ETELÄNAVAN TIENOILLA.
Oli tullut seuraava, 24. päivä heinäkuuta. Eteläisellä pallonpuoliskolla tämä vastaa tammikuun 24. päivää meillä. Lisäksi oli äskettäin jäänyt taakse 56. leveysaste, ja se oli yhtä kaukana päiväntasaajasta etelään kuin Pohjois-Euroopassa linja, joka Skotlannissa Edinburghin kohdalla on vastaava pohjoinen leveyspiiri.
Lämpömittari näytti pysyvästi keskimäärin pakkasasteita. Siksi olikin täytynyt käynnistää koneet, joiden tehtävänä oli tarpeen vaatiessa kuumentaa ilmaa kajuutoissa.
Itsestään oli myös selvää, että jos päivä alkoikin pidetä talvisesta päivänseisauksesta, joka eteläisellä pallonpuoliskolla on kesäkuun 21. päivänä, niitä toisaalta yhä enemmän lyhensi Albatrossin yhä jatkuva lento napamaita kohti.
Auringonvaloa oli siis niukasti niinä päivinä, jolloin kuljettiin pitkin tätä Tyynenmeren eteläosaa, joka rajoittui eteläiseen napapiiriin. Näkyvyys oli huono ja yöllä oli toisinaan kova pakkanen. Piti pukeutua samaan tapaan kuin eskimot tai Tulimaan asukkaat. Ja kun tähän tarvittavia vaatekappaleita oli riittävästi mukana, saattoivat molemmat amerikkalaiset kunnollisissa talvipukimissa pysytellä ilma-aluksen kannella, yhä pohtien vain suunnitelmaansa ja odottaen tilaisuutta sen toteuttamiseen. Muuten he tapasivat Roburia vain vähän, ja sen jälkeen, kun Timbuktun tienoilla oli lausuttu uhkauksia puolelta ja toiselta, he eivät enää joutuneet hänen kanssaan puheisiin.
Mitä tulee Frycolliniin, niin hän tuskin poistui ollenkaan keittiöstä, jossa François Tapage osoitti hänelle hyvin suopeaa vieraanvaraisuutta — sillä ehdolla, että hän toimi apulaiskokkina. Kun tästä oli tuntuvia etuja, oli neekeri suostunut sopimukseen varsin mielellään, hankittuaan ensin isäntänsä luvan. Neljän seinän sisäpuolella hän ei joutunut näkemään, mitä tapahtui ulkopuolella, vaan saattoi uskoa olevansa täysin turvassa. Eikö hän ollut strutsin kaltainen, ei ainoastaan fyysisesti valtavan vatsansa takia, vaan myös henkisesti typeryytensä takia?
Mutta minne päin maapalloa Albatross nyt aikoi lentää? Oliko luultavaa, että se uskaltaisi keskitalvella mennä seikkailemaan etelänavan merille tai napaseuduille? Kun otetaan huomioon jäätävän kylmä ilmasto, vaikka myöntäisikin, että paristojen kemialliset ainekset voisivat kestää kovaa pakkasta, eikö tuollainen retki sittenkin merkitsisi kuolemaa, hirveätä pakkaskuolemaa koko miehistölle? Voisi kyllä ymmärtää, että Robur yrittäisi lentää navan yli lämpimänä vuodenaikana, mutta olisi kerrassaan mielipuolista kokeilla sitä napamaiden talven yhtämittaisessa pimeydessä!
Tätä mieltä olivat Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri, liidellessään nyt pakosta yhä etelään sen mantereen äärimmäisestä kärjestä, joka vielä kuului uuteen maailmaan ja siis tosin Amerikkaan, mutta ei Yhdysvaltoihin.
Niin, mitä tämä itsepintainen Robur aikoi? Eikö nyt jo ollut aika lopettaa matka edes siten, että tehtäisiin loppu koko aluksesta?
Varmaa oli vain se, että tänään, heinäkuun 24. päivänä, insinöörillä oli useita neuvotteluja työnjohtajansa kanssa. Moneen kertaan Tom Turner ja hän tarkastelivat ilmapuntaria, eivätkä he enää aikoneet sen avulla mitata, kuinka korkealla lennettiin, vaan saada selville kaikki säätä koskevat oireet. Epäilemättä oli sattunut joitakin ilmiöitä, jotka tuli ottaa huomioon.
Setä Prudence oli myös huomaavinaan, että Robur yritti laatia luetteloa siitä, kuinka paljon oli jäljellä kaikenlaisia varastoja sekä ilma-aluksen veto- ja nostokoneiden pitämiseksi toiminnassa että myös ihmiskoneiden ylläpitämiseksi, joiden pysyminen täydessä kunnossa oli yhtä tärkeää.
