SETÄ PRUDENCEN KIUKKU
Parin seuraavan vuorokauden aikana, jos koskaan, oli setä Prudencen ja Phil Evansin luovuttava kaikesta toivosta päästä pakoon. Pelkäsikö Robur ehkä, että hänen vankiensa vartioiminen kävisi hankalammaksi Euroopan yli kulkiessa? Se oli mahdollista. Muuten hän kyllä tiesi, että he olivat päättäneet yrittää mitä tahansa toteuttaakseen pakoaikeensa.
Olkoon miten tahansa, mutta silloin olisi jokainen yritys ollut selvä itsemurha. Jos hyppäsi junasta, joka kiiti sadan kilometrin tuntivauhtia, se ei kenties ollut kuin henkensä vaarantamista, mutta jos kulkuneuvon vauhti oli kaksisataa kilometriä, niin hyppy siitä merkitsi kuolemaa.
Juuri tällä nopeudella — suurimmalla, mihin voitiin päästä — Albatross kulki nyt eteenpäin. Se vei voiton pääskysestäkin, joka pystyy sadankahdeksankymmenen kilometrin tuntivauhtiin.
Tässä on huomautettava, että jo jonkin aikaa oli yhtä mittaa tuullut koillisesta, mikä olikin varsin edullista Albatrossille, koska se kulki jokseenkin samaan suuntaan eli yleensä länttä tai hieman lounasta kohti. Mutta sitten tuuli alkoi vaimeta, jolloin kävi mahdottomaksi pysytellä ulkona kannella, sillä nopea vauhti eteenpäin mennessä salpasi hengityksen. Kerran olisivat molemmat matkustajat hurjassa viimassa paiskautuneet suoraan kaiteen yli, ellei heidän liukuessaan olisi sattumalta tullut kajuutta vastaan.
Onneksi ruorimies huomasi heidät koppinsa ikkunasta, ja sähköllä toimiva soittokello ilmoitti asian niille miehille, jotka olivat sulkeutuneet etukajuuttaan. Neljä heistä ryömi heti kantta pitkin peräpuolelle ehkäisemään onnettomuuden.
Jos on matkustanut valtamerellä silloin, kun laivan täytyy puskea rajumyrskyä vastaan, ja muistelee, miltä se tuntui, saattaa helposti käsittää, kuinka kova tuollainen viima voi olla. Tässä oli vain se ero, että viima johtui Albatrossin suuresta vauhdista.
Nyt täytyi hetkeksi hiljentää nopeutta, niin että setä Prudence ja Phil Evans pääsivät takaisin hyttiinsä. Seinien sisäpuolella, kuten insinööri Robur oli selittänyt, oli hengityskelpoista ilmaa.
Mutta kuinka ihmeellisen tukeva olikaan tämä ilma-alus, kun se kesti näin hurjaa menoa! Se oli kerrassaan käsittämätöntä. Mitä tuli keulassa ja perässä toimiviin potkureihin, ei niiden pyörimistä enää voinut erottaa silmin, kun ne täysin voimin ruuvien lailla tunkeutuivat ilmakerrokseen.
Kaupunki, joka oli viimeksi nähty kannelta, oli ollut Astrakan, lähellä
Kaspian meren pohjoispäätä.
Erämaan Tähti — nimen lienee antanut joku venäläinen runoilija — oli nykyään alentunut ensimmäisestä suuruusluokasta viidenteen tai kuudenteen. Tämä pelkkä kuvernementin hallituskaupunki oli hetken aikaa näytellyt vanhoja, hyödyttömillä ampuma-aukoilla puhkaistuja muurejaan, muinaisilta ajoilta peräisin olevia torneja keskustassaan, nykyaikaisten kirkkojen viereisiä moskeijoita ja tuomiokirkkoaan, jonka viisi kullattua ja sinisillä tähdillä koristettua kupua oli kuin taivaanlaen kappaleesta leikeltyjä — kaikki melkein yhtä matalalla kuin parin kilometrin levyinen Volgan suu.
