VALTAMEREN POIKKI.
Niin, Atlantilla! Oli siis käynyt niin kuin molemmat virkaveljet pelkäsivät. Mutta Robur ei näyttänyt olevan vähääkään levoton uskaltaessaan lähteä tämän laajan valtameren ylle. Se ei huolestuttanut sen enempää häntä itseään kuin hänen väkeään, joka varmaan oli tottunut tällaisiin pitkiin lentoihin. Nytkin he palasivat tyynesti kukin paikalleen, eivätkä painajaiset häiritsisi heidän untaan.
Minne Albatross oli matkalla? Aikoiko se siis, kuten insinööri oli sanonut, lentää maapallon ympäri ja enemmänkin? Mutta sittenkin täytyi olettaa, että tämä matka päättyisi jonnekin. Eihän voinut olla mahdollista, että Robur viettäisi koko elämänsä yläilmoissa, lentolaivassaan, eikä koskaan laskeutuisi maahan. Kuinka hän voisi täydentää ruoka- ja ampumavarastojaan, puhumattakaan niistä aineista, jotka olivat koneiden toiminnalle välttämättömiä? Kaiken järjen nimessä hänellä täytyi olla edes jossakin tuntemattomassa ja luoksepääsemättömässä maapallon kolkassa tukikohta, satama, jossa Albatross voi jälleen hankkia kaikkea tarpeellista. Vaikka myöntäisikin, että hän oli katkaissut kaikki suhteet maapallon asukkaisiin, hänen oli kuitenkin laskeuduttava jollekin kohtaa maapalloa.
Jos kerran näin oli laita, niin missä se paikka oli? Kuinka insinööri oli tullut sen valinneeksi? Odottiko häntä siellä pieni siirtokunta, jonka johtaja hän oli? Saisiko hän sieltä uuden miehistön? Mutta ensiksi: miksi nämä eri kansallisuuksista kerätyt miehet olivat liittyneet häneen? Sitten: millä varoilla hän oli saanut rakennetuksi näin kalliin aluksen, jonka valmistaminen oli pidetty ehdottomasti salassa? Tosin sen ylläpito ei näyttänyt vaativan kovin suuria kuluja. Ilma-aluksella vietettiin vaatimatonta elämää, ja kaikki olivat kuin yhtä perhettä, onnellisia ihmisiä, jotka eivät sitä salanneetkaan toisiltaan. Mutta kuka tuo Robur lopulta oli? Mistä hän oli kotoisin? Millainen oli hänen menneisyytensä? Kaikki nämä kysymykset olivat arvoituksia, joihin ei saatu vastausta, eikä se ainoa, joka voisi vastata, varmaankaan koskaan suostuisi paljastamaan itseään.
Ei siis voi ihmetellä, että tämä tilanne, täynnä selittämättömiä ongelmia, askarrutti molempia amerikkalaisia äärimmilleen. He tiesivät olevansa vankeina ilma-aluksella, joka lensi tuntematonta tulevaisuutta kohti, voimatta arvata, mihin seikkailu päättyisi, vieläpä epäilivät, loppuisiko se koskaan vai oliko heidät tuomittu lentämään loppuelämänsä. Eikö siinä ollut kylliksi suututtamaan Weldon Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin.
Mutta toistaiseksi, tästä heinäkuun 14. päivän illasta asti, Albatross liiteli Atlantin valtameren yllä. Seuraavana päivänä auringon noustessa se kohosi sen ympyräntapaisen viivan kohdalle, missä taivas ja vesi näyttävät sulavan yhteen. Missään ei ollut näkyvissä maata, niin avara kuin olikin näköpiiri. Afrikka oli kadonnut pohjoisen taivaanrannan alle.
Kun Frycollin oli uskaltanut tulla esille hytistään ja näki allaan tämän valtavan ulapan, hänet valtasi taas kauhu. Sanoimme, että ulappa oli hänen "allaan", mutta oikeastaan se oli hänen ympärillään, sillä näin korkealta katsellessaan näytti pohjaton tyhjyys saartavan joka taholta, ja tähystäjän tasalle kohonnut näköpiiri tuntui peräytyvän yhä kauemmas, niin ettei koskaan voi saavuttaa sen reunaa.
