivat nousevan auringon loisteessa, puistoja, joiden keskellä kohosivat mandariinien palatsit; sitten tuli mantsukaupunginosan keskellä näkyviin 668 hehtaarin [siis neljätoista kertaa niin suuri kuin Pariisin Mars-kenttä] laajuisella alalla Keltainen kaupunki, sen temppelit, keisarilliset puutarhat, tekojärvet ja hiilivuori, joka on koko pääkaupunkia korkeampi; ja vihdoin Keltaisen kaupungin keskellä, ikään kuin nelisärmäinen kiinalainen sotanuija olisi pistetty toisen sisään, Punainen kaupunki eli keisarin palatsi kaikkine merkillisyyksineen, joita sen eriskummallinen rakennustyyli tarjosi nähtäväksi.
Tällä hetkellä tuntui Albatrossin alla koko ilmakehä olevan täynnä omituisia, sointuvia säveliä. Olisi melkein luullut, että nyt soitettiin Aioloksen harpuilla. Ilmassa liiteli satakunta erimuotoista leijaa, jotka oli valmistettu palmujen tai pandanut-puiden lehdistä; kunkin yläosassa oli jonkinlainen kaari kevyestä puulajista, ja sen päiden väliin oli pingotettu ohut bamburuo'on säle. Kun nämä eripitkät säleet värähtelivät tuulenvireessä kuten hanurin kielet, syntyi monisävelistä, mitä surumielisintä hyminää. Sitä kuunnellessa tuntui siltä kuin olisi hengittänyt soivaa happea.
Roburin mieleen juolahti laskeutua lähemmäksi tätä ilmaorkesteria, ja Albatross laskeutuikin hitaasti leijamusiikin keskelle.
Mutta se aiheutti heti tavattoman hälinän kaupungin runsaslukuisessa väestössä. Gongit ja muut kiinalaisten hirveät soittimet kumisivat, pyssyistä ammuttiin tuhansia laukauksia, sadat mörssärit tulittivat — yritettiin kaikkea, jotta ilma-alus saataisiin poistumaan. Jos Kiinan tähtitieteilijät nyt pääsivätkin selville siitä, että tämä ilmassa liikkuva kone oli juuri se merkillinen ilmiö, jonka näkeminen oli herättänyt niin paljon väittelyä, niin tuhannet Taivaan valtakunnan asukkaat, halvimmasta kantajasta moninappisimpaan mandariiniin asti, sitä vastoin luulivat sitä maailmanlopun hirviöksi, joka nyt oli ilmestynyt Buddhan taivaalle.
Näistä mielenosoituksista ei paljonkaan välitetty luoksepääsemättömällä Albatrossilla. Keisarillisten puutarhojen pylväisiin sidotut leijojen narut joko leikattiin poikki tai vedettiin kiireesti takaisin. Toiset näistä kevyistä soittimista painuivat nopeasti maahan hymisten entistä kovemmin, toiset putosivat kuin linnut, joiden siipeen oli osunut lyijyä ja joiden laulu katkesi viimeisen hengenvedon myötä.
Silloin remahti Tom Turnerin torvesta järisyttävä toitotus Kiinan pääkaupungin yli ja hukutti valtavaan ääneensä ilmakonsertin viimeiset sävelet. Mutta se ei lopettanut maanpäällisiä ponnistuksia. Kun sitten muuan ammus oli räjähtänyt vain parinkymmenen metrin päässä Albatrossista, noustiin taas yläilmoihin kauas ihmisten ulottuvilta.
Mitä tapahtui niinä muutamina päivinä, jotka nyt seurasivat? Ei mitään sellaista, mitä vangit olisivat voineet käyttää hyväkseen. Mihin suuntaan ilma-alus kulki? Jatkuvasti lounaaseen, ja siitä voitiin päätellä, että oltiin matkalla kohti Hindustania. Samalla havaittiin, että alituisesti kohoava maaperä pakotti Albatrossin ohjaamaan kulkunsa harjanteiden mukaan. Noin kymmenen tuntia Pekingistä lähdön jälkeen, olivat setä Prudence ja Phil Evans saaneet nähdä osan suurta Kiinanmuuria Chen-Sin rajalla. Sitten väistettiin Lungin vuoret, lennettiin Huanghon laakson päällitse ja päästiin vihdoin Kiinan valtakunnan rajan poikki Tiibetin alueelle.
Tiibetissä he saivat nähdä paljaita ylätasankoja, siellä täällä lumipeitteisiä vuorenhuippuja, kuivuneita rotkoja, jäätiköistä virtaavia puroja, notkelmia kimaltelevine suolakerroksineen ja viheriöivien metsien ympäröimiä järviä. Ja kaiken yli puhalsi tuuli, joka usein oli jäätävän kylmä.
Ilmapuntari oli nyt laskenut 450 millimetriin ja osoitti siis Albatrossin olevan runsaasti neljätuhatta metriä merenpintaa ylempänä. Näin korkealla lämpötila tuskin nousi yli nollan, vaikka nyt oli pohjoisen pallonpuoliskon lämpimin vuodenaika. Kun tämän kylmyyden lisäksi tuli nopean vauhdin aiheuttama viima, kävi kannella seisoskeleminen kovin kiusalliseksi, niin että molemmat virkatoverit, joilla tosin oli yllään paksut matkapeitteet, pitivät mukavampana palata hyttiinsä.