Tästä lähtien oli Albatrossin lento tavallaan kuin hurjaa ratsastusta taivaan korkeuksien halki, aivan kuin sen eteen olisi valjastettu saduissa mainittuja siivekkäitä hevosia, jotka yhdellä siiveniskulla kiitivät monta kilometriä.
Kello kymmenen tienoilla aamulla heinäkuun 4. päivänä ilma-alus suuntasi kulkunsa luoteiseen, seuraten melkein Volgan laaksoa. Donin ja Uralin arot vilahtelivat virran molemmin puolin. Jos olisi voinut ulottaa katseensa näille laajoille alueille, olisi tuskin ehtinyt laskea, kuinka monta kaupunkia ja kylää siellä oli. Vihdoin illalla sivuutettiin Moskova, tervehtimättä edes Kremlin lippua. Kymmenessä tunnissa oli kuljettu se kahdentuhannen kilometrin matka, joka erottaa Astrakanin Venäjän entisestä pääkaupungista.
Moskovan ja Pietarin välinen rautatie oli suunnilleen vain tuhannen kahdensadan kilometrin pituinen. Tähän matkaan ei siis tarvittu kuutta tuntia enempää. Ja Albatross, joka oli yhtä täsmällinen kuin pikajuna, tavoittikin Pietarin ja Nevan rannat kello kahden aikaan aamuyöllä. Näin kaukana pohjoisessa pysyi heinäkuun alkupuolella aurinko vain vähän aikaa poissa näkyvistä, ja yölläkin oli verrattain valoisaa, niin että ilma-aluksesta voitiin tarkastella tämän laajan pääkaupungin huomattavimpia rakennuksia.
Sitten tuli näkyviin Suomenlahti, Turun saaristo, Itämeri, Ruotsi Tukholman kohdalta alkaen ja Norja Kristianin leveysasteen vaiheilla. Taas oli kulunut väin kymmenen tuntia parintuhannen kilometrin matkaan. Melkeinpä olisi voinut uskoa, ettei mikään inhimillinen mahti olisi enää kyennyt hillitsemään Albatrossin vauhtia, aivan kuin eteenpäin vievä liike ja maan vetovoima olisivat pitäneet toisiaan tasapainossa ja siten pakottaneet sen kiertämään maapalloa määrättyä uraa pitkin.
Mutta sittenkin se pysähtyi juuri Norjan kuuluisan Rjukanfossin kosken kohdalle. Gausta, jonka huippu hallitsi Telemarkin ihanaa seutua, oli kuin jättiläismerkki, jonka länsipuolelle ei saanut mennä. Siksi Albatross kääntyikin tässä suoraan etelään säilyttäen entisen hurjan vauhtinsa.
Mitä Frycollin puuhaili tämän huimaavan lennon aikana? Hän pysyi mykkänä hyttinsä sopukassa ja yritti nukkua niin paljon kuin voi, paitsi aterioiden lyhyinä hetkinä.
François Tapage piti hänelle silloin seuraa ja laski mielellään pilaa hänen pelostaan.
— Kas vain, poikaseni! oli hänen tapana puhella, — sinähän et enää ulvo! Ei sinun muuten tarvitse kursailla. Ei siitä tulisi sen pahempaa kuin parin tunnin roikkuminen ilmassa. Mitä arvelet? Kun meillä nyt on niin hyvä vauhti, saisit mainion ilmakylvyn, joka parantaisi reumatismin!
— Minusta tuntuu, että koko laitos on hajoamaisillaan, toisteli
Frycollin.
— Ehkä niinkin, kelpo Fry, mutta nyt lennetään niin kovaa vauhtia, ettemme voi edes pudota. Se on sentään hyvin turvallista.
— Niinkö luulette?
— Niin totta kuin olen Gascognesta!
Totta puhuaksemme ja ollaksemme liioittelematta kuten François Tapage, asia olikin niin, että nykyinen nopeus jonkin verran helpotti nostopotkurien työtä. Albatross liukui ilmakerroksen kannattamana samaan tapaan kuin raketti.
— Kuinka kauan tällaista menoa kestää? Frycollin kysyi.
