FRYCOLLIN HINATTAVANA
Insinöörillä ei suinkaan ollut aikomusta ohjata ilma-alustaan näiden Hindustanin ihmeellisten seutujen yläpuolelle. Lennettyään Himalajan ylitse näyttääkseen, miten hieno kulkuneuvo hänellä oli käytössään, ja saadakseen nekin uskomaan, jotka eivät välittäneet mistään todisteluista, hän ei varmaankaan halunnut enempää. Pitääkö siis myöntää, että Albatross oli täydellinen, vaikkei täydellisyys sovi tämän maailman oloihin? Sepä saadaan nähdä.
Jos setä Prudence ja hänen toverinsa eivät voineetkaan sisimmässään muuta kuin tunnustaa, että tämä ilma-alus oli kerrassaan ihanteellinen, he eivät kuitenkaan paljastaneet ajatuksiaan. He pohtivat yhä vain miten he saisivat tilaisuuden paeta. He eivät edes ihailleet suurenmoista näkyä, joka avautui Albatrossin kulkiessa pitkin Punjabin kiehtovia maisemia.
Himalajan juurella oli tosin suoperäinen vyöhyke aloja, joista huokui epäterveellisiä huuruja, Terain alue, jossa kuume oli alituisena maanvaivana. Mutta se ei voinut olla haittaa Albatrossille eikä uhata sen miehistön terveyttä. Ilma-alus kulki kiirehtimättä kohti polveketta jonka Hindustan teki Turkestanin ja Kiinan yhtymäkohdassa. Kesäkuun 29. päivänä, aamun ensi tunneista alkaen, tuli näkyviin Kashmirin verraton laakso.
Niin, suorastaan vertaansa vailla oli tämä rotko suuren ja pienen Himalajan välissä. Sitä rikkoivat sadat sivuhaarat suunnattomasta vuorijonosta, joka aleni Hydaspeen syvänteeseen päin. Tämä kuuluisa virta, joka kostutti sitä oikullisine mutkineen, oli saanut nähdä Poroksen ja Aleksanterin armeijojen, Intian Ja Kreikan, iskevän yhteen kaukana Aasiassa. Hydaspes virtasi yhä, vaikka molemmat makedonialaisen voittonsa muistoksi perustamat kaupungit olivat niin tyystin kadonneet, ettei niiden sijaintiakaan tiedetä.
Koko tämän aamun Albatross liiteli pitkin Srinagaria, joka tunnetaan paremmin Kashmirina. Setä Prudence ja Phil Evans näkivät komean kaupungin, joka sijaitsi virran molemmilla rannoilla, puusiltoja pingotettuina veden poikki kuin rihmat, siromuotoisilla parvekkeilla somistettuja majoja, korkeiden poppelien varjostamia lehtoja, turpeilla peitettyjä kattoja, jotka näyttivät isoilta myyränmättäiltä, risteileviä kanavia, joissa liikkui pähkinänkuoren kokoisia veneitä soutajien näyttäessä muurahaisilta, palatseja, temppeleitä, majoja, moskeijoita, bungaloweja esikaupunkien puolella — ja kaikki nämä toistuivat ylösalaisin veden peilaamana; sitten tuli näkyviin vanha Hari-Parvatan linna, joka oli pystytetty erään kukkulan laelle, kuten Pariisin tärkein linnoitus Mont-Valérienille.
— Tuo olisi Venetsia, Phil Evans sanoi, — jos nyt olisimme
Euroopassa.
— Ja jos olisimme Euroopassa, setä Prudence vastasi, — keksisimme kyllä keinon, kuinka pääsisimme takaisin Amerikkaan!
Albatross ei viipynyt sen järven kohdalla, jonka läpi Hydaspes virtasi, vaan jatkoi lentoaan pitkin laaksoa.
Mutta kerran se pysyi paikallaan noin puolen tunnin verran, laskeuduttuaan kymmenen metrin päähän virrasta. Tom Turner ja hänen apulaisensa työnsivät ilma-aluksesta ulos kumiletkun ja ryhtyivät täydentämään vesivarastoa. Akkumulaattorien sähkövirta käynnisti pumpun, joka imi vettä letkuun.
