TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA
Silloin kun Albatross vielä oli jokseenkin korkealla, oli pantu merkille, että tämä saari oli kohtalaisen laaja. Mutta minkä leveyspiirin kohdalla se sijaitsi? Ja kuinka mones meridiaani kulki sen kautta? Oltiinko nyt Tyynellämerellä vai Aasian kaakkoispuolella vai Intian valtamerellä? Se ei selviäisi, ennen kuin Robur olisi määrittänyt sijainnin. Mutta vaikka hän ei ollut voinut turvautua kompassiin, hänellä oli kuitenkin syytä arvella, että pysähdyspaikka oli Tyynenmeren saaria. Heti kun aurinko tulisi näkyviin, saataisiin mainio tilaisuus tehdä täsmällinen havainto.
Kun saarta katseli näin korkealta — lähes viidenkymmenen metrin päästä — näytti se jonkinlaiselta meritähdeltä, jolla oli kolme kärkeä.
Kaakkoisen kärjen lähellä kohosi vedestä pieni luoto, jonka edustalla oli tiheä joukko kareja. Saaren reunalla ei näkynyt merkkejä vuorovedestä, mikä seikka vahvisti Roburin käsityksen sen sijainnista, sillä luode ja vuoksi ovat jokseenkin mitättömiä Tyynellä valtamerellä.
Luoteisessa kärjessä oli kartiomainen vuori, jonka korkeus arvioitiin noin kolmeksi ja puoleksi sadaksi metriksi.
Missään ei näkynyt alkuasukkaita, mutta ehkä he asustivat vastakkaisella rannikolla. Joka tapauksessa, jos he olisivat nähneet ilma-aluksen, he olisivat pikemmin syöksyneet kauhuissaan piiloon tai pakoon kuin tulleet esille.
Albatross oli ankkuroinut saaren kaakkoiseen kärkeen. Sen lähettyvillä oli pieni lahdelma, johon laski joki kallioiden välitse. Kauempana näkyi muutamia polvekkeisia laaksoja, erilaisia puita, suuria lintuparvia, kuten peltopyitä ja trappeja. Ellei saaressa ollut asukkaita, se näytti ainakin sopivalta asuinpaikalta. Robur olisi tietysti voinut laskeutua maahan asti, mutta hän ei tehnyt niin, varmaankin siitä syystä, että kovin epätasainen maaperä ei näyttänyt hänestä tarjoavan oikein sopivaa laskeutumisaluetta.
Sillä välin kun odotettiin tilaisuutta auringon korkeuden mittaamiseen, insinööri käski aloittamaan korjaustyöt, joiden hän laski päättyvän ennen iltaa. Nostopotkurit olivat täydessä kunnossa ihailtavasti toimineet keskellä rajumyrskyä, joka oli melkein helpottanut niiden työtä, kuten jo edellä huomautettiin. Nyt niistä oli vain puolet käynnissä, eikä enempää tarvittukaan, jotta rannalle kohtisuorasti kiinnitetty köysi varmasti pysyi kireänä.
Mutta molemmat vetopotkurit olivat vaurioituneet, vieläpä pahemmin, kuin Robur luulikaan. Täytyi suoristaa niiden siipiä ja parannella rataslaitosta, joka välitti niihin pyörimisliikkeen.
Ensiksi kävivät miehet käsiksi etupotkuriin Roburin ja Tom Turnerin johdolla. Oli parasta aloittaa siitä mikäli jokin arvaamaton seikka pakottaisi Albatrossin lähtemään liikkeelle ennen korjaustyön päättymistä. Tämän yhdenkin potkurin toimiessa kunnollisesti voitaisiin entistä paremmin jatkaa matkaa.
Sillä välin olivat setä Prudence ja hänen toverinsa jääneet peräpuolelle istumaan, käveltyään ensin edestakaisin kannella.