— Kauanko? Ei ollenkaan, kokki vastasi. — Ei kauempaa kuin koko elämämme!
— Voih! huudahti neekeri alkaen taas ruikuttaa.
— Varo nahkaasi, Fry! François Tapage muistutti, — sillä insinööri voisi tarttua kaulukseesi, ja silloin saisit taas kiikkua!
Ja Frycollin nieli voihkauksensa yhdessä ruokapalojen kanssa, joita hän pisti kaksittain suuhunsa.
Tällä välin olivat setä Prudence ja Phil Evans, jotka eivät kuluttaneet aikaa turhiin vaihteluihin, tehneet erään päätöksen. Heistä oli ilmeistä, ettei pakoa enää voinut yrittää. Mutta vaikkei ollutkaan mahdollista laskea jalkaansa maapallon kamaralle, eikö silti voinut ilmoittaa ihmisille, miten Weldon Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin oli käynyt siitä hetkestä lähtien, jolloin he olivat kadonneet, kuka heidät oli väkivalloin siepannut vangikseen, minkä lentokoneen mukana heitä nyt kuljetettiin, ja siten kenties — millä keinoin, hyvä Jumala! — saada ystävänsä uskaliaasti yrittämään heidän vapauttamistaan tämän Roburin käsistä?
Tehdä ilmoitus… mutta miten? Riittäisikö, jos jäljittelisi merihätään joutuneita merimiehiä, jotka pistävät korkilla suljettavaan pulloon haaksirikon paikan ilmoittavan asiakirjan ja heittävät sen mereen?
Mutta tässä oli meren sijasta ilmakehä. Pullo ei kelluisi siinä. Ellei se osuisi suoraan johonkin kävelijään, jolta se voisi hyvinkin murskata kallon, se saattaisi joutua kadoksiin.
Sittenkään ei kovaonnisilla matkustajilla ollut muuta keinoa. He olivat juuri aikeissa uhrata erään pullon, jonka löysivät hytistään, kun setä Prudencen mieleen juolahti uusi ajatus. Kuten tiedetään, hänellä oli tapana nuuskata, ja tämän pikku heikkouden voi suoda anteeksi amerikkalaiselle, joka saattaisi tehdä pahempaakin. Mutta nuuskaajana hänellä oli tietysti myös nuuskarasia — tätä nykyä tyhjä. Se oli tehty alumiinista. Jos sen heittäisi kaiteen yli ja joku kelpo kansalainen löytäisi sen, hän ottaisi sen haltuunsa ja veisi poliisilaitokselle, ja siellä tutkittaisiin sisällä olevaa tiedonantoa, jossa selitettäisiin Robur Valloittajan molempien uhrien kohtalo.
Tuumasta toimeen! Rasiaan pantava kirjelappu oli lyhytsanainen, mutta kertoi kaikki; siinä oli myös Weldon Instituutin osoite ja pyyntö, että se toimitettaisiin perille.
Sitten setä Prudence pisti kirjelipun rasiaan ja kietoi tämän ympärille paksun kaistaleen palttinaa, joka sidottiin lujasti kiinni; tarkoituksena oli näet estää rasia aukenemasta pudotessaan ja murskaantumasta maata vasten. Sitten ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa sopivaa tilaisuutta.
Parhaillaan lennettiin hurjaa vauhtia Euroopan yli, ja vaikein temppu olikin pujahtaa ulos hytistä, ryömiä pitkin kantta, jolloin hirveä viima uhkasi siepata mukaansa, ja tehdä kaikki tämä salaa. Toisaalta ei käynyt päinsä, että nuuskarasia saisi pudota mereen, lahteen, järveen tai muuhun veteen, sillä siinä tapauksessa olisi koko yritys turha.
Oli joka tapauksessa mahdollista, että molempien amerikkalaisten onnistuisi näin jälleen päästä yhteyteen asutun maailman kanssa.