Tämän puuhan aikana olivat setä Prudence ja Phil Evans katsahtaneet toisiinsa. Kummankin mieleen oli juolahtanut sama ajatus. Nyt he olivat vain kymmenkunnan metrin päässä Hydaspeen pinnasta ja ranta oli lähellä. Molemmat olivat hyviä uimareita. Hyppy veteen voisi merkitä vapautta, ja kun he olisivat kadonneet veden alle, kuinka Robur enää saisi heitä kiinni? Jotta potkurit voisivat toimia, eikö se edellyttänyt, että Albatrossin oli pysyttävä ainakin kaksi metriä veden yläpuolella?
Hetkessä he olivat ehtineet kuvitella kaikkia mahdollisuuksia, jotka edistivät tai vaikeuttivat heidän suunnitelmaansa. Toisessa hetkessä he olivat harkinneet niitä. Nyt oli vihdoinkin tilaisuus hypätä ilma-aluksen kannelta, mutta juuri silloin laskeutui heidän olkapäilleen muutama pari käsiä.
Heitä oli pidetty silmällä, eikä heitä päästetty pakenemaan.
Tällä kertaa he eivät alistuneet vastarinnatta. He yrittivät päästä irti, mutta Albatrossin miehet olivat vahvaa väkeä.
— Hyvät herrat, insinööri sanoi heille, — kun teille on suotu ilo matkustaa Robur Valloittajan seurassa, kuten olette minua varsin sattuvasti nimittäneet, vieläpä hänen ihailtavalla Albatrossillaan, ei häntä saa tällä tavalla jättää… sanomatta hyvästejä! Ottakaa myös huomioon, ettei pako enää onnistu!
Phil Evans veti pois toverinsa, joka näytti aikovan turvautua väkivaltaan. Molemmat palasivat hyttiinsä lujasti päättäneinä paeta, vaikka se maksaisi heidän henkensä, yhdentekevää missä.
Albatross lähti jälleen lentämään länteen päin. Tämän päivän kuluessa ehdittiin kohtalaisella vauhdilla Kabulistanin alueen poikki, jonka pääkaupunki tuli hetkeksi näkyviin; sitten leikattiin Heratin kuningaskunnan raja yhdentoista kilometrin päässä Kashmirista.
Näillä seuduilla, joista yhä vielä kiistellään ja joiden kautta venäläisille avautui tie Englannin intialaisiin alusmaihin, tuli näkyviin miesjoukkoja, kolonnia, kuormastoja, yleensä kaikkea, mikä on ominaista marssivalle armeijalle tarpeineen. Samoin kuultiin tykkien jyskettä ja muskettien rätinää. Mutta insinööri ei koskaan puuttunut toisten asioihin, ellei siihen ollut pakko oman kunnian tai ihmisyyden nimessä. Hän ei siis ollut näkemästään millänsäkään, jos Herat, kuten sanotaan, oli keskisen Aasian avain, niin hänestä oli yhdentekevää, pistettiinkö tuo avain englantilaisten vai moskovalaisten taskuun. Maalliset ristiriidat tai edut eivät enää koskeneet uskalikkoa, joka oli ottanut ilmakehän ainoaksi alueekseen.
Tämä maa hävisikin pian näkyvistä oikeaan hiekkamyrskyyn, jollaisia täällä päin sattuu liiankin usein. Tebbad-nimisen tuulen mukana kulkeutui hienonhienoa pölyä, jossa oli kuumetta tuottavia taudinituja. Kuinka monta karavaania joutuikaan tuhon omaksi näissä tuulissa!
Välttyäkseen tästä pölystä, joka olisi voinut haitata hammasrattaiden täsmällistä käyntiä, Albatross nousi parin tuhannen metrin korkeuteen hakemaan puhtaampaa ilmapiiriä.
Siten ei saatu nähdä Persian rajaa eikä sen pitkiä tasankoja. Vauhti pysyi edelleen hyvin kohtalaisena, vaikkei tarvinnut pelätä mitään kareja. Tosin kartalle oli merkitty muutamia vuoria, mutta niiden korkeudet ovat jokseenkin keskinkertaisia. Pääkaupunkia lähestyttäessä piti kuitenkin välttää Demavendia, jonka lumipeitteinen huippu kohosi 6600 metrin korkeuteen, ja sitten Elbrusin vuorijonoa, jonka juurelle Teheran oli rakennettu.