Tietystikään Frycollin ei osannut selittää itselleen tätä ilmiötä fysiikan lakien mukaan, mutta hän tunsi sen sielussaan ja ruumiissaan. Se riitti herättämään hänessä sen tunteen, jota sanotaan "tyhjyyden kammoksi" ja josta eräät muuten rohkeatkin luonteet eivät voi vapautua. Neekeri oli kuitenkin niin varovainen, ettei alkanut ruikuttaa. Silmät kiinni, käsillään hapuillen, hän palasi hyttiinsä päättäneenä nyt pysyä siellä hyvän aikaa.
Atlantin valtameri vastaakin runsaasti neljättä osaa kaikkien merten pinta-alasta, jonka lasketaan olevan neliökilometriä. [Mantereiden pinta-ala on 136.051.371 neliökilometriä.] Mutta insinöörillä ei näyttänyt enää olevan kiirettä, eikä hän ollutkaan käskenyt panna koneita käymään täyttä vauhtia. Albatrossin olisikin ollut mahdotonta saada sitä nopeutta, jolla se oli kiitänyt Euroopan yli ja joka nousi kahteensataan kilometriin tunnissa. Näillä seuduilla kävivät ilmavirrat enimmäkseen lounaasta, ja vaikka tuuli vielä olikin heikko, se puhalsi kuitenkin edestäpäin ja hidasti Albatrossin kulkua.
Tällä kääntöpiirien välisellä vyöhykkeellä on ilmatieteilijäin uusimpien, hyvin lukuisiin havaintoihin perustuvien tutkimusten avulla saatu selvitetyksi, että pasaatituulet lähenevät toisiaan, suuntautuen joko Saharaan tai Meksikonlahteen päin. Tyynen vyöhykkeen ulkopuolella ne tulevat joko lännestä ja puhaltavat Afrikkaan tai idästä ja puhaltavat uutta maailmaa kohti, ainakin kuumana vuodenaikana.
Albatross ei siis lainkaan yrittänyt puskea näitä vastatuulia vastaan potkuriensa kaikella voimalla, vaan tyytyi kohtuulliseen vauhtiin, joka silti ylitti nopeimman valtamerilaivan vauhdin.
Heinäkuun 13. päivänä oli kuljettu päiväntasaajan poikki, mikä ilmoitettiin ilma-aluksen koko miehistölle.
Siten saivat setä Prudence ja Phil Evans tietää, että he olivat nyt jättäneet pohjoisen pallonpuoliskon ja joutuneet eteläiselle. Tähän tapahtumaan ei kuitenkaan liittynyt sentapaisia temppuja ja juhlamenoja kuin joillakin sota- ja kauppalaivoilla.
Ainoastaan François Tapage noudatti niitä sen verran, että kaatoi kipollisen vettä Frycollinin niskaan, mutta kun tätä kastetta seurasi heti muutama lasillinen katajanmarjaviinaa, neekeri selitti olevansa valmis kulkemaan päiväntasaajan poikki kuinka monta kertaa tahansa, kunhan vain ei tarvitsisi lentää konelinnun selässä, missä hänestä ei ollut lainkaan turvallista.
Aamulla heinäkuun 15. päivänä Albatross liiteli Ascensionin ja Saint Helenan välitse, kuitenkin lähempänä tätä jälkimmäistä, jonka kukkulat näkyivät taivaanrannalla muutamia tunteja.
Jos siihen aikaan, kun Napoleon oli englantilaisten käsissä, olisi ollut sellainen lentokone kuin insinööri Roburilla nyt oli, niin Hudson Lowe olisi loukkaavista varotoimistaan huolimatta joutunut näkemään kuuluisan vankinsa pujahtavan karkuun ilmojen halki.