Kaikki tämä näkyi viittaavan siihen, että aiottiin kääntyä paluumatkalle.
— Paluumatkalle! Phil Evans virkkoi. — Mutta minne?
— Sinne, missä tuo Robur voi täydentää varastojaan, setä Prudence vastasi.
— Paikka lienee jokin tuntematon saari Tyynessämeressä, jokin siirtokunta, missä asustaa päällikkönsä vertaisia rikollisia.
— Samaa arvelen minäkin, Phil Evans. Minusta näyttää todellakin, että hän aikoo kääntyä länteen, ja kun hän voi liikkua niin merkillisen nopeasti, hän pääsee myös pian tavoitteeseensa.
— Mutta emmehän me sitten voikaan toteuttaa suunnitelmaamme… jos hän pääsee sinne…
— Hän ei pääse sinne, Phil Evans.
Nähtävästi olivat molemmat virkatoverit osaksi arvanneet, mitä insinööri aikoi. Kun päivä kului pitemmälle, voitiin jo pitää varmana, että kuljettuaan hyvän matkaa eteläistä napamerta kohti Albatross lopultakin aikoi peräytyä. Kun täällä rantavedet olivat jäässä Kap Horniin asti, tavattaisiin Tyynenmeren eteläosassa kaikkialla pelkkiä jääkenttiä ja ajelehtivia jäävuoria. Kiintojää muodosti sellaisen vallin, jonka läpi eivät pääsisi tukevimmatkaan laivat eivätkä pelottomimmatkaan merenkulkijat.
Tosin Albatross olisi yläpotkurien vauhtia lisäämällä voinut lentää valtamerelle kasaantuneiden jäävuorien yli ja samoin sivuuttaa napamantereella kohoavat vuoret — mikäli etelänavan kohdalle merkitty kalotti oli jokin mantere. Mutta olisiko se uskaltautunut napaseutujen pimeyden halki uhmaamaan ilmastoa, jossa pakkanen voi laskea kuuteenkymmeneen asteeseen saakka alle nollan? Varmaankaan ei.
Niinpä kävikin, että edettyään noin sata kilometriä etelään Albatross muutti suuntansa länteen päin, ikään kuin päämääränä olisi jokin tuntematon saari Tyynellämerellä.
Alla levisi rajaton ulappa Amerikan ja Aasian mantereen välillä. Vesi oli silloin saanut sen omituisen värin, joka on antanut aiheen nimitykseen "maitomeri". Siinä puolihämyssä, jota auringon heikentyneet säteet eivät enää voineet hälventää, näytti Tyynenmeren koko pinta olevan maidonvalkea. Sitä olisi ehkä luullut aukeaksi lumikentäksi, jonka aaltoilua ei pystynyt erottamaan näin korkealta katsellessa. Jos tämä alue olisi todella jäätynyt pakkasessa, kohmettunut äärettömäksi jääkentäksi, sen ulkonäkö ei olisi siitä muuttunut.
Nykyään tiedetään, että tämän ilmiön syynä ovat lukemattomat loistavat hiukkaset, fosforinhohtoiset pikku hileet, ja yllättävää oli vain se, että tämäntapainen heijastava kasautuma tavattiin muualla kuin Intian valtameren vesillä.
Äkkiä huomattiin jyrkkä lasku ilmapuntarissa, joka oli päivän ensi tunteina osoittanut jokseenkin korkeata painetta. Ilmeisesti se merkitsi sellaisia enteitä, joista mikä tahansa laiva olisi huolestunut mutta joista ilma-alus saattoi olla piittaamatta. Kaikissa tapauksissa voitiin nyt olettaa, että kauhea myrsky oli äsken riehunut Tyynenmeren vesiä.
Kello yhden aikaan päivällä Tom Turner lähestyi insinööriä ja sanoi hänelle:
— Master Robur, katsokaapa, mikä musta piste on tuolla taivaanrannalla! Tuolla… suoraan meistä pohjoiseen! Onkohan se jokin kallio?
— Ei, Tom, siellä päin ei ole maata.
— No sitten se on varmaankin laiva tai ainakin vene.
Setä Prudence ja Phil Evans, jotka olivat siirtyneet keulan puolelle, katselivat myös Tom Turnerin osoittamaa pistettä. Robur käski tuoda merikiikarinsa ja alkoi pitää tarkasti silmällä nähtyä esinettä.
