KELPO PELASTUSTYÖ
Kun Albatross on päässyt näin pitkälle lennollaan maapallon ilmakehässä, lienee jo paikallaan tehdä seuraavat kysymykset:
Mikä tämä Robur on miehiään, hänestähän tähän mennessä tunnetaan vain liikanimi? Viettääkö hän kaiken aikansa ilmassa? Eikö hänen ilma-aluksensa koskaan lepää? Eikö hänellä ole tukikohtaa missään luoksepääsemättömässä kolkassa, jonne hän menisi ainakin hankkimaan ruokavaroja, ellei tarvitsisikaan lepoa? Olisi merkillistä, ellei näin olisi asia. Parhaimmillakin ilmapurjehtijoilla on jossakin maihinlaskukenttä tai jokin tukikohta.
Lisäksi voisi kysyä, mitä insinööri aikoi tehdä kahdelle hankalalle vangilleen? Aikoiko hän pitää heitä vallassaan, tuomita heidät elinikänsä lentämään? Vai onko asia ymmärrettävä niin, että hän ensin kuljettaisi heitä yli Afrikan, Etelä-Amerikan, Australian sekä Intian, Atlantin ja Tyynen valtameren, pakottaakseen heidät vasten tahtoaankin uskomaan ilma-alukseen ja sitten päästäisi heidät vapaiksi sanoen:
— Toivoakseni te nyt, hyvät herrat, ette enää ole niin epäuskoisia, mitä tulee ilmaa raskaamman paremmuuteen?
Näihin kysymyksiin on toistaiseksi mahdotonta vastata. Ne ovat tulevaisuuden salaisuuksia. Ehkä ne kerran paljastuvat.
Se ainakin on varmaa, ettei tämä Robur-lintu ruvennut etsimään pesäänsä Afrikan pohjoiselta rannikolta, vaan katsoi hyväksi viettää loppuosan päivää Tunisin vasallivaltion yläpuolella Bonin ja Karthagon niemien välillä, milloin lentäen, milloin liitäen oikkujensa mukaan. Vähän myöhemmin se suuntautui sisämaahan päin ja livisti pitkin Medjerdan ihanaa laaksoa, seuraten tämän kellertävää uraa, joka monin paikoin häipyi kaktus- ja laakeripensaiden joukkoon. Kuinka paljon se säikäyttikään lentoon niitä lukemattomia papukaijoja, jotka kyyristelivät sähkölennättimen langoilla ja näyttivät odottavan sanomia siepatakseen ne matkalla ja viedäkseen eteenpäin siipiensä suojassa!
Sitten yön tultua Albatross keinui Krumirian rajaseudulla ja jos vielä oli jäljellä joku krumirialainen, hän heittäytyi varmaankin maahan kasvoilleen ja rukoili Allahia tämän jättiläiskotkan ilmestyessä.
Aamulla seuraavana päivänä saatiin nähdä Bone ja viehättävät kukkulat sen ympäristössä; sitten Philippeville, joka nyt oli kuin pieni Alger, sen uudet holvikattoiset junalaiturit ja ihanat viinimäet, joiden viheriöivät köynnökset saivat koko seudun näyttämään vihannalta, niin että melkein luulisi olevansa Bordeauxin tai Bourgognen tienoilla.
Tämä viidensadan kilometrin retki Ison ja Pienen Kabylian ylitse päättyi puolenpäivän vaiheilla, jolloin tultiin Algerin arabialaisen linnan kohdalle. Mikä näyttämö nyt tarjoutuikaan ilma-aluksen matkustajien katseltavaksi! Merelle päin aukea satama Matifoun niemen ja Pescaden kärjen välillä, rannikolla toistensa vieressä palatseja, moskeijoita ja huviloita, mutkikkaita laaksoja, joita viinimäet peittivät kuin vaipat, ja sininen Välimeri, jolla valtamerilaivat halkoivat vettä näyttäen höyryllä käyviltä veneiltä. Ja samanlaista oli Oranin viehättävään kaupunkiin asti, jonka myöhäiseen iltaan linnoituksen puutarhoissa viipyneet asukkaat saivat nähdä Albatrossin katoavan ensimmäisten iltatähtien joukkoon.