Mitä tulee Frycolliniin, niin hän oli erinomaisesti rauhoittunut. Mikä ero! Nyt ei enää oltu sen korkeammalla kuin viidenkymmenen metrin päässä maankamarasta!
Työt keskeytettiin vain silloin, kun auringon tultua näkyviin taivaanrannan yläpuolelle voitiin ensiksikin mitata tuntikulma ja sitten, sen ollessa ylimmillään, laskea tämän paikan keskipäiväkorkeus.
Näistä mittauksista, jotka suoritettiin äärimmäisen tarkasti, saatiin seuraava tulos:
Pituusaste: 176° 17' itään päin nollameridiaanista.
Leveysaste: 40° 37' etelään.
Kartalla se tarkoitti kohtaa, missä oli Chathamin saari ja Viffin luoto. Sitä ryhmää, johon nämäkin kuuluivat, nimitettiin yhteisesti myös Broughtonin saariksi. Niiden asema oli viidentoista asteen verran itään Tavai-Pomanusta, Tyynenmeren eteläosassa sijaitsevan Uuden Seelannin eteläisestä saaresta.
— Melkein sillä kohtaa kuin arvelinkin, Robur sanoi Tom Turnerille.
— Missä me siis olemme?
— Neljänkymmenenkuuden asteen päässä etelään X-saaresta, mikä vastaa kahtatuhatta kahdeksaasataa meripeninkulmaa.
— Sitä tärkeämpää siis on korjata vetopotkurit, työnjohtaja vastasi. — Tuuli voi kääntyä vastaiseksi sillä taipaleella, ja kun varastoja on enää niin vähän, täytyy niin pian kuin suinkin päästä taas X-saarelle.
— Juuri niin, Tom, ja siksi minäkin toivon hartaasti, että jo ensi yönä ollaan liikkeellä, vaikkapa olisi pakko käyttää vain toista potkuria. Voisimmehan sitten matkalla korjata toisen potkurin.
— Master Robur, mitä tehdään noille kahdelle herralle ja heidän palvelijalleen? Tom Turner kysyi.
— Pitäisikö heidän kohtaloaan surkutella, jos heistä tulisi X-saaren siirtolaisia? Robur vastasi.
Mutta mikä siis oli tämä X-saari? Tuntematon saari Tyynen valtameren äärettömyydessä, päiväntasaajan ja Kravun kääntöpiirin välillä, sellainen saari, että sille hyvinkin sopi nimeksi se algebrallinen merkki, jonka Robur oli valinnut. Se kohosi esille siitä laajasta ulapasta, joka ympäröi Marquesas-saaria, syrjässä kaikista valtameren välisistä kulkureiteistä. Sinne Robur oli perustanut pienen siirtokuntansa, sinne Albatross tuli lepäämään, milloin oli lennosta väsyksissä, ja siellä se jälleen hankki kaikkea, mitä tarvittiin alituisilla ilmaretkillä. Tällä X-saarella oli Robur, jolla oli käytettävänään melkoisia varoja, rakennuttanut telakan ja siinä sitten ilma-aluksensa. Siellä sitä voitiin korjata, vieläpä rakentaa uudestaankin. Hänen varastoissaan oli kaikkia tarvikkeita ja työkaluja sekä elintarvikkeita niiden noin viidenkymmenen henkilön tarpeiksi, jotka olivat saaren ainoana väestönä.
Muutamia päiviä sitten jätettyään Kap Hornin Robur olikin aikonut palata X-saarelle, lentäen viistoon Tyynenmeren poikki. Mutta hirmumyrsky oli siepannut Albatrossin kurimukseensa. Sitten ilma-alusta oli kiidätetty etelänavan seutujen ylitse, niin että oli pakosta jouduttu kulkemaan melkein suoraan taaksepäin. Ellei vetopotkureihin olisi tullut vikaa, tämä viivytys ei kuitenkaan olisi paljon merkinnyt.
