RÄJÄHDYS
Kello oli nyt kaksikymmentä minuuttia yli kahdentoista. Ilma-aluksesta oli vielä ammuttu viisi tai kuusi laukausta. Setä Prudence ja Frycollin olivat siepanneet Phil Evansin väliinsä ja heittäytyneet kallioiden suojaan. Toistaiseksi heidän ei tarvinnut pelätä mitään.
Aluksi Albatross lensi yhdeksänsadan metrin korkeuteen, samalla kun se loittoni Chathamin saaresta. Sen oli täytynyt lisätä nousuvauhtiaan, jottei putoaisi mereen.
Heti kun vartija oli saanut tappuratukon suustaan ja huutanut ensimmäisen kerran, olivat Robur ja Tom Turner juosseet hänen luokseen, temmanneet hänen päästään hupun, ja katkaisseet häntä kaiteentankoon sitovat köydet. Sitten työnjohtaja oli rientänyt setä Prudencen ja Phil Evansin hyttiin: se oli tyhjä!
François Tapage puolestaan oli penkonut Frycollinin hytin; siellä ei ollut ketään!
Huomattuaan, että molemmat vangit olivat päässeet pakoon, Robur vimmastui. Setä Prudencen ja Phil Evansin pako merkitsi samaa kuin että hänen salaisuutensa ja henkilöllisyytensä oli paljastettu koko maailmalle. Kun Euroopan yli kuljettaessa oli heitetty maahan tiedonanto, hän ei ollut sen enempää välittänyt siitä, mutta se johtui siitä arvelusta, että se pudotessaan oli hyvinkin luultavasti joutunut hukkaan. Mutta nyt…
Sitten hän rauhoittui jonkin verran ja sanoi:
— He ovat päässeet pakoon, sama se! He eivät sittenkään voi moneen päivään poistua Chathamin saarelta, mutta minä ilmestyn sinne uudestaan. Minä etsin ne käsiini ja otan takaisin Albatrossille. Ja silloin…
Kolmen pakolaisen pelastuminen ei ollut läheskään varmaa. Kun ilma-alusta jälleen kyettiin ohjaamaan, se voisi piankin palata Chathamin saarelle, josta toiset eivät päässeet niinkään pian lähtemään. Tuskin kestäisi puolta vuorokautta, kun he joutuisivat taas insinöörin käsiin.
Puolta vuorokautta! Mutta viimeistään kolmen tunnin kuluttua Albatross olisi pirstaleina. Eikö hyttiin kätketty dynamiittipanos ollut yhtä tehokas kuin laivan kylkeen ammuttu torpedo, niin että tuho tapahtuisi yläilmoissa?
Sillä välin oli tuuli käynyt yhä kovemmaksi, ja ilma-alus kiiti koilliseen. Vaikkei se nyt kulkenutkaan nopeasti, saattoi kuitenkin pitää varmana, ettei Chathamin saarta voitaisi auringon noustessa nähdä enää kaukoputkellakaan.
Jotta olisi kyetty palaamaan vastatuuleen, olisi pitänyt saada vetopotkurit tai ainakin etummainen toimimaan.
— Tom, insinööri sanoi, — sytytä lyhdyt täyteen valoonsa!
— Ja kaikki miehet työhön!
— Kaikki, työnjohtaja toisti.
Nyt ei enää ollut puhettakaan siitä, että korjaustyö jätettäisiin huomiseksi. Eikä enää välitetty uupumuksesta. Albatrossin miehistöön tarttui päällikön into. Kaikilla oli kiihkeä halu saada millä keinoin tahansa pakolaiset kiinni. Heti kun etupotkuri olisi pantu paikalleen, lähdettäisiin takaisin Chathamia kohti, siellä ankkuroitaisiin uudestaan ja ryhdyttäisiin ajamaan vankeja takaa. Vasta sitten voitaisiin käydä käsiksi takapotkurin korjaamiseen, ja ilma-alus pääsisi kaikessa rauhassa jatkamaan paluumatkaansa Tyynenmeren yli X-saareen.