— Se on vene, hän sanoi, — ja siitäkin olen varma, että veneessä on ihmisiä.
— Haaksirikkoisia? Tom Turner huudahti.
— Niin juuri, joiden on kaiketi täytynyt lähteä laivastaan, Robur vastasi, — onnettomia miesparkoja, jotka eivät enää tiedä, missä päin on maata ja jotka ovat kuolemaisillaan nälkään ja janoon. No niin, Albatrossista ei saa sanoa, ettei se edes yrittänyt auttaa heitä.
Annettiin heti käsky koneenkäyttäjälle ja hänen molemmille apulaisilleen. Ilma-alus alkoi verkalleen painua, ja vetopotkurit kiidättivät sitä hyvää vauhtia pohjoiseen.
Siellä oli todellakin vene. Sen purje roikkui velttona pitkin mastoa. Kun ei tuullut, sitä ei enää voinut ohjata, eikä kukaan sen miehistä näkynyt jaksavan pidellä airoa.
Veneen pohjalla lojui viisi miestä nukuksissa tai uupumuksen kangistamina, elleivät jo olleet kuolleet.
Saavuttuaan heidän kohdalleen Albatross laskeutui hitaasti.
Peräpuolella voitiin silloin veneen kyljessä lukea sen laivan nimi, johon se oli kuulunut, Jeanette, kotoisin Nantesista, ranskalainen alus, joka miehistön oli täytynyt hylätä.
— Ohoi! Tom Turner huusi.
Se olisi pitänyt kuulla, sillä vene oli tuskin kahdeksan metrin päässä hänen alapuolellaan.
Ei mitään vastausta.
— Ampukaa laukaus! Robur sanoi.
Käsky toteutettiin, ja pyssyn pamahdus levisi laajalle pitkin vedenpintaa.
Silloin nähtiin erään haaksirikkoisista kohoavan vaivalloisesti istualleen, silmät tuijottavina, kasvot kuin luurangolla.
Huomattuaan Albatrossin hän aluksi vavahti kuin pahoin pelästynyt.
— Älkää pelätkö! Robur huusi hänelle ranskan kielellä. — Me olemme tulleet avuksenne. Keitä te olette?
— Merimiehiä Jeanettesta. Se oli kolmimastoinen purjealus, ja minä sen ensimmäinen perämies, puhuteltu vastasi. — Kaksi viikkoa takaperin… me lähdimme siitä… vähää ennen kuin se painui pohjaan! Meillä ei ole enää vettä eikä ruokaa.
Toiset neljä haaksirikkoista olivat myös vähitellen nousseet makuulta. Riutuneina, nääntyneinä, kammottavan laihtuneina he kohottivat käsiään ilma-alusta kohti.
— Huomio! Robur komensi.
Albatrossin kannelta alettiin laskea köyttä, ja sangollinen juomavettä laskettiin veneeseen.
Miespoloiset hypähtivät pystyyn ja joivat suoraa päätä sangosta niin ahneesti, että teki pahaa katsella sitä.
— Leipää, leipää! he huusivat.
Heti heille laskettiin kori, jossa oli jonkin verran ruokatarvikkeita, säilykkeitä, pullollinen paloviinaa, useita litroja kahvia. Perämiehellä oli täysi työ pitäessään heitä kohtuullisissa rajoissa, kun he riensivät tyydyttämään nälkäänsä.
Sitten:
— Missä me nyt olemme?
— Viidenkymmenen meripeninkulman päässä Chilen rannikolta ja Chonasin saaristosta, Robur vastasi.
— Kiitos, mutta tuuli on tyyntynyt, ja…
— Me hinaamme teidät sinne.
— Keitä te olette?
— Ihmisiä, jotka tuntevat itsensä onnellisiksi, kun ovat voineet tulla avuksenne, Robur vastasi yksinkertaisesti.
Perämies ymmärsi, että pelastaja halusi pysyä tuntemattomana ja että kysymykset olivat turhia. Mutta jaksaisiko tämä lentokone todellakin hinata venettä perässään?
Jaksoi mainiosti, ja muutaman kymmenen metrin pituiseen köyteen kiinnitetty vene lähti kulkemaan itään päin voimakkaan ilma-aluksen kiskomana.
Kello kymmenen aikaan illalla tuli maa näkyviin, tai oikeastaan voitiin erottaa tulia, jotka osoittivat, kuinka kaukana se oli. Tämä taivaasta tullut apu oli saapunut juuri viime tingassa Jeanetten haaksirikkoisille, joilla tosiaankin oli syytä uskoa, että heidän pelastumisensa varmasta kuolemasta oli ihme.