Heinäkuun 16. ja 17. päivän iltoina havaittiin merkillinen valoilmiö auringon laskiessa. Pohjoisemmilla leveysasteilla sitä olisi luullut revontuliksi. Mereen laskeva aurinko loi monivärisiä heleänvihreitäkin säteitä.
Pitikö asia selittää niin, että maapallo oli silloin joutunut kosmiseen pölypilveen, joka heijasti auringon viimeisiä säteitä? Jotkut tutkijat ovatkin väittäneet, että juuri se oli syynä hämyvaloon. Mutta tämä arvelu olisi jätetty sikseen, jos havaintojen tekijät olisivat saaneet tutkia ilmiötä Albatrossin kannelta.
Asiaa tutkittaessa todettiin, että ilmassa leijui pieniä pyrokseenikiteitä, lasimaisia kuplia, hienonhienoja hiukkasia magneettista rautaa, joka on samantapaista ainetta kuin mitä eräät tulivuoret purkavat sisästään. Sen nojalla voitiin pitää varmana, että jokin toimiva tulivuori oli syössyt ilmaan tällaisen pilven, jonka kidemäiset hiukkaset saivat aikaan puheena olevan ilmiön ja joka ilmavirtojen kuljettamana oli silloin Atlantin valtameren yllä.
Sitä paitsi tällä taipaleella saatiin havaita useita muitakin ilmiöitä. Monta kertaa sattui, että jotkin pilvenlongat antoivat taivaalle omituisen näköisen harmaan värityksen. Kun sitten oli päästy eroon tästä utuverhosta, näytti pitkin taivaanlakea olevan räikeänvalkoisia, häikäiseviä hattaroita, jotka olivat syntyneet pienistä jähmettyneistä hileistä. Tällä leveysasteella ei sitä voinut selittää muutoin kuin että korkealla kehittyi jokin rakeiden kaltainen ilmiö.
Heinäkuun 18. päivän vastaisena yönä nähtiin kuun sateenkaari, joka oli vihertävän keltainen. Syynä siihen oli ilma-aluksen asema täysikuun ja hienon tihkusateen välillä, joka haihtui höyryksi ehtimättä sataa mereen.
Voitiinko näistä eri ilmiöistä tehdä se johtopäätös, että sää pian muuttuisi? Kenties. Olkoon kuinka tahansa, mutta ainakin tuuli, joka Afrikan rannikolta lähdettyä oli puhaltanut lounaasta, oli alkanut tyyntyä päiväntasaajan tienoilla. Tällä trooppisella vyöhykkeellä oli tavattoman kuuma. Siksi Robur lähti hakemaan viileyttä ylemmistä ilmakerroksista. Lisäksi täytyi suojata itseään auringolta, jonka kohtisuora säteily oli sietämätöntä.
Ilmavirroissa tapahtuneesta käänteestä voitiin jokseenkin varmasti aavistaa, että toisella puolella päiväntasaajaa olisi sää erilainen. Sitä paitsi on huomattava, että eteläisellä pallonpuoliskolla heinäkuu vastasi meidän tammikuutamme, siis sydäntalvea. Jos Albatross lentäisi kauemmas etelään, se joutuisi piankin kokemaan sen vaikutuksia.
Meressäkin oli sen "tuntua", kuten merimiehet sanovat. Heinäkuun 18. päivänä, kauriin kääntöpiirin takana, sattui muuan uusi ilmiö, joka olisi voinut hiukan pelottaa tavallista laivaa.
Valtameren pintaa pitkin levisi omituisia loistavia aaltoja arviolta vähintään sadan kilometrin tuntivauhtia. Nämä laineet etenivät noin seitsemän metrin päässä toisistaan, pitkiä valovakoja viiltäen. Samalla kun nyt läheni yö, kohosi valtava hohde Albatrossiin saakka. Tällä kertaa olisi sitä voinut luulla joksikin liekehtiväksi meteoriksi. Koskaan ennen ei Robur ollut joutunut liitelemään tavallaan tulimeren yllä, jonka tulessa ei ollut kuumuutta ja jota siis ei tarvinnut paeta nousemalla yläilmoihin.