Sanomattakin on selvää, että yläpotkurit oli täytynyt panna pyörimään äärimmäisen nopeasti, jotta ne voivat kannattaa Albatrossia tuntuvasti ohenneessa ilmassa. Mutta ne toimivat täydellisesti, ja ilma-aluksessa tuntui siltä kuin niiden siipien hyrinä olisi tuudittanut uneen.
Tänään sai Garlok, läntisen Tiibetin kaupunki, Guari-Korsumin maakunnan tärkein paikka, nähdä Albatrossin liitelevän ylitseen kirjekyyhkysen kokoisena.
Kesäkuun 27. päivänä setä Prudence ja Phil Evans panivat merkille suunnattoman pitkän harjanteen, josta kohosi muutamia korkeita lumihuippuja ja joka peitti horisontin. Etukajuutan seinää vasten nojaten, kestääkseen kovan viiman, he katselivat näitä jättiläisröykkiöitä, jotka näyttivät kiitävän ilma-alusta kohti.
— Arvatenkin Himalaja, Phil Evans sanoi, — ja luultavasti Robur aikoo tehdä kaarroksen sen juurella yrittämättä päästä Intiaan.
— Sitä pahempi! setä Prudence vastasi. — Jos olisi menty niin suunnattoman laajalle alueelle, niin kenties olisimme voineet…
— Paitsi jos hän kiertää vuorijonon ympäri idästä Birman tai lännestä
Nepalin kautta.
— Olkoon kuinka tahansa, mutta sen minä takaan, ettei hän uskalla kulkea sen ylitse!
— Niinkö? sanoi muuan ääni.
Seuraavana eli 28. päivänä kesäkuuta Albatross oli vastapäätä tätä ääretöntä vuorirykelmää, Tsangin maakunnan yläpuolella. Himalajan toisella puolella oli Nepalin alue.
Pohjoisesta päin tultaessa katkaisi reitin Intiaan kolme perättäistä vuorijonoa. Molemmat pohjoiset, joiden väliin Albatross oli pujahtanut kuin laiva keskelle valtavia kareja, olivat ensimmäisiä askelmia Keski-Aasian sulussa. Ensiksi tuli Kuen-Lun, sitten Karakorum, ja näiden välissä oli Himalajan kanssa yhdensuuntainen, pitkänomainen laakso melkein sen vedenjakajan kohdalla, jonka länsipuolella virrat laskivat Indukseen ja itäpuolella Brahmaputraan.
Kuinka suurenmoinen tämä vuoristo olikaan! Sen huipuista oli mitattu jo kolmattasataa, joista seitsemäntoista ylittää 7500 metriä! Albatrossin edessä kohosi Everestin kukkula 8840 metrin korkuisena. Oikealla puolella oli Dhaulagiri, jolla oli korkeutta 8200 metriä, ja vasemmalla Kanchanjanga, jolla oli korkeutta 8592 metriä ja joka menetti ensimmäisen sijan silloin, kun Everestin korkeus viimeksi mitattiin tarkemmin.
Ilmeisesti Robur ei aikonut ylittää näiden kukkulain huippuja, vaan hänellä oli varmaankin tiedossaan Himalajan eri solia, muiden mukana Ibi-Gaminin sola, jonka kautta Schlagintweit-veljekset vuonna 1856 kulkivat 6800 metrin korkeudessa, ja sitä kohti hän nyt päättävästi ohjasi ilma-aluksensa.
Nyt saatiin kokea muutamia jännittäviä, jopa tuskallisiakin tunteja. Vaikkei ilma ohentunutkaan niin paljon, että olisi pitänyt turvautua erityisiin kojeisiin hapen lisäämiseksi hyteissä, niin pakkanen ainakin oli ankara.
Robur asettui keulaan, tarmokkaat kasvot huppukauluksen suojassa, ja antoi sieltä ohjeita Albatrossin miehistölle. Tom Turner tarttui ruoriin. Koneenkäyttäjä tarkkaili paristoja, joiden happojen ei sentään onneksi tarvinnut pelätä jäätyvän. Potkureista, jotka kävivät täydellä virralla, kuului yhä kimeämpää hyrinää, vieläpä erittäin äänekästä, vaikka ilma oli hyvin ohutta. Ilmapuntarin laskeminen 290 millimetriin osoitti 7000 metrin korkeutta.
Täältä avautui ihmeellinen näköala suunnattomaan vuorirykelmään. Kaikkialla kohosi valkoisia huippuja. Järvien sijasta näkyi jäätiköitä, jotka laskeutuivat kolmentuhannen metrin päähän kukkulan juurelta. Ei ruohoa, lukuunottamatta joitakin harvoja kukkia kasvullisuuden äärimmäisellä rajalla. Ei enää komeita honkia ja seetripuita, jotka ryhmittyivät reheviksi metsiksi vuorijonon alemmilla rinteillä. Ei jättiläiskokoisia saniaisia eikä loppumattomia loiskasveja, jotka ulottuivat rungosta runkoon, kuten viidakon sisäosissa. Ei ainoatakaan eläintä, ei villihevosia eikä jakkeja, ei myöskään Tiibetin härkiä. Joskus näkyi näin ylös eksynyt yksinäinen gaselli. Ei ollut lintuja, lukuunottamatta muutamia variksia, jotka kohosivat niin korkealle kuin hengitettävää ilmaa riitti.
Kun sola oli vihdoinkin ylitetty, alkoi Albatross jälleen painua alemmas. Toisella puolella, metsäseudun takana, näkyi vain rajaton tasanko, joka levisi kiilamaisesti taivaanrantaan asti.
Silloin Robur astui vieraiden luo ja sanoi kohteliaasti:
— Hyvät herrat, Intia.