Aamun koitteessa heinäkuun 2. päivänä nähtiin Demavendin kohoavan esiin hiekkaa pölyttävästä samum-tuulesta.
Albatross suuntasi siis kulkunsa kaupungin ylitse, jota tuuli verhosi hienona tomupilvenä.
Kuitenkin kello kymmenen vaiheilla aamupäivällä voitiin nähdä ympärysmuurin ulkopuolella leveitä kaivantoja ja kaupungin keskellä shaahin palatsi, sen fajanssilaatoilla päällystetyt muurit ja vesialtaat, jotka näyttivät olevan hakattu suunnattomista heleänsinisistä jalokivistä.
Mutta se katosi pian näkyvistä. Nyt Albatross muutti suuntaansa ja kiiti melkein suoraan pohjoista kohti. Muutamien tuntien kuluttua se oli pienen kaupungin kohdalla, joka oli rakennettu Persian pohjoiselle rajalle erääseen mutkaan, ja siitä alkoi laaja ulappa, jonka reunaa ei näkynyt enempää edessä kuin oikealla puolellakaan.
Kaupunki oli Ashuradan satama, venäläisten eteläisin asemapaikka
Persiaan päin ja ulappa oli meri — Kaspian meri.
Kaikki pölytuulet jäivät taakse. Erään niemen rannalla nähtiin ryhmä eurooppalaiseen tapaan rakennettuja taloja, ja ylinnä kohosi kellotapuli.
Albatross laskeutui Kaspian merta kohti, joka oli yhdeksänkymmentä metriä valtamerenpintaa ylempänä. Iltapuolella se kulki pitkin rannikkoa, joka ennen kuului Turkestaniin, mutta jo silloin Venäjään, ja joka hiljakseen yleni Balkanlahteen päin, ja seuraavana eli 3. päivänä heinäkuuta ilma-alus liiteli noin sadan metrin korkeudessa Kaspian meren yläpuolella.
Maata ei näkynyt missään suunnassa, ei Aasian eikä Euroopan puolella. Meren pinnalla nähtiin muutamia valkoisia, tuulen pullistamia purjeita. Ne olivat alkuasukkaiden laivoja, jotka olivat helposti tunnistettavissa, kaksimastoisia kesebeitä, merirosvojen muinaisia yksimastoisia kajukeja, yksinkertaisia temil-nimisiä kuljetus- tai kalastuspursia. Siellä täällä ylettyi Albatrossiin asti savukiehkuroita Ashuradan höyrylaivoista, joiden avulla Venäjä vartioi turkmeenien vesiä.
Tänä aamuna Tom Turner puheli kokki François Tapagen kanssa, joka sai erääseen kysymykseensä seuraavan vastauksen:
— Kyllä, me viivymme noin kaksi vuorokautta Kaspian meren kohdalla.
— Hyvä juttu! kokki sanoi siihen. — Silloinhan sopii varmaankin myös kalastaa?
— Juuri niin, kuten sanotte.
Kun otetaan huomioon, että Kaspian merellä oli pituutta noin tuhat kilometriä ja leveyttä vain alun neljättäsataa ja että sen ylittämiseen aiottiin käyttää neljäkymmentä tuntia, se merkitsi, että Albatrossin vauhti nyt oli hyvin hidas; sitä paitsi oli päätetty pysyä paikallaan niin kauan kuin kalastuksen vuoksi oli tarpeen.
Keulapuolella sattui silloin olemaan myös Phil Evans, joka siis kuuli Tom Turnerin vastauksen. Samalla häntä ahdisti Frycollin itsepintaisilla valituksillaan, että Phil Evans taivuttaisi setä Prudencen toimittamaan hänet maanpinnalle.
Vastaamatta tähän järjettömään pyyntöön Phil Evans meni takaisin peräpuolelle hakemaan setä Prudencea. Kun siellä oli ensin ryhdytty kaikkiin varotoimiin, ettei kukaan voisi kuunnella, hän toisti ne muutamat lauseet, jotka oli vaihdettu Tom Turnerin ja kokin kesken.
— Phil Evans, setä Prudence vastasi, — luullakseni meillä ei ole mitään syytä kuvitella, että sillä lurjuksella on kunnon aikeet meitä kohtaan?
— Ei mitään, Phil Evans myönsi. — Hän ei päästä meitä vapaiksi ennen kuin hänen mielensä tekee — jos muuten koskaan!