Nyt oli valoisa aika. Mutta oli parempi odottaa yötä ja käyttää hyväkseen joko nopeuden hiljenemistä tai pysähdystä, jotta pääsisi ulos hytistä. Kenties silloin voisi pujahtaa kaiteen luo ja pudottaa kallisarvoinen nuuskarasia vasta sitten, kun varmasti oltaisiin jonkin kaupungin kohdalla.
Tänä päivänä ei olisi ainakaan voitu toteuttaa yritystä, vaikka mainitut ehdot olisivatkin yhtaikaa täyttyneet.
Albatross oli nimittäin kääntynyt etelää kohti jätettyään Norjan alueen Gaustan kohdalla, ja seurasi nyt täsmällisesti meridiaania, joka etelään jatkuessaan kohtaa muun muassa Pariisin. Se kiiti siis Pohjanmeren päällitse herättäen täysin luonnollista ällistystä niissä tuhansissa aluksissa, jotka harjoittavat rannikkoliikennettä Englannin, Hollannin, Ranskan ja Belgian välillä. Jollei nuuskarasia onnenkaupalla putoisi jonkin laivan kannelle, voisi pitää kutakuinkin varmana, että se vaipuisi meren pohjaan.
Setä Prudencen ja Phil Evansin täytyi siis odottaa parempaa hetkeä.
Heille tarjoutuikin pian mainio tilaisuus, kuten saamme nähdä.
Kello kymmenen illalla Albatross pääsi Ranskan rannikolle, melkein Dunkerquen kohdalle. Yö oli jokseenkin pimeä. Hetken aikaa nähtiin Gris-Nezin majakan vilkuttavan sähkövaloaan Pas-de-Calaisin salmen rannalla, samalla kun toiselta rannalta loisti Doverin majakka. Sitten Albatross eteni Ranskan alueelle, pysyen tavallisessa eli tuhannen metrin korkeudessa.
Nopeutta ei vähääkään hiljennetty. Ilma-alus kiiti kuin pommi yli kaupunkien, kauppaloiden, kylien, joita oli tiheässä näissä Ranskan rikkaissa pohjoisissa maakunnissa. Kun yhä kuljettiin Pariisia kohti, sivuutettiin Dunkerquen jälkeen Doullens, Amiens, Creil, Saint-Denis. Sitten saavutettiin keskiyön tienoissa "Valokaupunki", joka ansaitsi nimensä silloinkin, kun sen asukkaat olivat nukkumassa — tai heidän ainakin pitäisi olla.
Mikä merkillinen päähänpisto pani insinöörin pysähtymään Ranskan pääkaupungin kohdalle? Sitä ei tiedetä. Varmaa vain on, että Albatross laskeutui, ja pysähtyi lopulta ainoastaan noin sadan metrin päähän maanpinnasta. Silloin Robur astui ulos hytistään, ja koko miehistökin tuli kannelle hengittämään ulkoilmaa.
Setä Prudence ja Phil Evans eivät tietenkään laiminlyöneet näin mainiota tilaisuutta. He jättivät myös hyttinsä ja yrittivät pysyä omissa oloissaan, voidakseen valita kaikkein sopivimman hetken. Pääasia oli toimia niin, ettei nuuskarasian heittoa huomattaisi.
Jättiläiskokoisen koppakuoriaisen kaltaisena Albatross liiteli hiljakseen suurkaupungin yllä. Se seurasi suuria bulevardeja, joita Edisonin sähkölamput niin kirkkaasti valaisivat. Kaduilla vielä liikkuvista ajoneuvoista ja Pariisia kohti säteittäin tulevien lukuisten rautateiden junista kuului jyrinä ilma-alukseen asti. Sitten lennettiin korkeimpien muistopatsaiden kohdalla, aivan kuin olisi haluttu kolhaista Pantheonin palloa tai Invalidikirkon ristiä. Kun oli melkein hipaistu Trocadéron molempia huippuja, jouduttiin Mars-kentän metallitornille, jonka valtava heijastin levitti sähkövaloa yli koko Pariisin.
Tätä ilmakävelyä, yökulkijan harhailua, kesti noin tunnin ajan. Se oli kuin pysähdys ilmassa ennen loppumattoman matkan jatkamista.