Jos setä Prudence ja Phil Evans kummastelivat, mitä oikkua insinööri Robur tahtoi tyydyttää pannessaan lentävän vankilansa liitelemään Algerin alueen yläpuolella — näyttäen heille tätä Ranskan jatkoa toisella puolen sitä merta, jota sietäisi jo sanoa ranskalaiseksi sisäjärveksi — niin heillä oli syytä uskoa hänen päässeen toivomuksensa perille kaksi tuntia auringonlaskun jälkeen. Sillä nyt ruorimies käänsi ohjaustankoa, ja Albatross lähti kiitämään kaakkoon. Seuraavana aamuna, kun oli kierrelty Tellin vuoriseutu, nähtiin sarastuksen valaisevan Saharan hiekka-aavikkoa.
Heinäkuun 8. päivän matkaohjelma oli seuraavanlainen. Ensin lähelle pientä Geryvillen kauppalaa, joka samoin kuin Laghouat oli perustettu autiomaan reunalle, jotta myöhemmin kävisi helpommaksi valloittaa Kabyl. Sitten lennettiin Stillenin vuorisolasta, jolloin saatiin aika lailla ponnistella melko voimakasta tuulta vastaan. Sen jälkeen pyyhällettiin aavikon poikki, milloin hidasta vauhtia, vihannoivien keitaiden yli, milloin huimaavan nopeasti, niin etteivät korppikotkatkaan pysyneet rinnalla. Muuten täytyi monesti ampua näitä kammottavia lintuja kohti, jotka kymmenen tai viidentoista suuruisissa parvissa eivät arastelleet ahdistamasta ilma-alusta Frycollinin äärimmäiseksi kauhuksi.
Mutta jos korppikotkat eivät voineet vastata sen paremmin kuin vihlovalla rääkynällä, nokkien ja kynsien iskuilla, niin alkuasukkaat, jotka olivat yhtä kesyttömiä, eivät säästäneet Albatrossia pyssynlaukauksilta varsinkaan silloin, kun se oli sivuuttanut Selin vuoren, jonka vihreä ja sinipunerva kallioperä pisti paikoittain esiin valkoisen vaipan alta. Nyt oltiin varsinaisen Saharan kohdalla. Täällä viruivat vielä Abdel-Kaderin yöleirien tähteet, ja tänne oli eurooppalaisen aina vaarallista tulla, etenkin Beni-Mzalin alueelle.
Ilma-aluksen täytyi jälleen kohota ylempiin ilmakerroksiin välttääkseen samum-tuulen puuskaa, joka nostatti punertavaa hiekka-aaltoa pitkin maata, kuten väkevä nousuvesi vyöryttää hyökylainetta valtameren pinnalla. Vihdoin avautuivat Chebkan autiot tasangot tummine laavakerrostumineen Ain-Massinin raikkaaseen ja vihreään laaksoon asti. Olisi vaikea selvästi kuvitella mielessään näitä vaihtelevia alueita, joita sai yhdellä kertaa katsella päästä päähän. Puiden ja pensaiden peittämien kukkuloiden jälkeen tuli pitkiä harmahtavia, aaltojen tapaisia kaistaleita, joissa oli poimuja niin kuin arabialaisten villaviitassa ja joiden ylimmät murtuneet kohdat tekivät maan mäkiseksi. Etäällä näkyi vuorenrinteitä rajuine puroineen, palmumetsiä, pieniä litteitä majoja ryhmittyneinä kukkuloille ja niiden keskellä moskeijoja, muiden muassa Metliti, jossa eleli erään uskonlahkon päämies, suuri marabu Sidi Chick.
Ennen yön tuloa oli kuljettu muutama sata kilometriä hyvin tasaisen alueen ylitse, jolla nähtiin leveitä hiekkasärkkiä. Jos Albatross olisi silloin halunnut pysähtyä, se olisi maan päälle laskeutuessaan joutunut Uarglan keitaan notkelmaan, valtavan laajan palmumetsän suojaan. Hyvin selvästi tuli näkyviin kaupunki, jossa voitiin erottaa kolme erilaista osaa, sulttaanin muinainen, tavallaan linnoituksen näköinen palatsi, rakennuksia, joiden tiilet aurinko oli polttanut, ja laaksoon porattuja kaivoja, joista ilma-alus olisi voinut täydentää vesivarastonsa. Mutta se oli kulkenut niin nopeasti, että säiliöissä oli Afrikan erämaiden kohdalle tultaessa vielä kylliksi jäljellä Hydaspes-virrasta Kashmir-laaksossa pumpattua vettä.