— Siinä tapauksessa meidän pitää yrittää millä keinoin tahansa paeta Albatrossilta.
— Mainio laite tämä sentään on, se täytyy myöntää.
— Mahdollisesti, setä Prudence huudahti, — mutta sen kapteenina on roisto, joka pitää meitä vankina vastoin kaikkea oikeutta. Sitä paitsi Albatross on ainaisena vaarana meille ja meikäläisille. Jollei meidän siis onnistu tuhota sitä…
— Ensin meidän kuitenkin täytyy päästä pois täältä, keskeytti Phil
Evans. — Katsotaan sitten.
— Sama se, setä Prudence vastasi, — jokaista tilaisuutta on käytettävä hyväksi. Nähtävästi kuljetaan Kaspian meren yli ja sitten joudumme Eurooppaan, joko pohjoisen Venäjän kohdalle tai länteen kääntyen eteläisiin maihin. Pääsemme maan kamaralle missä tahansa Atlantin mereen asti, pelastuminen on varmaa. Meidän pitää siis olla joka hetki valmiina.
— Mutta miten me pakenemme? Phil Evans kysyi.
— Kuulkaapas nyt, mitä sanon. Joskus yöllä sattuu, että Albatross leijailee vain muutaman kymmenen metrin päässä maanpinnalta. Täällä on mukana monta sopivan pitkää köyttä, ja jos hiukan rohkaisee mielensä, niin kenties voisi liukua…
— Juuri niin, ja jos sopiva tilaisuus tulee, en suinkaan epäröisi…
— Enkä minäkään, setä Prudence vakuutti. — Lisäksi tiedän, että yöllä ei ole vahdissa kuin ruorimies perässä. Yksi niistä köysistä, joihin viittasin, onkin keulassa, niin että sen voisi keriä auki kenenkään näkemättä ja kuulematta…
— Hyvä on, Phil Evans vastasi. — Mielihyvin tunnustan, setä Prudence, että te osaatte harkita tyynemmin kuin minä. Toiminnassa se onkin tärkeämpää. Mutta tällä hetkellä olemme Kaspian merellä ja näkyvissämme on useita laivoja. Albatross aikoo laskeutua ja pysähtyä kalastuksen ajaksi… Eiköhän meidän sopisi yrittää silloin?
— Ei, ei, meitä pidetään silmällä silloinkin, kun emme itse huomaa mitään, setä Prudence sanoi. — Muistattehan, kuinka kävi, kun yritimme hypätä Hydaspeeseen.
— Mutta kuka takaa, ettei meitä vartioida yölläkin? Phil Evans huomautti.
— Tästä on kuitenkin tehtävä loppu! väitti setä Prudence. — Niin, meidän on tehtävä loppu Albatrossista ja sen omistajasta!
Kuten näkyy, nämä kaksi ystävystä — varsinkin setä Prudence — saattoivat vihan vimmassa joutua kiusaukseen tehdä mitä yltiöpäisimpiä tekoja, ehkä sellaisiakin, jotka olivat pahoin ristiriidassa heidän oman turvallisuutensa kanssa.
Voimattomuuden tunne, ivallinen ylenkatse, jota Robur heille osoitti, töykeät vastaukset, joita he häneltä saivat — kaikki oli omiaan kiristämään tilannetta, jonka paheneminen kävi päivä päivältä ilmeisemmäksi.
Juuri tänään oli muuan uusi välikohtaus vähällä saada aikaan mitä ikävimmän jupakan Roburin ja hänen molempien vieraidensa välillä. Frycollinilla tuskin oli ennakolta aavistusta, että hän joutuisi antamaan siihen aiheen.
Nähdessään olevansa tämän rannattoman meren kohdalla Frycollin kauhistui taas perinpohjin. Lapsen ja neekerin tavoin, joka hän olikin, hän ei voinut hillitä itseään, vaan ruikutti, kirosi, huusi ja riehui vääntelehtien ja elehtien tuhansin eri tavoin.
— Minä tahdon täältä pois!… Minun täytyy päästä pois! hän kirkui. — Minä en ole mikään lintu! Minua ei ole luotu lentämään! Minut täytyy laskea maahan… heti paikalla!