Nyt oli siis tarkoituksena lähteä takaisin X-saarelle. Mutta sinne oli vielä pitkä matka, kuten Tom Turner oli huomauttanut, ja luultavasti täytyisi myös taistella epäsuotuisia tuulia vastaan. Vaikka Albatross käyttäisi koneitaan täydellä teholla, sittenkään ei saavuttaisi määränpäähän liian varhain. Otaksuen, että vauhti pysyisi kohtalaisen nopeana, saattoi laskea tämän loppumatkan kestävän kolme tai enintään neljä päivää.
Kaikki nämä seikat olivat vaikuttaneet Roburin päätökseen pysähtyä Chathamin saaren kohdalle. Täällä oli mitä parhain tilaisuus korjata ainakin etupotkuri, eikä enää tarvinnut pelätä, että ilma-alus ajautuisi etelään, pyrkiessään pohjoista kohti, vaikka nousisikin vastatuuli. Yön tullen piti tämän korjaustyön olla jo valmis. Silloin ohjattaisiin Albatrossin liikkeitä niin, että ankkuri saataisiin irtautumaan kallioiden välistä. Mutta jos se oli tarttunut liian lujasti kiinni, siitä päästäisiin eroon leikkaamalla köysi poikki, ja sitten jatkettaisiin taas lentoa päiväntasaajaa kohti.
Kuten nähdään, tämä menettelytapa oli kaikkein yksinkertaisin ja samalla paras, ja siihen olikin ryhdytty juuri sopivaan aikaan.
Ilma-aluksen miehistö tiesi hyvin, ettei nyt saanut vähääkään hukata aikaa, ja kävi reippaasti käsiksi työhön.
Sillä välin kun työskenneltiin ilma-aluksen keulassa, oli setä Prudencella ja Phil Evansilla keskenään tärkeä neuvottelu, jonka seuraukset sitten osoittautuivat hämmästyttävän vakaviksi.
— Phil Evans, setä Prudence sanoi, — oletteko edelleen yhtä valmis kuin minäkin uhraamaan henkenne?
— Olen, kuten tekin.
— Huomautan viimeisen kerran: minusta on aivan ilmeistä, ettei meillä enää ole vähintäkään syytä odottaa mitään hyvää tältä Roburilta.
— Ei mitään.
— No niin, Phil Evans, minä puolestani olen tehnyt päätökseni. Koska Albatross aikoo lähteä taas liikkeelle jo tänä iltana, niin minä takaan, että ennen kuin yö on lopussa, meidän työmme on myös suoritettu. Me murskaamme siivet insinööri Roburin linnulta. Ensi yönä se räjähtää kappaleiksi ja hajoaa avaruuteen!
— Räjähtäköön! Phil Evans vahvisti.
Kuten nähdään, molemmat ystävykset olivat jokaisesta yksityiskohdasta samaa mieltä, vieläpä silloinkin, kun piti näin kylmäverisesti uhmata kauheaa kuolemaa, joka heitä odotti.
— Onko teillä kaikki, mitä tarvitaan? Phil Evans kysyi.
— On. Viime yönä, kun Robur ja hänen miehensä eivät ehtineet muuta kuin pitämään huolta ilma-aluksen pelastamisesta, pääsin pujahtamaan ammusvarastoon ja sain siepatuksi dynamiittipanoksen.
— Setä Prudence, miksi siis viivytellään…
— Ei, vasta illalla myöhään! Kun tulee pimeä, menemme takaisin kajuuttaamme, ja te vartioitte, ettei kukaan saa yllättää minua.
Kello kuuden aikaan he söivät tapansa mukaan päivällistä. Kahta tuntia myöhemmin he olivat vetäytyneet hyttiinsä, kuten ainakin miehet, jotka aikovat nukkua ollakseen sitten yöllä valmiit toimimaan virkistynein voimin.