Olivatko arabialaiset, mosabiitit ja neekerit, jotka asustavat Uarglan keitaan tienoilla, sattuneet näkemään Albatrossin? Varmaankin, sillä tätä jättiläislintua tervehdittiin muutamilla sadoilla pyssynlaukauksilla, joiden luodit kuitenkin putosivat takaisin ulottumatta näin korkealle.
Sitten tuli yö, erämaan äänetön yö, jonka kaikkia salaisuuksia Félicien
David on niin runollisesti tulkinnut.
Seuraavien tuntien kuluessa painuttiin vähän alemmas ja lennettiin lounasta kohti El Goleasta haarautuvien teiden poikki, joista yhden löysi peloton ranskalainen Duveyrier vuonna 1859.
Pimeys oli sankka, eikä ollenkaan nähty Saharan poikki kulkevaa rautatietä, jota parhaillaan rakennettiin Duponchelin suunnitelman mukaan — pitkää rautavyötä, jonka oli määrä yhdistää Alger Timbuktuun Laghouatin ja Gardaian kautta ja myöhemmin ulottua Guinean lahteen asti.
Albatross joutui nyt päiväntasaajan tienoille, kravun kääntöpiirin toiselle puolelle. Tuhannen kilometrin päässä Saharan pohjoisesta rajasta se lensi poikki reitin, jolla majuri Laing menetti henkensä vuonna 1846; samoin se ylitti Marokosta Sudaniin kulkevien karavaanien tien, ja tällä autiomaa-alueella, missä tuaregit rosvoilivat, se sai kuulla niin sanottua "hietikon laulua", hiljaista, valittavaa huminaa, joka tuntui lähtevän itse maaperästä.
Muuta merkillistä ei sattunut kuin että heinäsirkkoja kohosi kokonainen pilvi ilmaan ja niitä putosi ilma-alukselle suunnattomin joukoin, joiden painosta melkein voi pelätä "uppoamisen" vaaraa. Mutta kuokkavieraat lapioitiin nopeasti pois kannelta, paitsi muutamia satoja, jotka François Tapage otti talteen. Ja hän laittoikin niistä niin maukasta ruokaa, että Frycollin hetkeksi unohti alituiset kauhunväreensä niitä syödessään.
— Nämähän ovat katkorappojen veroisia! hän sanoi.
Silloin oltiin tuhannen kahdeksansadan kilometrin päässä Uarglan keitaasta, lähellä tämän suunnattoman laajan Sudanin valtakunnan pohjoisrajaa.
Kello kahden aikaan päivällä tuli näkyviin kaupunki leveän joen mutkassa. Joki oli Niger ja kaupunki Timbuktu.
Siihen asti eivät tätä afrikkalaista Mekkaa olleet päässeet näkemään muut kuin eräät vanhan maailman tutkimusmatkailijat, kuten Batouta, Khazan, Imbert, Mungo-Park, Adam, Laing, Caillé, Barth ja Lenz, mutta nyt mitä merkillisintä seikkailua kokevat kaksi amerikkalaistakin voisi puhua siitä de visu, de auditu, vieläpä de olfactu [näkemänsä, kuulemansa ja haistamansa mukaan. Suom.] palattuaan Amerikkaan — jos he näet sinne kerran vielä pääsisivät.
De visu, koska heidän katseensa saattoi kaikilta kohdilta tarkastella sitä viiden tai kuuden kilometrin laajuista kolmiota, jonka muotoinen kaupunki oli; de auditu, koska tänään sattui olemaan varsinainen toripäivä ja siellä pidettiin hirveätä melua; de olfactu, koska hajuaistiin vaikuttivat perin epämiellyttävästi kaikki lemut Jubu-Kamon torilta, jonka varrella oli lihahalli lähellä muinaisten kuninkaiden palatsia.
Joka tapauksessa insinööri piti aiheellisena huomauttaa Weldon Instituutin puheenjohtajalle ja sihteerille, että heillä nyt oli tarjolla ainutlaatuinen tilaisuus silmäillä "Sudanin Kuningatarta", joka tätä nykyä oli Taganetin tuaregien hallussa.
— Hyvät herrat, Timbuktu, hän sanoi heille samalla äänensävyllä, jolla oli kaksitoista päivää aikaisemmin ilmoittanut: — Hyvät herrat, Intia!