Itsestään selvää oli, ettei setä Prudence lainkaan yrittänyt tyynnyttää häntä — päinvastoin. Ja lopulta tämä ulvonta kiusasi Roburin hermoja yli sietokyvyn.
Mutta kun Tom Turner ja hänen toverinsa aikoivat ryhtyä kalastuspuuhiin, insinööri käski sulkea Frycollinin kajuuttaan päästäkseen hänestä eroon. Neekeri ei tyyntynyt siitä, vaan pauhasi edelleen, jyskytti seinään ja parkui kahta kauheammin.
Oli puolipäivä. Albatross oli vain viisi tai kuusi metriä merenpinnan yläpuolella. Muutamat alukset olivat sen ilmestymistä pelästyen kiireimmiten paenneet. Tämä osa Kaspian merta näkyi piankin autioituvan.
Kuten voi helposti kuvitella, molempia matkustajia täytyi pitää ja pidettiinkin erikoisesti silmällä näissä oloissa, kun heidän olisi karatakseen tarvinnut vain hypätä päistikkaa veteen. Vaikkapa olettaisikin että he olisivat päässeet livahtamaan ilma-aluksen kannelta, heidät olisi helposti saatu kiinni kumiveneellä. Ei siis voinut yrittää mitään kalastuksen aikana, jota Phil Evans tahtoi katsella, kun taas setä Prudence pysyi hytissään ainaisen raivon vallassa.
Tunnettua on, että Kaspian meri oli tuliperäiselle seudulle syntynyt valtava syvänne. Tähän altaaseen laskivat monet suuret joet, kuten Volga, Ural, Kura, Kuma, Tere ja muut. Ellei liika vesi haihtuisi ilmaan, olisi tämä meri, jonka pinta-ala oli lähes 450.000 neliökilometriä ja syvyys vaihteli 18 ja 120 metrin välillä, peittänyt tulvallaan matalat ja suoperäiset rannat pohjois- ja itäpuolella. Vaikkei se ole yhteydessä Mustaanmereen eikä Araljärveen, jotka ovat sitä paljon ylempänä, siinä eli kuitenkin hyvin suuri määrä kaloja — tietysti niitä lajeja, jotka sietivät sen varsin kitkerää vettä; tähän taas oli syynä nafta, jota siihen valui eteläpäässä olevista lähteistä.
Ajatellessaan sitä vaihtelua, jota kalastus voisi tuoda tavalliseen ravintojärjestykseen, oli Albatrossin miehistö hyvinkin halukas ryhtymään tähän puuhaan.
— Huomio! huusi Tom Turner, joka juuri oli iskenyt harppuunansa siromuotoiseen, melkein hain näköiseen kalaan.
Se oli komea sampi, pituudeltaan kolmatta metriä, sitä lajia, jota venäläiset nimittävät belugaksi ja jonka mädistä saadaan kaviaaria, kun siihen sekoitetaan suolaa, etikkaa ja valkoviiniä. Virroista pyydystetyt sammet olivat ehkä parempia kuin merestä saadut, mutta nämä otettiin hyvillä mielin vastaan Albatrossin kannella.
Tuottoisammaksi kävi kalastus kuitenkin laahusnuotilla, joihin kertyi toutaimia, lahnoja, lohia, suolaisen veden haukia; erityisen runsaasti saatiin keskikokoisia sterlettejä, joita rikkaat herkuttelijat tilaavat elävinä tuotaviksi Astrakanista Moskovaan ja Pietariin. Ne, jotka tarttuivat Albatrossin nuottiin, saivat elinympäristöstään siirtyä suoraa päätä miehistön isoon kattilaan, ilman rahtikuluja.
Roburin väki kiskoi reippaasti ylös verkkoja, kun niitä oli vedetty ilma-aluksen perässä useita kilometrejä. Gascognelainen François Tapage ulvoi ilosta ja vastasi täydellisesti nimeään. Kun oli kalastettu tunnin verran, täyttyivät Albatrossin kalasumput, ja sitten noustiin taas kiitämään pohjoista kohti.
Koko tämän ajan oli Frycollin taukoamatta kirkunut, jyskyttänyt hyttinsä seiniä ja yleensä pitänyt sietämätöntä meteliä.
— Kirottu neekeri ei siis aiokaan pysyä hiljaa! sanoi Robur, jonka kärsivällisyys oli jo loppumassa.