Ei Robur eikä yksikään hänen tovereistaan osannut epäillä, mikä tuho uhkasi Albatrossia.
Setä Prudencen suunnitelma oli tällainen:
Kuten hän oli sanonut, hänen oli todellakin onnistunut pujahtaa ammusvarastoon, joka oli sijoitettu erääseen ruuman osastoon. Siellä hän oli anastanut jonkin verran ruutia ja sellaisen dynamiittipanoksen, jota insinööri oli käyttänyt Dahomeyssa. Hyttiinsä palattuaan hän oli huolellisesti kätkenyt tämän panoksen, jolla hän oli päättänyt lennättää Albatrossin ilmaan yöllä, kun se jälleen oli lähtenyt lentämään.
Nyt Phil Evans tarkasteli toverinsa sieppaamaa pommia.
Se oli metallipäällyksinen hylsy, joka sisälsi noin kilon verran räjähdysainetta, minkä luulisi riittävän repäisemään hajalle ilma-aluksen ja murskaamaan sen potkurikoneiston. Ellei räjähdys tuhoisi sitä silmänräpäyksessä, pitäisi huima putous huolen lopusta. Toisaalta oli perin helppoa sijoittaa tämä panos hytin nurkkaan siten, että se puhkaisisi ilma-aluksen kannen ja rikkoisi koko rungon.
Panos räjäytettäisiin ruutia sisältävän patruunan nallin avulla. Siinäpä olikin tämän yrityksen vaikein puoli, sillä samassa, kun tuli pääsisi nalliin, räjähtäisi panoskin. Voisi toimia niinkin, että patruuna heitettäisiin jonkin matkan päähän jotakin esinettä vasten tai se saisi kovan iskun toiseen päähän, jolloin tärähdys sytytti nallin, mutta nyt täytyi menetellä toisin, ellei sytyttäjä tahtonut itse olla räjähdyksen ensimmäinen uhri.
Setä Prudence oli tarkoin miettinyt tätäkin asiaa. Kun etupotkuri olisi saatu kuntoon, lähtisi ilma-alus taas lentämään pohjoiseen, mutta silloin Robur ja hänen miehensä menisivät arvatenkin peräpuolelle korjaamaan myös takapotkuria. Mutta kaikkien ollessa tämän hytin lähellä setä Prudencen olisi hankala toteuttaa aiettaan. Siksi hän oli päättänyt käyttää apukeinonaan sytytyslankaa, niin että räjähdys sattuisi ennakolta laskettuna hetkenä.
Siksi hän sanoi Phil Evansille:
— Samalla kun otin tämän panoksen, otin myös ruutia, jonka avulla teen nyt sytytyslangan. Sen pituus on tietysti mitattava sen ajan mukaan, jonka se tarvitsee palaakseen loppuun, jolloin liekki osuu nalliin. Aion sytyttää sen tasan kello kaksitoista yöllä, niin että räjähdys sattuu kello kolmen ja neljän välillä aamulla.
— Hyvin suunniteltu, Phil Evans vastasi.
Molemmat amerikkalaiset olivat siis joutuneet sellaiseen mielentilaan, että kerrassaan kylmäverisesti valmistelivat hirvittävää räjäytystä, joka tuhoisi heidät itsensäkin. Heissä kyti niin hurja viha Roburia ja tämän tovereita kohtaan, että oman hengen uhraaminen näytti sopivalta keinolta tehdä loppu Albatrossista ja kaikista sen ilmamatkustajista. Se oli mieletöntä ja katalaakin, tietysti! Mutta niin pitkälle he olivat joutuneet näinä kuutena viikkona, jolloin heidän oli täytynyt hillitä vihansa voimatta purkaa sitä mihinkään!
— Entä Frycollin? Phil Evans kysyi. — Onko meillä oikeutta määrätä hänen kohtaloaan?
— Uhraammehan mekin henkemme, setä Prudence vastasi.