Selityksenä tähän ilmiöön ei voinut olla muu kuin sähkö, sillä oli mahdotonta olettaa sen johtuvan kalojen kutusärkästä tai valtavasta pieneliöiden kasaumasta.
Voitiin päätellä, että ilmakehän sähköjännite oli silloin poikkeuksellisen suuri.
Ja heinäkuun 19. päivänä olisi mereen ehkä mikä tahansa laiva haaksirikkoutunutkin. Mutta Albatross uhmasi tuulia ja aallokkoa sen väkevän linnun kaltaisena, jonka nimen se oli ottanut. Jollei se viitsinytkään hipaista aallonharjoja kuten myrskylinnut, se pystyi kotkien tavoin nousemaan yläilmoihin tyyneen säähän ja auringonpaisteeseen.
Nyt oli jo jätetty taakse 47. eteläinen leveyspiiri. Päivänvaloa kesti enää vain seitsemän ja kahdeksan tunnin vaiheilla, ja se lyhenisi vieläkin, mitä pitemmälle jouduttaisiin etelänavan seutuja kohti.
Kello yhden aikaan päivällä Albatross oli tuntuvasti laskeutunut päästäkseen suotuisampaan ilmavirtaukseen. Se liiteli meren yllä tuskin kolmenkymmenen metrin päässä sen pinnasta.
Sää oli tyyni. Muutamin paikoin taivaalla oli paksuja mustia pilviä, jotka olivat yläosastaan nystyrämäisiä ja päättyivät jäykkään, täydellisesti vaakasuoraan viivaan. Näistä pilvistä pisti esille pitkulaisia kyhmyjä, jotka näyttivät kärjillään vetävän puoleensa vettä, joka poreili niiden alla, kohoten kuin nestemäinen pensaikko.
Äkkiä vesi ponnahti ylös äärettömän ison rakkulan muotoisena.
Silmänräpäyksessä Albatross kietoutui jättimäiseen huimasti pyörivään vesipatsaaseen, jonka perässä oli pian parikymmentä muuta, kaikki sysimustia, mutta onneksi tämä pyörre kieppui päinvastaiseen suuntaan kuin puolet ilma-aluksen nostopotkureita, sillä mikäli pyöriminen olisi ollut samansuuntaista, olisi potkurien teho supistunut melkein olemattomiin ja ilma-alus syöksynyt suoraan mereen; nyt sen sijaan Albatross alkoi vesipatsaan mukana kieppua paikallaan hirveätä vauhtia.
Vaara oli silti suuri ja tuhoutuminen näytti uhkaavan, kun ei päästy eroon ilma-alusta imevästä pyörteestä, etu- ja takapotkurin pystymättä irrottamaan sitä. Keskipakoisvoima heitti kaikki miehet Albatrossin perään ja keulaan, missä heidän oli pideltävä kiinni tangoista, jos tahtoivat välttyä lentämästä ulos avaruuteen.
— Rohkeutta! Robur huusi.
Sitä tarvittiinkin, ja myös kärsivällisyyttä.
Setä Prudence ja Phil Evans, jotka olivat juuri tulleet hytistään, paiskautuivat perään, ja vähältä piti, etteivät he lentäneet yli laidan.
Samalla kun Albatross pyöri, täytyi sen myös seurata mukana vesipatsaiden siirtyessä, jotka kieppuivat niin vinhasti, että potkurit olisivat voineet kadehtia niitä. Jos se pääsikin yhdestä irti, siihen tarttui toinen, ja aina oli tarjolla vaara, että ilma-alus rikkoutuisi tai hajoaisi.
— Laukaiskaa tykki! insinööri huusi.