Kun Robur oli hinannut heidät Chonas-saarten salmien suulle, hän huusi heille, että hinausköysi piti irrottaa — kuten he tekivätkin, samalla kiittäen pelastajiaan — ja Albatross lähti taas heti ulapalle päin.
Ilma-aluksella, joka näin pystyi auttamaan meren valtaan joutuneita merimiehiä, oli kieltämättömiä etuja. Mikä ilmapallo olisi täydellisimmässäkään kunnossa kyennyt sellaiseen pelastustyöhön? Ja setä Prudencen ja Phil Evansin olikin pakko keskenään tunnustaa se, vaikka he muuten olivat valmiita kieltämään kouraan tuntuvatkin todisteet.
Meri oli yhä uhkaavan näköinen, ja enteet ennustivat pahaa. Ilmapuntari laski vieläkin muutamia millimetrejä. Vähän väliä tuli hirveitä tuulenpuuskia, jotka puhalsivat vimmatusti Albatrossin potkurisiipisiin koneisiin, ja sitten taas hetkeksi tyventä. Näissä oloissa olisi purjealuksella ollut jo kaksi reiviä märssypurjeissaan ja yksi reivi keulapurjeessa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että tuuli äkkiä kääntyisi luoteeseen. Myrskylasin putki alkoi himmetä huolestuttavassa määrässä.
Kello yhden tienoissa yöllä tuuli yltyi riehumaan äärimmäisen rajusti. Mutta vaikka se nyt puhalsi melkein suoraan ilma-aluksen suunnan vastaisesti, voitiin kuitenkin ponnistella vetopotkurien avulla eteenpäin, vauhdin ollessa noin pari kilometriä tunnissa. Sen suurempaa nopeutta ei näin ankarassa vastatuulessa voinut vaatia.
Ilmeisesti oli alkamassa jokin äkillinen pyörremyrsky, mikä oli harvinaista näillä leveysasteilla. Mitä nimiä sille annettaneenkin — hurrikaani Atlantin valtamerellä, taifuuni Kiinan vesillä, samum Saharassa, tornado länsirannikolla — aina se on pyörremyrsky ja hirvittävä. Niin, hirvittävä joka alukselle, joka joutuu myrskyn pyöritettäväksi, sillä tämä liike kiihtyy yhä ulkoreunoilta keskukseen päin ja jättää vain yhden kohdan tyyneksi — sen pienen alan, joka on aivan keskellä ilmakurimusta.
Robur tiesi sen. Hän oli myös selvillä siitä, että varovaisuus vaati pakenemaan hirmumyrskyä sen vetovoiman piiristä ylempiin ilmakerroksiin. Tähän asti hän oli siinä aina onnistunut. Mutta nyt ei sopinut hetkeäkään viivytellä, kenties ei minuuttiakaan.
Myrskyn voima kiihtyikin yhtä mittaa. Aallot, joilta se katkaisi harjat, kiidättivät valkoista tomua pitkin meren pintaa. Ilmeistä oli myös, että pyörremyrsky siirtyessään painuisi napaseutuja kohti hirvittävän nopeasti.
— Korkealle! Robur komensi.
— Korkealle! Tom Turner toisti.
Ilma-aluksen nostokoneet pantiin toimimaan ääritehollaan ja niin noustiin viistoon, aivan kuin olisi kuljettu kaltevaa tasoa pitkin, joka nousi luoteiseen päin.
Tällä hetkellä ilmapuntari laski vieläkin: elohopeapatsas aleni nopeasti kahdeksan, sitten kaksitoista millimetriä. Äkkiä Albatross pysähtyi nousussaan.
Mistä johtui tämä pysähdys? Varmaankin syynä oli ilman vastapaine, pelottava ilmavirta, joka painaen ylhäältä alaspäin vähensi ilman kannatuskykyä.
Kun höyrylaiva kulkee virtaa ylöspäin, sen potkuri joutuu tekemään sitä vähemmän työtä, mitä nopeammin virran vesi pakenee sen siipien alta. Taaksepäin vetävä voima on silloin hyvin tuntuva, voipa kasvaa niinkin suureksi, että alus ei pääse lainkaan eteenpäin, vaan joutuu tuuliajolle. Näin oli nyt Albatrossinkin laita.