Mutta on epäiltävä, olisiko neekeri pitänyt tätä perustelua riittävänä.
Sitten setä Prudence ryhtyi viipymättä toimeen, samalla kun Phil Evans vartioi kajuutan lähellä.
Miehistö oli yhä työssä keulassa, eikä siis ollut syytä pelätä yllätystä.
Setä Prudence jauhoi ensin pienen määrän ruutia hienoksi. Hiukan kostutettuaan tätä ruutijauhoa hän pisti sen palttinaiseen, sytytyslangan muotoiseen tuppeen. Kun tämä oli sytytetty ja vähän aikaa tarkasteltu sen palamista, saatiin selville, että palaminen edistyi viisi senttimetriä kymmenessä minuutissa, eli metrin noin kolmessa ja puolessa tunnissa. Sitten sytytyslanka sammutettiin, puristettiin lujasti nuoran sisään ja kiinnitettiin patruunan nalliin.
Puuha päättyi kello kymmenen aikaan illalla eikä ollut herättänyt pienintäkään epäluuloa.
Phil Evans palasi taas hyttiin toverinsa seuraan.
Pitkin päivää oli etupotkurin korjaustyötä jatkettu niin uutterasti kuin suinkin; mutta kun sen siivet olivat vääntyneet, ne täytyi irrottaa suoristamista varten ja siksi potkuri oli nostettu ilma-aluksen kannelle.
Mitä taas tulee paristoihin ja akkumulaattoreihin tai muihin voimanlähteisiin, ne olivat säilyneet vaurioitta rajumyrskyssä. Noin viiden tai kuuden päivän verran voitiin kaikkia koneita käyttää täydellä teholla.
Oli jo tullut yö, kun Robur ja hänen miehensä keskeyttivät työnsä. Etupotkuria ei vielä ollut sijoitettu takaisin paikalleen. Sen korjaamiseen tarvittiin lisäksi kolme tuntia, ja vasta sitten se voitaisiin panna pyörimään. Neuvoteltuaan Tom Turnerin kanssa insinööri oli päättänyt myöntää lepohetken miehilleen, jotka olivatkin uuvuksissa, ja siirtää huomiseksi loput työstä. Sitä paitsi päivälläkään ei ollut liiaksi valoa tätä perin tarkkaa asennusta varten, jota ei olisi sähkölyhtyjen valaistuksessa voitu tehdä kyllin täsmällisesti.
Mutta setä Prudence ja Phil Evans eivät tienneet sitä. Pitäen kiinni siitä, mitä olivat kuulleet Roburin sanovan, he arvelivat vain että etupotkuri oli korjattu kuntoon jo ennen yön tuloa ja että Albatross oli heti sen jälkeen lähtenyt liikkeelle pohjoista kohti. He siis uskoivat ilma-aluksen irtautuneen saaresta, vaikka ankkuri vielä piti sitä kiinni. Se käänsi tapausten kulun perin toisenlaiseksi kuin he olivat kuvitelleet. Yö oli synkkä, eikä tullut kuutamoakaan. Paksut pilvet tekivät pimeyden vielä sakeammaksi. Nyt huomattiin myös, että alkoi puhaltaa kevyt tuuli. Lounaasta päin tuli muutamia puuskia, mutta ne eivät kuitenkaan saaneet Albatrossia siirtymään paikaltaan, sillä köysi oli kyllin vahva ja ankkuri pysyi lujasti juuttuneena kiinni.
Setä Prudence ja hänen toverinsa vaihtoivat keskenään hytissä vain jonkun sanan, kuunnellen nostopotkurien yhtämittaista hyrinää, johon häipyivät kaikki muut ilma-aluksen äänet. He odottivat hetkeä, jolloin piti toimia.
Vähää ennen kello kahtatoista virkkoi setä Prudence:
— Nyt on aika!