Sitten hän jatkoi:
— Niin, Timbuktu, 18. asteen kohdalla pohjoista leveyttä ja 5. astetta 56 minuuttia länteen Pariisin meridiaanista, keskimäärin 245 metriä merenpinnan yläpuolella. Tärkeä kaupunki, jossa asuu noin kaksi- tai kolmetoistatuhatta ihmistä, muinoin kuuluisa taiteista ja tieteistä. Kenties haluaisitte pysähtyä sinne muutamiksi päiviksi?
Tällainen ehdotus ei voinut olla muuta kuin insinöörin ivallisuutta.
— Mutta, hän jatkoi, — muukalaisten voisi olla vaarallista oleskella keskellä neekereitä, berbereitä, fullaneja ja arabialaisia, joita siellä asuu — varsinkin jos ottaa vielä huomioon, että tulomme sinne ilma-aluksella hyvinkin voisi olla heille vastenmielistä.
— Arvoisa herra, Phil Evans vastasi samalla äänensävyllä, — sen mielihyvän vuoksi, jota tuntisimme saadessamme jättää teidät, menisimme vastustelematta siihenkin vaaraan, että nuo alkuasukkaat ottaisivat meidät huonosti vastaan. Siitä tulisi vankila toisen sijaan, ja Timbuktu on parempi kuin Albatross!
— Se on makuasia, Robur sanoi siihen. — Olkoon miten tahansa, minä en sittenkään ota sitä temppua vastuulleni, sillä minun tulee taata niiden vieraideni turvallisuus, jotka suovat minulle sen kunnian, että matkustavat seurassani…
— Vai niin, insinööri Robur, keskeytti setä Prudence, jonka suuttumus nyt purkautui, — te ette siis tyydy olemaan vanginvartijamme, vaan lisäätte konnantyöhönne vielä herjauksia.
— No no, korkeintaan pikku ivaa.
— Eikö täällä ole mukana aseita?
— On kyllä, kokonainen asevarasto.
— Kaksi revolveria riittäisi jos minulla olisi kädessäni toinen, hyvä herra, ja teillä toinen.
— Siis kaksintaistelu! Robur huudahti. — Siinähän jompikumpi menettäisi henkensä.
— Varmasti.
— No ei sitten, arvoisa Weldon Instituutin puheenjohtaja! Minusta on paljon parempi, että pidän teidät hengissä.
— Ollaksenne varmempi siitä, että saatte itse elää! Viisas juoni!
— Viisas tai ei, mutta se sopii minulle. Mikään ei estä teitä ajattelemasta toisin ja valittamasta asianomaisille, mikäli saatte tilaisuuden siihen.
— Se on jo tehty, insinööri Robur.
— Todellako?
— Oliko muka kovin vaikeata Euroopan asuttujen seutujen yli kulkiessamme pudottaa tiedonanto…
— Teittekö niin? Robur huusi äkillisen vimman vallassa.
— Entä sitten, jos teimmekin?
— Jos te olette niin tehneet… niin sietäisi…
— Sanokaa vain, mitä sietäisi…
— Teidät sietäisi heittää samaa tietä kuin tiedonantonne!
— No heittäkää meidät aluksestanne! setä Prudence uhmasi. — Me olemme tehneet sen.
Robur astahti molempia vieraitaan kohti. Samalla hän teki kädellään liikkeen, jota totellen Tom Turner ja muutamat hänen toverinsa riensivät paikalle. Niin, insinöörissä oli vimmattu halu toteuttaa uhkauksensa, mutta sitten hän äkkiä kääntyi ja palasi kiireimmiten hyttiinsä varmaankin siksi, että pelkäsi lankeavansa tähän kiusaukseen.
— Hyvä on! Phil Evans sanoi.
— Mutta mitä hän ei uskaltanut tehdä, setä Prudence vastasi, — sen minä uskallan, minä juuri, ja teenkin!
Tähän aikaan kerääntyi Timbuktun väestö keskelle toreja, pitkin katuja ja puoliympyrän muotoon rakennettujen talojen parvekkeille. Sankoren ja Sarahaman rikkaissa kaupunginosissa samoin kuin kurjien kartiomaisten majojen täyttämässä Ragidissa kiljuivat papit minareettien huipuilta vimmattuja kirouksiaan ilmahirviötä kohti. Tämä oli kuitenkin viattomampaa kuin pyssynluodit.