Käsky oli tarkoitettu Tom Turnerille. Hän oli tarrautunut kiinni tykkiin, jonka paikka oli keskellä kantta. Siellä oli keskipakoisvoiman vaikutus hyvin vähäinen. Hän ymmärsi heti, mitä Roburilla oli mielessä, aukaisi tykin peräluukun ja työnsi siitä sisään panoksen, jonka hän otti lavettiin kiinnitetystä laatikosta. Kohta pamahti laukaus, ja äkkiä romahtivat kaikki vesipatsaat ja pilvikatot, joiden varassa ne näyttivät olevan.
Ilman tärähdys oli riittänyt murtamaan luonnonilmiön, ja sateeksi purkautuva pilviröykkiö veti näköpiiriin kohtisuoria juovia, jotka olivat kuin merestä taivaaseen jännitetty ääretön nuotta.
Vihdoinkin vapaaksi päässyt Albatross kohosi nopeasti muutamia satoja metrejä.
— Onko mitään rikkoutunut? insinööri kysyi.
— Ei, Tom Turner vastasi, — mutta sellaista vonkuvaa hyrräpeliä se oli, ettei tee mieli uudestaan.
Albatrossilla olikin kymmenen minuuttia uhannut varma tuho. Ellei se olisi ollut hyvin vahvarakenteinen, olisi tämä vesipatsaiden pyörre tehnyt siitä lopun.
Kuinka ikävystyttävän pitkiä olivatkaan tällä lennolla Atlantin yli ne tunnit, jolloin mikään ilmiö ei keskeyttänyt yksitoikkoisuutta. Päivät lyhenivät jatkuvasti, ja kylmyys kävi yhä purevammaksi. Setä Prudence ja Phil Evans näkivät Roburia vain harvoin. Hyttiinsä sulkeutuneena insinööri työskenteli mittaamassa ilma-aluksen reittiä, merkitsemässä kartoille sen suuntaa, määrittämässä kulloistakin sijaintia, jos se vain oli mahdollista, kirjoittamassa muistiin ilmapuntarien, lämpömittarien, kronometrien lukemia ja myös pitämässä lokikirjaa kaikesta, mitä matkan varrella tapahtui.
Samaan aikaan molemmat amerikkalaiset kyyristelivät pää hyvin huppukauluksen suojassa ja yrittivät lakkaamatta tähystellä jotakin manteretta etelässä päin.
Setä Prudencen nimenomaisesta kehotuksesta yritti Frycollin puolestaan tiedustella kokilta kaikkea, mikä koski insinööriä. Mutta miten voisi luottaa siihen, mitä tämä gascognelainen François Tapage jutteli? Sen mukaan, mitä hän eri kerroilla väitti, Robur oli entinen Argentiinan tasavallan ministeri, jonkin amiraliteetin päällikkö, Yhdysvaltojen presidentti, joka oli pantu eläkkeelle, entinen espanjalainen kenraali, Intian varakuningas, joka oli kaivannut korkeampaa asemaa ja saanut sen yläilmoissa. Milloin hän kuului koonneen miljoonia Albatrossin tekemillä ryöstöretkillä, joiden vuoksi yleinen syyttäjä halusi saada hänet käsiinsä, milloin taas hän oli käyttänyt koko omaisuutensa tämän koneen rakentamiseen, minkä vuoksi nyt oli pakko suorittaa julkisia ilmaannousuja ansaitakseen niillä rahansa takaisin. Jos kokilta kysyttiin, tiedettiinkö Roburin aikovan koskaan laskeutua jonnekin, niin hän vastasi jyrkästi, ettei maihin laskemisesta ollut puhettakaan, vaan että oli aikomuksena mennä kuuhun ja asettua sinne, jos löydettäisiin sopiva asuinpaikka.
— Mitäs sanot, Fry! Onko sinusta, kaveri, hauska päästä katsomaan, kuinka siellä toisessa taivaankappaleessa eletään?
— Minä en mene sinne! Minä panen vastaan, selitti neekerihölmö, joka piti näitä hassutuksia täytenä totena.
— Mutta miksi, Fry, mikä sinua pelottaa? Me hankimme sinulle vaimoksi jonkin sievän ja nuoren kuuttaren. Sinusta tulisi siellä neekerien kantaisä.