Hytin makuulavereiden alla oli arkku, jonka voi vetää esille kuin pöytälaatikon. Sinne setä Prudence sijoitti dynamiittipanoksen sytytyslankoineen. Siten sytytyslanka voisi palaa tuoksumatta tai ritisemättä. Setä Prudence raapaisi tulen sen toiseen päähän. Sitten hän työnsi laatikon makuulaverin alle takaisin ja sanoi:
— Nyt peräpuolelle odottamaan!
Molemmat riensivät ulos hytistä ja hämmästyivät aluksi, kun ruorimiestä ei näkynyt tavallisella paikallaan.
Phil Evans kumartui tähystämään kaiteen yli alaspäin.
— Albatross on yhä vielä samassa paikassa, hän kuiskasi. — Korjaustyöt eivät siis olekaan päättyneet, eikä ole päästy liikkeelle.
Setä Prudence huitaisi kädellään pettyneenä.
— Täytyy mennä sammuttamaan sytytyslanka, hän sanoi.
— Ei, vaan meidän pitää nyt pelastaa nahkamme, Phil Evans vastasi.
— Miten?
— Pitkin ankkuriköyttä, kun kerran on pimeä. Helppoahan on liukua viisikymmentä metriä.
— Se on totta, Phil Evans, ja aika hulluja me olisimmekin, jollemme käyttäisi tätä odottamatonta tilaisuutta.
Mutta ensiksi he palasivat hyttiin ja kahmaisivat mukaansa kaikki, mitä jaksoivat kantaa, sillä heidän oli otettava huomioon, että täytyisi viipyä Chathamin saarella kenties hyvinkin kauan. Sitten he sulkivat oven ja hiipivät ääneti keulaan päin.
He aikoivat herättää Frycollinin ja pakottaa hänet karkaamaan mukanaan.
Pimeys oli melkein täydellinen. Lounaasta alkoi ajelehtia pilviä. Ilma-alus kiikkui jo jonkun verran ankkurinsa varassa, eikä köysi enää ollut kohtisuorassa. Maahan laskeutuminen kävisi siis hiukan vaivalloisemmaksi. Mutta se ei pidättänyt näitä kahta miestä, jotka alusta saakka olivat epäröimättä panneet henkensä alttiiksi.
Molemmat astuivat varovasti pitkin kantta, välistä pysähtyen kajuuttojen suojaan kuuntelemaan, kuuluisiko mitään ääntä. Kaikkialla oli täysin hiljaista. Ikkunoista ei kajastanut ainoatakaan valoa. Ilma-aluksen koko väki oli vaipunut sekä äänettömyyteen että uneen.
Heidän yhä lähestyessään sitä hyttiä, jossa Frycollinilla oli tyyssijansa, Phil Evans seisahtui äkkiä ja kuiskasi:
— Vartija!
Lähellä kajuuttaa makasi todella muuan mies. Oli tuskin luultavaa, että hän nukkui. Koko pako kävisi mahdottomaksi, jos hän ehtisi hälyttää.
Siinä oli muutamia köysiä, kankaanpalasia ja vähän tappuraa, joita oli käytetty potkurin korjaustyössä.
Hetkistä myöhemmin oli vartija tehty liikuntakyvyttömäksi, sillä hänelle oli pantu rohdintukku suukapulaksi, pää kiedottu huppuun ja sitten hänet itse sidottu lujasti kiinni kaiteen tankoon.
Kaikki tämä oli suoritettu melkein ääneti.
Setä Prudence ja Phil Evans kuuntelivat… Kajuuttojen sisäpuolella ei hiljaisuus ollut vähääkään häiriintynyt. Kaikki nukkuivat yhä.
Molemmat pakolaiset — sillä tämä nimitys heille jo sopinee — saapuivat Frycollinin hytin kohdalle. François Tapage kuului siellä kuorsaavan nimeään vastaavalla tavalla, mikä olikin rauhoittavaa.