Mutta Robur ei silti pitänyt peliä menetettynä. Ilma-aluksen kaikki seitsemänkymmentäneljä potkuria, jotka toimivat aivan samassa tahdissa, pyörivät edelleen sähköparistojensa täyden jännitteen voimalla. Mutta pyörremyrsky veti vastustamattomalla voimalla puoleensa, eikä Albatross jaksanut riuhtaista itseään vapaaksi. Aina kun myrsky lyhyeksi hetkeksi heikkeni, päästiin jonkun verran ylemmäksi. Sitten vei raskas paine taas voiton, ja ilma-alus vaipui kuin laiva, joka on menossa pohjaan. Ja tämä olikin kuin uppoamista ilmamereen keskellä pimeyttä, jota sähkölyhdyt puhkaisivat vain hyvin lyhyen matkan päähän.
Oli selvää, että jos myrskyn rajuus vielä yltyisi, Albatross olisi sen käsissä ohjauskyvyttömänä, ja silloin sen ahmaisisi kitaansa jokin niistä pyörremyrskyistä, jotka kiskovat maasta puita juurineen, repivät irti kattoja ja kaatavat kiviseiniä.
Robur ja Tom Turner saattoivat puhua keskenään vain elehtien. Setä Prudence ja Phil Evans, jotka olivat tarrautuneet kiinni kaiteeseen, odottivat jo, että luonnonvoima ehkä toimisi heidän puolestaan, tuhoisi ilma-aluksen ja sen mukana keksijän ja keksijän mukana hänen keksintönsä koko salaisuuden.
Mutta kun Albatross ei päässyt pyörremyrskystä irti nousemalla pystysuoraan, niin sillä oli vain yksi keino jäljellä: pyrkiä keskukseen, joka oli verrattain tyyni ja jossa se voisi paremmin hallita liikkeitään? Kyllä, mutta sinne päästäkseen sen olisi täytynyt puhkaista nämä kiertävät ilmavirrat, jotka yhä kiskoivat sitä ulkoreunaan päin. Oliko ilma-aluksen koneissa kylliksi voimaa temmata se niistä irti?
Äkkiä halkesi myrskypilven yläosa. Höyryt tiivistyivät rankkasateeksi.
Kello oli nyt kaksi aamulla. Ilmapuntari, joka nousi ja laski kahdentoista millimetrin rajoissa, oli alimmillaan, 709:ssä, mutta samalla oli kuitenkin huomattava ilma-aluksen silloisesta asemasta merenpinnan yläpuolella johtuva ilmanpaineen laskeminen.
Tämä pyörremyrsky oli — mikä muuten oli jokseenkin harvinainen ilmiö — syntynyt niiden vyöhykkeiden ulkopuolella, joissa se tavallisimmin riehuu, niiden, joiden rajoina ovat pohjoisessa 30. leveyspiiri ja etelässä 26. Kenties se selittää myös sen, että tämä kieppuva myrsky äkkiä muuttui suorasuuntaiseksi. Mutta millainen vihuri siitä tulikaan! Siihen olisi voinut verrata Connecticutissa maaliskuun 22. päivänä 1882 havaittua hirmumyrskyä, jonka nopeus oli 116 metriä sekunnissa eli viidettäsataa kilometriä tunnissa.
Ei siis näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin paeta myötätuuleen, kuten laiva myrskyn tieltä, tai oikeastaan jättäytyä tämän ilmavirran vietäväksi, jota vastaan Albatross ei jaksanut puskea eteenpäin ja josta se ei myöskään päässyt irti. Mutta lentäessään myrskyn mukana se kulki etelään, siis jälleen napaseutuja kohti, joiden lähestymistä Robur oli tahtonut välttää, ja oli pakosta menossa sinne, mihin luonnonvoima sitä kuljetti.
Tom Turner oli ryhtynyt hoitamaan peräsintä. Siinä tarvittiin kaikki hänen taitonsa, jottei ilma-alus mutkittelisi puolelta toiselle.
Aamun ensi tunteina — mikäli aamuksi voi nimittää taivaanrannan epämääräistä, heikkoa vaalenemista — Albatross oli kulkenut viidentoista leveysasteen poikki Kap Hornista lukien, mikä vastaa lähes 1.700 kilometriä, ja joutunut eteläisen napapiirin toiselle puolelle.
Siellä kestää yö heinäkuussa vielä yhdeksäntoista ja puoli tuntia. Auringon kehrä, joka ei anna lämpöä eikä valoa, nousee taivaanrannan yli vain hyvin matalalle ja häviää melkein heti. Navan tienoilla jatkuu yhtämittaista yötä lähes kolme kuukautta. Kaikki viittasi siihen, että Albatross painuisi tähän pimeyteen kuin hornan pohjaan.