Kabaran satamaan asti, joka sijaitsi Niger-virran polvekkeessa, saatiin jatkuvasti havaita, että joella kulkevien alusten väki oli kuohuksissa. Varmana voi pitää, että jos Albatross olisi laskeutunut maahan, se olisi murskattu pirstaksi.
Muutamien kilometrien matkalla tuli ilma-aluksen saattajiksi laumoittain kirkuvia haikaroita, peltopyitä ja iibislintuja, jotka lensivät kilpaa sen kanssa; mutta hitaampina ne sittenkin jäivät pian jälkeen.
Illan suussa järisytti ilmaa lukuisten norsu- ja puhveliparvien mylvinä, jotka samoilivat tällä todellakin ihmeellisen hedelmällisellä alueella.
Seuraavan vuorokauden kuluessa Albatross kulki yli koko sen seudun, joka oli Pariisin meridiaanin kohdalla toiseen leveysasteeseen saakka Nigerin mutkassa.
Jos jollakulla maantieteilijällä olisi ollut käytettävänään tällainen kulkuneuvo, miten helposti hän olisikaan pystynyt kartoittamaan tämän maan, mitannut sen kaikki korkeudet, määrännyt virtojen ja niiden lisävesien suunnan ja merkinnyt kaupunkien ja kylien paikat! Silloin ei enää olisi jäänyt keskisen Afrikan kartoille laajoja tyhjiä kohtia, vaaleavärisiä aukkoja, arviolta vedettyjä pisteviivoja, epämääräisiä merkintöjä, joista kartanpiirustajat joutuivat epätoivoon.
Heinäkuun 11. päivänä aamulla Albatross lensi vuorien ylitse pohjoisessa Guineassa, joka oli puristunut Sudanin ja Guinean lahden väliin. Taivaanrannalla häämöttivät Dahomeyn kuningaskuntaan kuuluvat Kong-vuoret.
Timbuktusta lähdön jälkeen olivat setä Prudence ja Phil Evans panneet merkille, että ilma-alus oli koko ajan kulkenut pohjoisesta etelään. Siitä voi päätellä, että jollei suuntaa muutettaisi, piankin saavuttaisiin päiväntasaajan kohdalle. Aikoiko Albatross siis vielä kerran jättää mantereen ja kiitää veden ylitse, joka ei enää olisi niin vähäpätöinen kuin Beringin, Kaspian tai Pohjanmeri tai Välimeri, vaan Atlantin valtameri?
Tämä arvelu ei tietysti ollut omiaan rauhoittamaan amerikkalaisia, joiden pakoaikeet silloin raukeaisivat tyhjiin.
Mutta Albatross piti jokseenkin hidasta vauhtia, ikään kuin epäröiden hetkellä, jolloin oli jätettävä Afrikka. Oliko insinöörin mieleen ehkä tullut halu kääntyä takaisinpäin? Ei, vaan hänen huomionsa oli erikoisesti kiintynyt siihen maahan, jonka kohdalla nyt oltiin.
Yleisesti tiedetään — ja hän tiesi myös — millainen oli Dahomeyn kuningaskunta, joka oli mahtavimpia Afrikan länsirannikolla. Vaikka se oli kyllin voimakas kyetäkseen taistelemaan naapurinsa, Ashantin kuningaskunnan kanssa, sen rajat olivat kuitenkin ahtaat, sillä tämän maan pituus etelästä pohjoiseen oli vain kuudettasataa kilometriä ja leveys idästä länteen tuskin kolmeasataa; mutta asukkaita siellä oli runsaasti seitsemänsataatuhatta, mukaan laskien Ardrahin ja Ouidahin itsenäiset alueet, jotka se oli liittänyt alueisiinsa.
Ellei tämä Dahomeyn kuningaskunta siis ollutkaan suuri, se oli kuitenkin usein antanut puheenaihetta. Se oli kuuluisa hirveistä julmuuksista, joita pantiin toimeen vuosittain toistuvissa juhlissa, pöyristyttävistä ihmisteurastuksista, joilla tahdottiin kunnioittaa poistunutta hallitsijaa ja hänen seuraajaansa. Siellä meni virallinen kohteliaisuus niinkin pitkälle, että kun Dahomeyn kuningas otti vastaan jonkun ylhäisen henkilön tai vieraan maan lähettilään, tämän kunniaksi ja yllätykseksi leikattiin päät poikki kymmenkunnalta ihmiseltä, ja mestauksen suoritti itse oikeusministeri, "minghan", joka olikin pyövelinä erinomaisen kätevä.