Suureksi hämmästyksekseen setä Prudencen ei lainkaan tarvinnut työntää Frycollinin ovea, sillä se oli jo auki. Hän kurkotti katsomaan sisälle, peräytyi ja sanoi:
— Ei ketään.
— Eikö ketään? No missä hän voisi olla? Phil Evans mutisi.
Sitten he hiipivät keulaan asti, arvellen, että neekeri ehkä nukkui siellä jossakin sopessa… Mutta ei vieläkään näkynyt ketään.
— Olisikohan se veijari lähtenyt ennen meitä? tuumi setä Prudence.
— Oli kuinka tahansa, Phil Evans vastasi, — mutta me emme enää voi odottaa. Lähdetään siis!
Sen enempää viivyttelemättä pakolaiset tarttuivat perätysten köyteen molemmin kourin ja kietoivat jalkansa sen ympärille. Päästäen sitten itsensä luisumaan he pääsivät maahan ilman pienintäkään kommellusta.
Kuinka ihanalta heistä tuntuikaan taas polkea maaperää, jota vailla he olivat niin kauan olleet, astua lujalle pohjalle, olematta enää ilmojen leikkikaluina!
He aikoivat juuri pyrkiä saaren sisäosiin kulkemalla pitkin joen rantaa, kun heidän eteensä äkkiä ilmestyi ihmishahmo.
Se oli Frycollin.
Niin juuri, neekerin päähän oli tullut sama ajatus, jonka hänen isäntänsäkin oli toteuttanut, ja hän oli ollut niin rohkea, että oli ehtinyt edelle, ilmoittamatta asiasta mitään.
Mutta nyt ei ollut aikaa moitteisiin, ja setä Prudence aikoi lähteä etsimään turvapaikkaa jostakin saaren perältä, kun Phil Evans pysähdytti hänet.
— Setä Prudence, kuulkaa minua. Me olemme nyt päässeet Roburin käsistä. Hänet on tovereineen tuomittu hirveään kuolemaan. Sen hän kyllä ansaitseekin, mutta jos hän kunniasanallaan lupaisi, ettei enää yrittäisi ottaa meitä vangikseen…
— Sellaisen miehen kunniasana…
Setä Prudence ei ehtinyt jatkaa. Albatrossin kannelta kuului melua. Arvatenkin oli kaikki miehet siellä hälytetty liikkeelle, ja kahden matkustajan karkaaminen huomattaisiin pian.
— Tänne, tänne! huudettiin.
Se oli vartijan ääni. Hän oli siis saanut kapulan suustaan. Pitkin kantta marssittiin kiireesti. Ja heti sitten leimahtivat sähkölyhdyt luoden kirkasta valoa laajalle alalle.
— Tuolla ne ovat, tuolla! Tom Turner kiljui.
Pakolaiset oli huomattu.
Samassa antoi Robur kovalla äänellä sarjan käskyjä. Nostopotkurien ääni hiljeni, ja ankkuriköyttä alettiin kiskoa kannelle, jolloin Albatross painui yhä lähemmäksi maata.
Silloin kuului selvästi Phil Evansin ääni:
— Insinööri Robur, lupaatteko kunniasanallanne, että jätätte meidät rauhaan tälle saarelle?
— En koskaan! huusi Robur.
Tähän vastaukseen liittyi pyssynlaukaus, ja luoti raapaisi Phil Evansin olkapäätä.
— Senkin roistot! Setä Prudence puhisi.
Ja veitsi kädessään hän riensi niiden kahden kallion luo, joiden väliin ankkuri oli tarttunut. Ilma-alus ei enää ollut kuin viidentoista metrin korkeudessa maasta…
Muutamassa sekunnissa hän sai köyden katkaistuksi, ja tuntuvasti voimistunut tuuli, joka puhalsi Albatrossin kylkeä vasten, vei sen mukanaan koillista kohti, meren ylle.