Jos tänään olisi voitu tehdä havaintoja, olisi huomattu, että nyt oli saavutettu 66° 40' eteläistä leveyttä. Ilma-aluksesta etelänavalle ei siis enää ollut kuin 1.400 kilometriä.
Kun Albatrossia näin kiidätettiin väkisin maapallon luoksepääsemätöntä paikkaa kohti, sen nopeus kumosi maan vetovoiman, vaikka tämä oli silloin hiukan vahvempi, koska pallomme on vähän litistynyt napojen kohdalta. Näytti melkein siltä, että olisi tultu toimeen ilman nostopotkureita. Ja pian kävi hirmumyrsky niin rajuksi, että Roburin mielestä piti vähentää vetopotkurien pyörimisnopeutta mahdollisimman hitaaksi, mikäli tahdottiin välttää vahinkoja ja samalla kyetä ohjaamaan ilma-alusta, joka sitä varten kuitenkin aina tarvitsi jonkun verran omaa vauhtia.
Keskellä näitä vaaroja insinööri suoritti komentajantehtävänsä kylmäverisesti, ja kaikki miehet tottelivat häntä, ikään kuin hänen sielunsa olisi siirtynyt heihinkin.
Setä Prudence ja Phil Evans eivät olleet hetkeksikään poistuneet kannelta. Siellä saattoikin muuten oleskella ilman tuntuvaa haittaa. Ilman vastus oli heikko, sillä Albatross oli nyt samassa asemassa kuin ilmapallo, joka liikkuu ympäröivien ilmavirtojen mukana.
Etelänavan alueen sanotaan olevan pinta-alaltaan 14.500.000 neliökilometriä. Onko se manner vai saaristo? Onko se ikiajoista asti jäätynyt meri, jonka jää ei sula pitkän kesänkään kuluessa? Sitä ei tiedetä. Se vain on varmaa, että etelänavalla on kovempi pakkanen kuin pohjoisella, mikä johtuu maapallon asemasta radallaan eteläisen puoliskon talvikuukausina.
Pitkin tätä päivää ei havaittu mitään merkkejä siitä, että myrsky heikkenisi. Se meridiaani, jonka kohdalla Albatross oli lähestymässä napaseutuja, oli 75. länteen päin. Minkä meridiaanin tienoilla se pääsisi pois sieltä — jos ollenkaan?
Oli miten oli, mitä pitemmälle se joutui etelään, sitä lyhyemmäksi kävi päivä. Kauan ei enää kestäisi, ennen kuin se painuisi yhtämittaiseen yöhön, joka ei saa valoa kuin tilapäisestä kuutamosta tai etelänpuoleisten taivaankappaleiden kalpeasta hohteesta. Mutta silloin oli uusikuu vasta alussa, ja Roburin tovereilta menisi kaiketi hukkaan tilaisuus nähdä edes jotakin näistä tienoista, joiden salaisuuteen inhimillinen uteliaisuus ei ole vielä voinut tunkeutua.
Hyvin luultavaa oli, että Albatross kulki muutamien jo tunnettujen seutujen yli, jotka olivat vähän matkan päässä napapiirin edessä; niinpä siellä oli lännessä Grahamin maa, jonka Biscoe löysi vuonna 1832, ja Dumont d'Urvillen vuonna 1838 löytämä Ludvig Filipin maa — molemmat äärimmäisiä rajoja, joille on päästy tällä tuntemattomalla mantereella.
Ilma-aluksen kannella pakkanen oli paljon lievempi kuin ennakolta pelättiin. Tuntui kuin hirmumyrsky olisi tavallaan ollut Golf-virta ilmassa ja toisi mukanaan jonkin verran lämpöä.
Kuinka ikävää olikaan, että koko tämä alue oli synkän pimeyden peitossa! Kuitenkin on huomattava, että vaikka kuu olisi valaissut avaruutta, havainnoille olisi jäänyt perin suppea ala. Tähän vuodenaikaan peitti napaseutujen pintaa kaikkialla ääretön lumivaippa ja jääkuori. Siellä ei voinut nähdä edes jäiden vaaleaa välkehtimistä. Kuinka siis voisi näissä oloissa erottaa maan muotoa, merten rajoja, saarten asemaa? Kuinka kävisi mahdolliseksi tehdä havaintoja mantereen vesistöistä? Kuinka voisi edes mitata maan korkeusasteita, koska kukkulat ja vuoret siellä sekaantuivat jäävuoriin ja kiinteään jääkenttään?