Insinööri Robur tahtoikin kaiketi antaa pariisilaisten nähdä sellaisen taivaanilmiön, jota heidän tähtitieteilijänsä eivät olleet osanneet ennustaa. Albatrossin kaikki lyhdyt sytytettiin. Kaksi loistavaa valokimppua leijaili yli torien, puistojen, puutarhojen, palatsien ja kuudenkymmenen tuhannen talon, luoden häikäisevää kirkkautta taivaanrannasta toiseen.
Albatross nähtiin todellakin tällä kertaa — eikä ainoastaan nähty, vaan myös kuultiin, sillä Tom Turner nosti torven huulilleen ja puhalsi raikuvan toitotuksen Pariisia kohti. Silloin setä Prudence kumartui huomaamatta kaiteen yli, aukaisi kouransa ja pudotti nuuskarasian…
Melkein heti sen jälkeen ilma-alus kohosi nopeasti.
Samassa kohosi Pariisin taivaalle huikea huuto väkijoukosta, joka tungeksi bulevardeilla — hämmästyksen huuto, joka kohdistui eriskummalliseen ilmiöön.
Äkkiä Albatrossin lyhdyt sammuivat, pimeys palasi sen ympärille samalla kuin hiljaisuuskin, ja matkaa jatkettiin kahdensadan kilometrin nopeudella tunnissa.
Siinä kaikki, mitä Ranskan pääkaupungissa saatiin nähdä.
Kello neljän tienoissa aamulla ilma-alus oli kulkenut viistosti yli koko Ranskan. Sitten välttääkseen ajanhukkaa, jota olisi vaatinut Pyreneiden tai Alppien ylitys, se suuntasi Provenceen Antibesin niemeä kohti. Kello yhdeksän jäivät ne italialaiset, jotka olivat kokoontuneet Pietarinkirkon pengermälle Roomassa, hämmästyksestä töllistelemään nähdessään sen liitävän Ikuisen kaupungin yli. Kahta tuntia myöhemmin se joutui hetkeksi leijailemaan Vesuviuksen nokisissa höyryissä ollessaan Napolin lahden yläpuolella. Kun se oli viistoon lentänyt Välimeren poikki, alkoi kello yhdestä lähtien tulla siitä sähkösanomia Gouletten tähystysasemalta, joka sijaitsi Tunisin rannikolla.
Amerikan jälkeen Aasia, Aasian jälkeen Eurooppa! Näin oli tämä ihmeellinen lentäjä kulkenut runsaasti 30.000 kilometriä vajaassa 23 vuorokaudessa!
Ja nyt se oli menossa Afrikan tunnettujen tai tuntemattomien maiden yläpuolelle.
Entä minne oli joutunut setä Prudencen nuuskarasia?
Se oli pudonnut Rivoli-kadulle, vastapäätä taloa n:o 210, sillä hetkellä, jolloin lähellä ei ollut ainoatakaan ihmistä. Seuraavana aamuna sen korjasi rehellinen kadunlakaisijanainen, joka kiireesti vei sen poliisiasemalle.
Siellä sitä ensin luultiin joksikin räjähtäväksi esineeksi, minkä vuoksi se päästettiin siteistä, käärittiin esiin ja aukaistiin äärimmäisen varovasti.
Äkkiä kuuluikin tavallaan räjähdys… Mutta se oli vain kauhea aivastus, jota komisario ei voinut pidättää.
Sitten otettiin rasiasta tiedonanto, josta saatiin yleiseksi hämmästykseksi lukea seuraavaa:
Setä Prudence ja Phil Evans, Philadelphiasta, Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri, joutuneet vangiksi insinööri Roburin Albatross-nimiselle ilma-alukselle.
Ilmoittakaa ystäville ja tuttaville.
P. ja E.
Nyt tämä selittämätön ilmiö vihdoinkin selvisi Vanhan ja Uuden maailman asukkaille. Tähtitieteilijät pääsivät taas rauhaan niissä lukuisissa tähtitorneissa, jotka toimivat maapallon pinnalla.