— Minusta näyttää, hyvä herra, että hänellä on täysi oikeus olla tyytymätön, Phil Evans huomautti.
— Niinpä niin, samoin kuin minulla on oikeus pelastaa korvani tästä kidutuksesta, Robur vastasi.
— Insinööri Robur! sanoi setä Prudence, joka oli sillä hetkellä ilmestynyt kannelle.
— Mitä te haluatte, Weldon Instituutin puheenjohtaja?
Molemmat olivat astuneet toisiaan kohti. Nyt he tuijottivat toisiaan suoraan silmiin.
Sitten Robur kohautti hartioitaan ja komensi:
— Köyden päähän!
Tom Turner tajusi tarkoituksen. Frycollin raahattiin ulos hytistä.
Kuinka hirveästi hän kiljuikaan, kun työnjohtaja ja eräs hänen apumiehistään tarttuivat häneen ja sitoivat hänet eräänlaiseen saaviin, johon lujasti kiinnitettiin paksun köyden toinen pää.
Se oli juuri niitä köysiä, joiden avulla setä Prudence olisi halunnut paeta aluksesta.
Neekeri oli aluksi luullut, että hänet aiottiin hirttää… Ei, hänet vain ripustettaisiin riippumaan.
Saavi ja siinä istuva Frycollin nostettiin yli kaiteen, ja köyttä laskettiin noin kolmisenkymmentä metriä. Frycollin kieppui tyhjyydessä.
Siellä hän sai kirkua mielensä mukaan. Mutta kauhu kuristi hänen kurkkuaan, niin että hän pysyi vaiti.
Setä Prudence ja Phil Evans olivat tahtoneet estää tällaisen rangaistuksen toimeenpanon, mutta heidät työnnettiin syrjään.
— Tämä on roistomaista… ja raukkamaista! huusi setä Prudence, joka oli raivoissaan.
— Vai niin, Robur vastasi.
— Se on häpeällistä väkivaltaa, josta minä vielä vaadin teidät tilille muulla tavalla kuin sanoilla!
— Vaatikaa vain!
— Minä kostan, insinööri Robur!
— Kostakaa, Weldon Instituutin puheenjohtaja!
— Sekä teille että teikäläisille!
Albatrossin miehistö oli lähestynyt häntä pahaenteisin ilmein. Robur viittasi väelleen, että heidän tuli poistua.
— Niin juuri, minä kostan teille ja väellenne! toisti setä Prudence, jota hänen toverinsa turhaan yritti tyynnyttää.
— Milloin vain mielenne tekee, insinööri vastasi.
— Ja kaikilla mahdollisilla keinoilla!
— Jo riittää, Robur ärjäisi nyt uhkaavalla äänellä. — Meillä on mukana toisiakin köysiä. Jollette pysy hiljaa, niin isäntä tekee palvelijalleen seuraa.
Setä Prudence vaikeni, ei pelosta, vaan siksi, että hän sai pahan tukehtumispuuskan, jolloin Phil Evansin asiaksi jäi taluttaa hänet pois hyttiinsä.
Jo tunnin aikaa oli sää ollut huomattavasti muuttumassa. Siitä näkyi oireita, joista ei voinut erehtyä. Selvästi oli alkamassa ukonilma. Ilmakehään oli kerääntynyt sähköä niin suunnattoman paljon, että noin puoli kolmen aikaan Robur sai havaita erään ilmiön, jota ei ollut koskaan ennen kokenut.
Pohjoisesta käsin, josta myrsky teki tuloaan, nousi aivan kuin valoisia höyrykiehkuroita, jotka varmaankin johtuivat siitä, että sähköjännitys oli erilainen ylemmissä ja alemmissa pilvikerroksissa.
Näistä merkillisistä suikaleista heijastui meren pintaan lukemattomia välähdyksiä, jotka muuttuivat sitä kirkkaammaksi, mitä enemmän taivas tummeni.
Albatrossin ja sähköilmiön täytyi piankin törmätä, koska ne kulkivat toisiaan vastaan.
Entä Frycollin? Hän oli tietysti yhä hinattavana — nimenomaan juuri hinattavana, sillä saavia kannattava köysi kiristyi laahautumaan hyvin vinosti ilma-aluksen perässä, joka kulki sadan kilometrin nopeudella.