Vähää ennen keskiyötä valaisi pimeyttä ilmiö, joka vastasi pohjoisten napaseutujen revontulia. Hopeanhohtoisine ripsuineen ja avaruuden halki säteilevine levyineen tämä välkehtiminen oli äärettömän viuhkan muotoista, leviten pitkin toista taivaanlaen puolta. Sen äärimmäiset sähkövirrat häipyivät Etelän ristiin, jonka neljä tähteä loisti keskitaivaalla. Se oli verrattoman komea näky ja sen kirkkaudessa saatiin vähän aikaa katsella, minkä näköinen tämä seutu oli rajattoman valkeuden keskellä.
Sanomattakin on selvää, että oltaessa näin lähellä maapallon eteläistä magneettista napaa kompassin neula heilahteli lakkaamatta eikä enää tarkkaan osoittanut, mihin suuntaan kuljettiin. Mutta eräällä hetkellä Robur saattoi sen kääntymisestä alaspäin pitää varmana, että juuri silloin oltiin liitämässä magneettisen navan päällitse, joka sijaitsi suunnilleen 78. leveyspiirin kohdalla.
Myöhemmin, kello yhden aikaan aamulla, mitatessaan kulmaa, kompassin neulan kallistumisen ja kohtisuoran suunnan välillä, hän huudahti:
— Etelänapa on jalkojemme alla!
Silloin näkyi valkoinen kalotin muotoinen ala, mutta ei, mitä oli kätkössä sen jäiden alla.
Eteläiset revontulet sammuivat vähän sen jälkeen, ja kuviteltu kohta, jossa maapallon kaikki meridiaanit yhtyvät, pysyi vieläkin tuntemattomana.
Mikäli setä Prudence ja Phil Evans tahtoivat haudata kaikkein salaperäisimpään ja autioimpaan paikkaan ilma-aluksen ja kaikki ne, joita se kuljetti avaruudessa, tämä tilaisuus oli luonnollisesti erittäin sopiva. Elleivät he niin tehneet, niin syynä ei varmaankaan ollut muu kuin että heiltä vielä puuttui tarvittavia välineitä.
Sillä välin hirmumyrsky jatkoi riehumistaan niin tavattomalla vauhdilla, että jos Albatross olisi matkallaan kohdannut jonkin vuoren, se olisi murskautunut kuin laiva sen paiskautuessa rantakallioon.
Se ei todellakaan kyennyt enää ohjaamaan itseään vaakasuorassa suunnassa eikä myöskään hallinnut liikkeitään nousussa ja laskussa.
Etelänavan seuduilla kohosi kuitenkin muutamia vuorenhuippuja. Joka hetki olisi siis yhteentörmäys ollut mahdollinen, ja silloin olisi myös ilma-alus varmasti tuhoutunut.
Tätä onnettomuutta täytyi pelätä sitäkin enemmän, kun pyörremyrsky kääntyi itään, sivuutettuaan nollameridiaanin. Silloin tuli noin sadan kilometrin päässä suoraan edessä näkyviin kaksi loistavaa pistettä.
Nämä olivat Erebus ja Terror, kaksi tulivuorta, jotka kuuluvat
Ross-nimiseen laajaan vuoriryhmään.
Olisiko siis Albatrossin kohtaloksi määrätty palaa niiden liekeissä kuin jättiläisperhonen?
Nyt tuli jännittävä hetki. Toinen tulivuorista, Erebus, näytti syöksyvän ilma-alusta kohti, joka ei päässyt pois hirmumyrskyn reitiltä. Lieskat suurenivat silminnähden. Tuliverkko tukki tien. Koko avaruus oli nyt kirkkaasti valaistu. Ilma-aluksen kannelle kerääntyneet olennot näyttivät hirveiltä tässä hornan valossa. Kaikki seisoivat jäykistyneinä, kukaan ei huutanut eikä liikahtanut, odotettiin vain sitä hirveätä tuokiota, jolloin lähenevä pätsi nielisi heidät liekkeihinsä.
Mutta Albatrossia kiidättävä pyörremyrsky pelasti sen tästä kauheasta tuhosta. Se painoi Erebuksen roihun alas, niin että ilma-alus lennähti parhaillaan purkautuvan tulivuoren ylitse, mutta joutui kuitenkin puhkaisemaan raesadetta muistuttavan kerroksen laavaa, jota nostopotkurien keskipakoisvoima onneksi työnsi hajalle.
Tuntia myöhemmin olivat nämä kaksi jättiläissoihtua, jotka valaisivat maailman ääriä napaseudun pitkän yön kuluessa, jääneet näkymättömiin taivaanrannan alapuolelle.