Siihen aikaan, jolloin Albatross lensi Dahomeyn rajan poikki, oli Bahadu-niminen hallitsija äsken kuollut, ja koko väestö valmisteli paraikaa juhlallisuuksia hänen seuraajansa valtaistuimelle nousemisen kunniaksi. Kaikkialla oli siis vilkasta hyörinää, joka ei ollut jäänyt Roburilta huomaamatta.
Dahomeylaisia oli pitkissä jonoissa liikkeellä maaseudulta valtakunnan pääkaupunkia Abomeyta kohti. Hyvin hoidetut tiet, jotka kulkevat säteittäin jättiläiskorkuista ruohoa kasvavien laajojen tasankojen halki, valtavat maniok-vainiot, uhkeat metsät, joissa rehoitti palmuja, kookospuita, mimoosia, oranssi- ja mangopuita — sellainen oli se maa, jonka suloiset tuoksut kohosivat ilma-alukseen saakka, samalla kun kaikesta tästä vihannuudesta pyrähteli lentoon tuhansia papukaijoja ja kardinaalilintuja.
Insinööri tähysteli mietteissään, kurottaen yläruumistaan yli kaiteen, eikä vaihtanut Tom Turnerin kanssa kuin muutaman sanan.
Näytti siltä ettei Albatrossin onnistunut vetää puoleensa näiden liikkuvien ihmisjonojen huomiota, jotka useimmiten katosivat näkyvistä puiden tiheän lehvistön alle. Syynä oli varmaankin se, että ilma-alus pysytteli jokseenkin korkealla keveiden pilvien keskellä.
Kello yhdentoista vaiheilla aamupäivällä tuli pääkaupunki näkyviin muurien saartamana, joita vielä suojasi ympärysmitaltaan lähes parinkymmenen kilometrin pituinen vallihauta. Kadut olivat leveitä ja suorakulmaisesti suunniteltuja tasaisella maaperällä, ja keskellä kohosi iso torni, jonka pohjoislaidan täytti kuninkaan palatsi. Tätä laajaa rakennusryhmää ylemmäksi kohosi eräänlainen parveke, lyhyen matkan päässä siitä neliömäisestä alasta, joka oli varattu uhritoimituksille. Juhlapäivinä tältä parvekkeelta heitettiin kansan käsiin vankeja, jotka oli sidottu pajukoreihin, ja oli helppoa kuvitella, kuinka raivoisasti onnettomat uhrit revittiin kappaleiksi.
Hallitsijan palatsin jakoivat eri osiin monet pihat, ja muutamia näistä reunustivat varsinaiset kasarmit, joissa asusti neljätuhatta naissoturia, osana kuninkaallista armeijaa, vieläpä sen urhoollisinta väkeä.
Jos olikin epätietoista, oliko amatsoneja samannimisen virran varrella, niin Dahomeyssa sitä ei tarvinnut lainkaan epäillä. Toisilla näistä oli sininen paita, sininen tai punainen olkahihna, valkoiset siniraidalliset housut, valkoinen patalakki, patruunalaukku vyöllä; toisilla, jotka pyydystivät norsuja, oli aseina raskas karhiini ja lyhytteräinen tikari, ja päässä heillä oli rautavanteilla kiinnitettynä kaksi antiloopinsarvea; tykkinaisilla oli puoleksi sininen ja punainen puku ja aseina musketteja ja vanhanaikaisia valukanuunia, ja sitten oli vielä pataljoona nuoria tyttöjä, joiden pukuna oli sininen takki ja valkoiset polvihousut ja jotka olivat todellisia vestaaleja, siveitä kuin Diana ja hänen laillaan aseistettuja jousilla ja nuolilla.
Kun näihin amatsoneihin lisättiin viisi- tai kuusituhatta miestä, joilla oli puuvillaiset housut ja paidat ja vaatekappale sidottuna vartalon ympärille, oli luotu yleissilmäys Dahomeyn armeijaan.