Joka tapauksessa oli tärkeätä, ettei Albatross joutuisi kovin kauas koilliseen. Mutta tästä oli se paha haitta, että tuuli yhä kiihtyi, eikä ilma-alus voinut pysyä paikallaan, saati kulkea vastatuuleen. Potkuriensa liikevoiman menettäneenä se oli muuttunut tavallaan ilmapalloksi, joka ei kyennyt määräämään suuntaansa. Saaren rannalle jääneet pakolaiset olivat voineet nähdä, että se oli kadonnut näkyvistä ehtimättä tuhoutua räjähdyksessä.
Tilanne huolestutti Roburia kovasti, kun hän ajatteli vastaisia suunnitelmiaan. Veisikö liian kauan ennen kuin hän pääsisi takaisin Chathamin saarelle? Samalla kun korjaustyötä kiirehdittiin, hän päätti laskeutua taas alemmas toivoen siellä kohtaavansa heikompia ilmavirtoja. Kenties Albatrossin onnistuisi pysytellä kutakuinkin paikallaan siihen asti, kunnes se jälleen pystyisi murtamaan vastatuulen voiman.
Nostopotkurien vauhtia vähennettiin, ja ilma-alus alkoi laskeutua. Jos jokin laiva olisi sattunut näkemään tätä kellumista ja liikettä räikeän sähkövalon keskellä, sen miehistö olisi varmasti pelästynyt suunniltaan.
Ollessaan enää vain puolentoista sadan metrin korkeudessa merenpinnan yläpuolella Albatross pysähtyi.
Kovaksi onneksi Robur sai silloin huomata, että tässä alemmassa ilmakerroksessa kävi vielä väkevämpi tuuli, ja ilma-alus kulki entistä nopeammin sen mukana. Vaara, että pakosta ajauduttaisiin liian kauas koilliseen, uhkasi siis nyt pahemmin kuin äsken, ja paluu saarelle lykkääntyisi yhä tuonnemmaksi.
Oli selvää, että sittenkin oli edullisempaa pysyä ylempänä, ja Albatross nousikin taas pian keskimäärin kolmentuhannen metrin korkeuteen. Ellei se siellä voinutkaan pysyä liikkumatta, eteneminen oli kuitenkin hitaampaa. Insinööri saattoi siis toivoa, että auringon noustua voisi näin korkealta vielä erottaa saaren ääriviivat, ja sinne olisi muutenkin helppo lentää, koska hän oli aikaisemmin ehdottoman tarkasti kartalla määritellyt saaren aseman.
Jos taas mieleen tuli kysymys, olivatko alkuasukkaat ottaneet pakolaiset hyvin vastaan, mikäli siellä oli ihmisiä, Robur ei vaivannut sillä päätään. Hänestä oli yhdentekevää, mitä villit tekisivät, sillä jouduttuaan tekemisiin Albatrossin hyökkäyslaitteiden kanssa he tietysti heti pelästyisivät ja pakenisivat. Vaikkapa he siis ottaisivat pakolaiset suojaansa, ei näiden kiinni saaminen tuottaisi vähääkään vaikeuksia, ja kun nuo amerikkalaiset tuotaisiin taas Albatrossin kannelle, niin…
— X-saarelta ei pääse pakoon, Robur sanoi.
Kello yhden tienoissa yöllä oli etupotkuri saatu kuntoon. Nyt ei ollut enää muuta tehtävää kuin panna se paikalleen, mikä vaati vielä tunnin verran työtä. Sitten Albatross pääsisi taas omin neuvoin lentämään, keula lounaaseen, ja sillä välin irrotettaisiin takapotkuri korjattavaksi.
Sytytyslanka paloi edelleen tyhjäksi jääneessä hytissä. Enemmän kuin kolmannes siitä oli jo palanut. Ja kipinä lähestyi dynamiittipanosta.