Ja kun Frycollin toisti näitä juttuja isännälleen, tämä käsitti hyvinkin, ettei Roburista voinut saada minkäänlaisia tietoja. Hän ei siis ajatellutkaan muuta kuin kostoa.
— Phil, hän sanoi eräänä päivänä toverilleen, — minusta näyttää nyt täysin varmalta, että pakeneminen on mahdotonta.
— Kerrassaan mahdotonta, setä Prudence.
— Olkoon niin, mutta ihminen on aina oma herransa, ja jos tarve vaatii, uhraan henkeni…
— Jos sellainen uhraus on tehtävä, niin tehtäköön se viipymättä! vastasi Phil Evans, joka ei enää sietänyt tätä vankeutta, niin kylmäpäinen kuin hän olikin. — Niin juuri, nyt on jo aika lopettaa. Minne tämä Albatross on menossa? Nyt se kulkee viistoon Atlantin poikki, ja jos tätä suuntaa jatketaan, tullaan Patagonian rannikolle, sitten Tulimaan tienoille… Entä sitten? Lähdetäänkö kiitämään Tyynenmeren yli vai seikkailemaan etelämantereelle? Roburilta voi odottaa mitä tahansa. Silloin me olemme hukassa. Me olemme siis joutuneet siihen tilaan, että itsepuolustus on täysin laillista, kun meidän kuitenkin täytyy menettää henkemme…
— Niin ei saa tapahtua, setä Prudence keskeytti, — ennen kuin olemme kostaneet, tuhonneet tämän aluksen miehineen päivineen!
Näin pitkälle menevän päätöksen he olivat molemmat joutuneet tekemään voimattoman raivon kiihkossa, joka oli vallannut heidän kaikki ajatuksensa. Koska siis muu ei auttanut, niin he uhraisivat itsensä syöstäkseen perikatoon keksijän ja hänen salaisuutensa. Ainoastaan muutamien kuukausien ajan saisi tämä ihmeellinen ilma-alus olla olemassa, vaikka heidän täytyikin rehellisesti tunnustaa, että se oli ehdottomasti muita koneita etevämpi ilmaliikenteen alalla.
Tämä koston ajatus oli niin juurtunut heidän mieleensä, etteivät he muuta pohtineet kuin keinoja sen toteuttamiseksi. Mutta kuinka? Voisiko anastaa Albatrossin varastoista räjähdysaineita, joilla sitten lennätettäisiin koko laitos ilmaan? Mutta sitä varten oli keksittävä keino, kuinka päästäisiin tunkeutumaan ammusvarastoon.
Onneksi Frycollin ei aavistanut mitään näistä hankkeista. Jos hänen olisi pitänyt kuvitella, että Albatross räjähtäisi sirpaleiksi, hän olisi voinut antaa ilmi oman isäntänsäkin.
Heinäkuun 23. päivänä näkyi taas maata lounaassa, melkein Virgenes-niemen kohdalla, Magalhaesin salmen suulla. 54. leveyspiirin toisella puolella kesti tähän vuodenaikaan yötä jo melkein kahdeksantoista tuntia, ja ilman lämpömäärä laski keskimäärin kuuteen asteeseen alle nollan.
Nyt Albatross ei enää painunut etelämmäksi, vaan alkoi kulkea länteen, seuraten tämän salmen mutkia, kuin olisi halunnut sitä tietä päästä Tyynellemerelle. Kun oli sivuutettu Lomasin kapea lahti ja Gregoryn vuori jäänyt pohjoiseen ja Brecknockin vuoret länteen, jouduttiin lähelle pientä chileläistä Punta Arenasin kylää, jossa paraikaa kaikin voimin soitettiin kirkonkelloja, ja sitten muutamia tunteja myöhemmin, Port Faminen vanhan siirtokunnan kohdalle.
Ovatko patagonialaiset, joiden tulia näkyi siellä täällä, todella kookkaampia kuin tavalliset ihmiset, sitä eivät ilma-aluksen matkustajat voineet arvioida, sillä pitkän välimatkan päästä ja ylhäältä nähtyinä he olivat kääpiöitä.