Abomey oli tänään perin autio. Hallitsija, hänen henkilökuntansa, mies- ja naispuolinen armeija, väestö — kaikki olivat lähteneet pääkaupungista marssiakseen muutaman kilometrin päässä olevalle laajalle kentälle, jota ympäröi rehevä metsä.
Tällä kentällä suoritettaisiin ne juhlallisuudet, jotka kuuluivat uuden kuninkaan valtaistuimelle nousemiseen. Siellä aiottiin hänen kunniakseen uhrata tuhansia vankeja, jotka oli saatu viime aikojen ryöstöretkillä.
Kello oli noin kaksi, kun Albatross saavuttuaan kentän kohdalle alkoi laskeutua keskellä muutamia utupilviä, jotka vielä kätkivät sen dahomeylaisten katseilta.
Heitä oli siellä vähintään kuusikymmentä tuhatta, kaikilta valtakunnan eri tahoilta, Ouidahista, Kerapaysta, Ardrahista, Tomborysta, etäisimmistäkin kyläkunnista.
Uusi kuningas — reipas mies, nimeltä Bu-Nadi, kahdenkymmenenviiden ikäinen — oli asettunut pienelle kummulle, jota varjosti ryhmä hyvin lehteviä puita. Hänen edessään tungeksi uusi hovikunta, mies- ja naispuolinen armeija ja taempana koko kansa.
Kummun juurella kaiutteli viisikymmenhenkinen orkesteri raakalaissoittimiaan, norsujen torahampaita, joista lähti römeä ääni, naarashirvien nahoista kyhättyjä rumpuja, kalebasseja, kitaroita, rautakielisiä kelloja ja bambuhuiluja, joiden kimeä vihellys kuului yli kaiken muun. Tavantakaa laukaistiin kiväärejä ja musketteja ja annettiin kanuunienkin jyrähdellä, jolloin niiden lavetit hyppivät niin, että tykkiamatsonit olivat hengenvaarassa, ja lopuksi halkaisi ilmaa niin valtava ulvonta ja pauhu, että ukkosenkin ääni olisi siihen hukkunut.
Kentän nurkkaan oli sotamiesten vartioitavaksi koottu ne vangit, joiden oli määrä saattaa kuningasvainajaa toiseen maailmaan, sillä vaikka hän olikin kuollut, hän ei silti vähääkään menettänyt etuoikeuksia, jotka kuuluivat hallitsijalle. Haudatessaan isänsä Ghozon oli Bahadu lähettänyt hänen mukaansa kolmetuhatta vankia, eikä Bu-Nadi voinut olla edeltäjäänsä kohtaan kitsaampi. Eikö muuten ollutkaan tarpeen lukuiset airueet, kun piti kutsua sekä autuaat henget että taivaan koko isäntäväki jumalaksi julistetun itsevaltiaan saattojoukkoon?
Tunnin ajan kesti yhtä mittaa muistopuheita, viimeisiä tervehdyksiä ja muuta suunsoittoa, keskeytyen vain välistä tanssien vuoksi, joita suorittivat sekä varsinaiset bajadeerit että amatsonit. Jälkimmäiset toivat siinä esille kerrassaan sotaista suloa.
Mutta uhritoimituksen hetki läheni. Robur tunsi Dahomeyn veriset tavat eikä päästänyt näkyvistään vankeja, miehiä, naisia ja lapsia, jotka oli varattu tähän teurastukseen. Minghan seisoi valmiina kummun juurella ja heilutti käyräteräistä pyövelinmiekkaansa, jonka kärjessä oli metallinen lintu tekemässä painollaan sivalluksen varmemmaksi.
Tällä kertaa hän ei ollut yksin, sillä hän ei olisi ehtinyt katkaista kaikkien päitä. Hänen lähelleen oli ryhmittynyt satakunta pyöveliä, jotka olivat tottuneet yhdellä iskulla sivaltamaan kaulan poikki.
Samalla Albatross lähestyi vähitellen laskeutuen, hiljentäen ylä- ja vetopotkuriensa vauhtia. Sitten se tuli esille utupilvistä, jotka olivat kätkeneet sen vielä silloinkin, kun se oli tuskin sadan metrin korkeudessa, ja nyt se tuli ensi kerran näkyviin.
Vastoin sen tavallisesti herättämää vaikutusta kävi tällä kertaa niin, että nämä julmat alkuasukkaat pitivät sitä vain taivaallisena olentona, joka oli vartavasten laskeutunut osoittamaan kunnioitustaan kuningas Bahadu-vainajalle.