Hänen kauhuansa ei voi sanoin kuvata sillä hetkellä, kun salamat alkoivat halkoa ilmaa hänen ympärillään ja samalla ukkonen jyrähteli yli koko taivaankannen.
Ilma-aluksen koko miehistö tarvittiin ohjaamaan alusta tällaisessa myrskyssä. Välillä noustiin ukkospilvien yläpuolelle, välillä taas yritettiin päästä niistä eroon kulkemalla alempien kerrosten läpi.
Mutta äkkiä, juuri kun Albatross oli melko korkealla — noin tuhannen metrin päässä merestä — räjähti tavattoman ankara salamanisku. Samalla purkautui raju tuulenpuuska. Muutaman sekunnin kuluttua syöksyivät tuliset pilvet ilma-alusta kohti.
Phil Evans tuli nyt puhumaan Frycollinin puolesta ja pyysi, että hänet kiskottaisiin takaisin kannelle.
Mutta Robur oli jo ennen hänen puuttumistaan asiaan tehnyt päätöksensä, ja hänen käskynsä mukaan miehet vetivät paraikaa köyttä, kun äkkiä huomattiin, että yläpotkurien pyöriminen selittämättömästä syystä hidastui.
Robur riensi keskikajuutan luo ja huusi koneenkäyttäjälle:
— Voimaa lisää, voimaa! Täytyy nopeasti kohota myrskypilvien yläpuolelle!
— Mahdotonta, herra!
— Mikä on vikana?
— Sähkövirta lakkoilee… se katkeilee jatkuvasti!
Ja Albatross painuikin hiljakseen alemmas.
Samoin kuin ukkosen aikana sattuu sähkölennättimessä, kävi nytkin sähkön toiminta vajavaiseksi ilma-aluksen akkumulaattoreissa. Mutta kun oli vain kiusallinen juttu, jos sähkösanomien lähettäminen keskeytyi, tässä tapauksessa se merkitsi hirvittävää vaaraa, sillä Albatross syöksyi merta kohti kenenkään voimatta sitä estää.
— Anna pudota, Robur huusi, — niin pääsemme sähkövyöhykkeestä!
Kuulkaapas, pojat, nyt tarvitaan kylmäverisyyttä!
Insinööri oli noussut komentosillalle. Kaikki miehet olivat paikoillaan valmiina toteuttamaan päällikkönsä käskyt.
Vaikka Albatross oli jo laskeutunut toistasataa metriä, se oli vieläkin pilvessä keskellä välähdyksiä, jotka risteilivät kuin tykistön laukaukset. Täytyi melkein uskoa, että salama iskisi sen pirstaleiksi. Potkurit hidastuivat yhä enemmän, ja sen sijaan, että äsken oli pudottu jokseenkin verkkaisesti, näytti nyt uhkaavan syöksy mereen.
Jos tätä vauhtia jatkuisi, ei kestäisi minuuttiakaan, ennen kuin ilma-alus koskisi veteen, ja kun se sitten uppoisi, sitä ei millään voimalla kyettäisi nostamaan.
Äkkiä nähtiin, että sähköpilvi oli jäänyt Albatrossin yläpuolelle. Silloin oli aaltojen harjalle enää tuskin kahtakymmentä metriä. Parin kolmen sekunnin päästä ne olisivat lyöneet yli kannen.
Mutta Robur käytti hyväkseen tätä otollista silmänräpäystä, syöksyi keskikajuuttaan, tarttui käynnistinvipuihin ja päästi täyden virran paristoihin, joita ei enää häirinnyt ympäröivän ilmakehän sähköjännite… Tuokion kuluttua potkurit olivat taas saaneet tavallisen nopeutensa, putoaminen pysähtyi, ja Albatross kulki jokseenkin matalalla, jättäen yhä kauemmas taakseen myrskyn keskuksen.
Tällä välin ei tietysti voitu sen enempää huolehtia Frycollinista, joka vasten tahtoaan sai kylmän kylvyn — tosin vain muutamaksi sekunniksi. Kun hänet sitten kiskottiin ylös, hän oli likomärkä, aivan kuin olisi käynyt meren pohjassa asti. On helppo uskoa, että hänestä oli haihtunut halu kirkua.
Seuraavana eli heinäkuun 4. päivänä Albatross lensi Kaspian meren pohjoisreunan poikki.