Mutta kuinka suurenmoinen olikaan näköala eteläisen päivän lyhyinä tunteina! Jyrkkiä vuoria, ikuisen lumen peittämiä huippuja, joiden rinteillä oli kerroksittain sankkoja metsiä, sisämeriä, lukemattomia lahtia ja niemimaita tämän saariston eri osien, Clarencen, Dawsonin, Desolacionin, välissä kanavia ja salmia, niemiä ja kärkiä, kaikki sekavana sokkelona, jota jää jo alkoi peittää, Amerikan mantereen päätepisteestä Kap Forwardista Kap Horniin asti, johon uusi maailma loppui.
Kun oli saavuttu Port Faminen kohdalle, selvisi kuitenkin että Albatross aikoi taas jatkaa matkaa etelään. Liitäen Brunswickin niemimaalla sijaitsevan Tarn-vuoren ja Gravesvuoren välitse se kääntyi suoraan Sarmienton jylhää huippua kohti, joka jääpeitteisenä kohosi Magalhaesin salmen yli näkyviin, ulottuen tuhannen metrin korkeuteen merenpinnan yläpuolelle.
Sitä aluetta, jonka ylitse Albatross nyt lensi, nimitetään
Tulimaaksi.
Kuinka kauniilta ja hedelmälliseltä tämä maa olisikaan näyttänyt, varsinkin eteläosaltaan, kuutta kuukautta aikaisemmin, keskellä kesää, pitkinä päivinä, jolloin aurinko paistoi täällä viis- tai kuusitoista tuntia! Kaikkialla oli laaksoja ja laitumia, jotka voisivat elättää tuhansia karjalaumoja, koskemattomia metsiä, joissa kasvoi jättimäisiä puita, koivuja, pyökkejä, saarnia, sypressejä, puunkaltaisia saniaisia, ja tasankoja, joita pitkin kiiti parvittain guanakoja, laamoja ja strutseja; lisäksi kokonaisia armeijoita pingviinejä ja lukemattomat määrät muita siivekkäitä. Niinpä nytkin, kun Albatross sytytti kirkkaat sähkölyhtynsä, syöksyi sen kannelle riskilöitä, sorsia, hanhia — sata kertaa niin paljon kuin François Tapagen ruokasäilöön mahtui.
Siitä tuli melkoinen lisäurakka kokille, joka osasi tästä riistasta laittaa ruokaa sillä tavalla, että liiallinen rasvanmaku hävisi. Samoin tuli lisätyötä Frycollinille, jonka teki kovasti mieli päästä kynimään näitä oivallisia lintuja tusina toisensa perästä.
Kun aurinko tänään oli jo lähellä laskuaan kello kolmen tienoissa iltapuolella, tuli näkyviin laaja järvi, jonka rannoilla kasvoi komeita metsiä. Silloin se oli kokonaan jäässä, ja jotkut alkuasukkaat hiihtivät sen pinnalla pitkillä suksillaan.
Kun tulimaalaiset huomasivat ilma-aluksen, heidät valtasi suunnaton kauhu, ja he pakenivat eri tahoille. Ellei ollut mitään piilopaikkaa, he kaivautuivat maan sisään, kuten eläimet.
Albatross kulki yhä vain etelään. Sen taakse jäivät Beaglen kanaali, Navarinin saari, jonka kreikkalainen nimi kuulostaa hieman oudolta näiden kaukaisten seutujen raakalaisnimien seassa, ja sitten vielä Wollastonin saari, jota Tyynenmeren reunavedet huuhtelivat. Vihdoin, tehtyään matkaa seitsemäntuhatta viisisataa kilometriä Dahomeyn rannikolta, ilma-alus sivuutti Magalhaesin saariston viimeisetkin luodot, ja lopuksi katosi taivaanrannan alle kaikkein pisimmälle etelään ulottuva kärki, jota ikuinen tyrsky kalvoi — hirveä Kap Horn.