Siitä nousi kuvaamaton ihastus ja loppumattomia tervehdyshuutoja, ja sitten kohdistettiin meluisia pyyntöjä ja rukouksia tälle yliluonnolliselle siivekkäälle ratsulle, joka varmaankin saapui noutamaan hänen majesteettinsa ruumista Dahomeyn taivaan korkeuksiin.
Tällä hetkellä kierähti maahan ensimmäinen pää minghanin miekan katkaisemana. Sitten työnnettiin satoja muita vankeja heidän hirveiden pyöveliensä eteen.
Äkkiä kuului Albatrossista kiväärinlaukaus, ja oikeusministeri kaatui suulleen.
— Hyvin tähdätty, Tom, Robur sanoi.
— Mitä vielä! Osaahan tuommoiseen laumaan, työnjohtaja vastasi.
Hänen toverinsa, joilla oli myös ampuma-aseet, olivat valmiina heti laukaisemaan saatuaan insinööriltä merkin.
Mutta väkijoukossa oli tapahtunut muutos. Nyt oivallettiin, kuinka oli asia. Siivekäs hirviö ei ollutkaan suopea henki, vaan kerrassaan vihamielinen tälle hyvälle Dahomeyn kansalle. Ja minghanin kaatumisen jälkeen huudettiin kostoa joka taholta. Pian alkoivatkin kiväärit paukkua pitkin koko kenttää.
Nämä uhkaukset eivät kuitenkaan estäneet ilma-alusta rohkeasti painumasta niin alas, että maahan oli enää tuskin viittäkymmentä metriä. Setä Prudence ja Phil Evans eivät voineet olla yhtymättä tähän ihmisystävälliseen pelastustyöhön, mitä tunteita heillä muuten olikin Roburia kohtaan.
— Niin juuri, vapauttakaamme vangit! he huusivat.
— Sitä aionkin, insinööri vastasi.
Ja Albatrossin pikakiväärit aloittivat molempien amerikkalaisten ja miehistön hoitamina kiivaan tulituksen eikä yksikään luoti erehtynyt tiheässä ihmisparvessa. Sitä paitsi ilma-aluksen pieni tykki käännettiin niin tarkasti kuin suinkin oikeaan suuntaan, ja siitä pamautettiin maaliin muutamia kartusseja, jotka tekivät ihmeitä.
Vangit eivät lainkaan käsittäneet tätä ylhäältä tullutta apua, mutta katkoivat riemastuneina siteensä, samalla kun sotamiesten kaikki huomio oli kiintynyt uuden vihollisen torjumiseen. Muuan luoti puhkaisi etummaisen potkurin, ja jotkut toiset ammukset sattuivat keskelle runkoa. Frycollin, joka oli piiloutunut hyttinsä perälle, oli vähällä saada luodin nahkaansa seinänkin läpi.
— Vai niin, niiden tekee mieli maistaa tätä lisää! Tom Turner huudahti.
Ja käytyään alhaalla ampumavarastossa hän toi sieltä tusinan verran dynamiittipanoksia, jotka jaettiin miesten kesken. Kun Robur oli antanut merkin, panokset heitettiin kummulle. Maahan osuessaan ne räjähtivät kuin pienet pommit.
Hirveä pakokauhu valtasi kuninkaan, hoviväen, armeijan ja kansan, eikä sitä voinutkaan ihmetellä, kun he olivat joutuneet tekemisiin tällaisen vihollisen kanssa. Kaikki riensivät hakemaan suojaa puiden alta, ja vangit karkasivat, eikä kenenkään mieleen tullut lähteä ajamaan heitä takaa.
Näin häirittiin Dahomeyn uuden kuninkaan kunniaksi järjestettyjä juhlallisuuksia. Ja setä Prudencen ja Phil Evansin täytyi mielessään tunnustaa, että tällaisella ilma-aluksella oli tavattomia voimakeinoja, joilla voitiin tehdä ihmiskunnalle suuria palveluksia.
Sitten Albatross kohosi kaikessa rauhassa tavalliseen korkeuteensa, kiitäen Ouidahin päällitse. Pian sen näkyvistä katosi tämä villi rannikko, jota lounaistuulet saartoivat läpipääsemättömän ankarin tyrskyin.
Nyt leijailtiin Atlantin yllä.