Kello kahden aikaan aamulla kuljettiin Balleryn saaren ylitse Découverten rannikon äärimmäisessä kärjessä, mutta tunnistaminen oli vaikeata jään liittäessä sen yhteen napaseutujen kanssa.
Ja sitten, napapiiristä alkaen, jonka poikki Albatross toistamiseen kulki 175. meridiaanin kohdalla, tuuli kiidätti sitä yli kiinteän jään ja jäävuorten, joihin se oli monen monta kertaa vähällä törmätä palasiksi. Se ei enää ollut perämiehen ohjauksessa vaan Jumalan kädessä… ja Jumala onkin hyvä luotsi.
Tällöin jouduttiin uudestaan Pariisin meridiaanin kohdalle, joka on sadanviiden asteen päässä Albatrossin edellisestä kulkusuunnasta, kun se myrskyn kiidättämänä ensin pyyhälsi eteläisen napapiirin poikki.
Vihdoin kun oli päästy 60. leveyspiirin toiselle puolelle, näkyi tuulen voima heikkenevän. Sen rajuus väheni hyvin tuntuvasti. Ilma-alus saattoi yhä paremmin hallita liikkeitään. Lisäksi oltiin jälleen maapallon valoisalla seudulla, ja päivänvalo sarasti taas kello kahdeksan vaiheilla aamulla.
Robur ja hänen miehensä, jotka olivat välttäneet Kap Hornin pyörremyrskyn, olivat nyt pelastuneet myös hirmumyrskyn käsistä. Heidät oli lennätetty takaisin Tyynellemerelle koko napaseudun ylitse, 7.500 kilometriä yhdeksässätoista tunnissa, mikä vastaa runsaasti kuuden ja puolen kilometrin nopeutta minuutissa. Tämä suunnaton vauhti oli siis kahta vertaa suurempi, kuin mihin Albatross tavallisissa oloissa pystyi vetopotkuriensa täydellä voimalla.
Mutta Robur ei enää tiennyt, millä kohtaa oltiin, sillä kompassin neula oli tullut hulluksi magneettisen navan läheisyydessä. Täytyi siis odottaa, että aurinko tulisi näkyviin sopivalla hetkellä, jolloin voisi tehdä havaintoja. Pahaksi onneksi oli taivas tänään paksujen pilvien peitossa, eikä aurinkoa näkynyt lainkaan.
Tämä oli sitä kiusallisempi pettymys, kun molemmat vetopotkurit olivat myrskyssä jonkin verran vioittuneet.
Roburille se oli paha vastoinkäyminen, ja ilma-aluksen vauhti oli koko tämän päivän jokseenkin hidas. Silloin kun oltiin suoraan Pariisin kohdalla vastakkaisella puolella maapalloa, nopeus oli tuskin 25 kilometriä tunnissa. Lisäksi oli vielä varottava, ettei konevika vielä pahentuisi. Jos esimerkiksi molemmat vetopotkurit olisivat joutuneet kokonaan pysähdyksiin, olisi ilma-aluksen tilanne Tyynenmeren aavalla ulapan yläpuolella ollut suorastaan toivoton. Ja siksi insinööri miettikin, olisiko paras heti ryhtyä korjaamaan vikoja, jotta sitten voisi turvallisesti jatkaa matkaa.
Seuraavana eli heinäkuun 27. päivänä, kello seitsemän aikaan aamulla, tähystäjä ilmoitti maata näkyvän pohjoisessa. Pian huomattiin, että se oli saari. Mutta mikä niistä tuhansista, joita oli hajallaan Tyynellämerellä? Robur kuitenkin päätti pysähtyä sinne, maahan laskeutumatta. Hänen arvelunsa mukaan ehdittäisiin vielä tänään korjata ilma-aluksen vahingot, niin että illalla voitaisiin taas lähteä liikkeelle.
Tuuli oli kokonaan lakannut, ja se olikin hyvä, kun piti joksikin aikaa keskeyttää matka. Ainakaan ei tarvinnut pelätä, että Albatross tempautuisi irti ja lentäisi ties minne, jos se kiinnitettäisiin maahan.
Kannelta laskettiin ankkuri lähes viidenkymmenen metrin pituisen köyden varassa. Kun ilma-alus saapui saaren reunalle, raapi ankkuri ensimmäisiä kareja ja tarttui sitten lujasti kahden kallion väliin. Silloin köysi jännittyi nostopotkurien kohottaessa Albatrossia, joka jäi paikalleen kuten laiva saatuaan ankkurin viedyksi rannalle.
Ilma-alus tarttui nyt välillisesti maahan ensi kerran sitten
Philadelphiasta lähdön.