Jollei ilma-aluksen kaikilla miehillä olisi ollut niin kiire, olisi edes joku heistä varmasti kuullut heikkoa ritinää kajuutasta. Kenties hän olisi samalla haistanut palavan ruudin lemun. Hän olisi hätääntynyt ja ilmoittanut heti insinöörille tai Tom Turnerille. Hytti olisi tutkittu, ja sieltä olisi löydetty laatikon tapainen arkku, johon pommi oli piilotettu… Olisi vielä ehditty pelastaa tämä ihmeellinen Albatross ja kaikki ne, jotka sen mukana kiitivät ilmassa.
Mutta miehet työskentelivät keulassa, noin parinkymmenen metrin päässä pakolaisten hytistä. Mikään ei vielä houkuttanut heitä tännepäin, samoin kuin ei mikään voinut kääntää heidän huomiotaan tärkeästä työstä.
Robur itsekin oli siinä mukana omin käsin, hän kun oli taitava mekaanikko. Kiirehtiessään työtä hän ei kuitenkaan lyönyt laimin pienintäkään yksityiskohtaa, jotta kaikki tehtäisiin niin huolellisesti kuin suinkin. Oli välttämätöntä, että hän jälleen voisi täydellisesti hallita ilma-alustaan. Jollei hän saisi pakolaisia kiinni, he pääsisivät vihdoin takaisin Amerikkaan. Silloin häntä ryhdyttäisiin etsimään, ja mahdollista oli, että lopulta löydettäisiin myös X-saari. Ja sitten tulisi loppu tästä uudesta elämänmuodosta, jonka Albatrossin miehet olivat itselleen luoneet — yli-inhimillisestä, ylhäisestä elämästä!
Tällä hetkellä tuli Tom Turner insinöörin luo. Kello oli silloin neljännestä yli yksi.
— Master Robur, hän sanoi, — minusta näyttää, että tuuli on hiukan hiljenemässä ja kääntymässä samalla länteen päin.
— Mitä ilmapuntari osoittaa? Robur kysyi tarkasteltuaan taivasta.
— Se pysyy melkein paikallaan, työnjohtaja vastasi. — Kuitenkin minusta tuntuu kuin pilvet painuisivat alemmaksi Albatrossin alla.
— Todellakin, Tom Turner, eikä siinä tapauksessa liene mahdotonta, että meren pinnalla jo sataa. Mutta meille se ei tee mitään haittaa, kunhan vain pysymme sateen yläpuolella. Me saamme kaikessa rauhassa tehdä työmme loppuun. — Jos siellä sataa, Tom Turner jatkoi, — niin se on varmaankin tihkusadetta — ainakin pilvien muoto viittaa siihen — ja alempana tuuli luultavasti tyyntyy pian kokonaan.
— Epäilemättä, Tom, Robur myönsi. — Mutta kuitenkin minusta tuntuu edullisemmalta olla vielä laskeutumatta. Korjataan kaikki viat ensin, ja sitten saamme ohjata ilma-alusta mielemme mukaan. Kaikki riippuu siitä.
Muutamia minuutteja kello kahden jälkeen oli korjaustyön ensimmäinen osa päättynyt. Kun etupotkuri oli sijoitettu paikalleen, käynnistettiin sitä pyörittävät paristot. Vauhti kiihtyi vähitellen, ja Albatross palasi, keula lounaaseen päin, jokseenkin nopeasti Chathamin saarta kohti.
— Tom, Robur sanoi, me olemme ajelehtineet tuulessa noin kaksi ja puoli tuntia koilliseen. Sen suunta ei ole muuttunut, mikäli olen kompassia seuraamalla huomannut. Minusta näyttää siis, että viimeistään tunnin päästä saavumme takaisin saarelle.
— Sitä minäkin arvelen, master Robur, työnjohtaja vastasi, — sillä vauhtimme on nyt noin kaksitoista metriä sekunnissa. Kello kolmen ja neljän välillä Albatrossin pitäisi olla jälleen perillä.
— Ja se juuri onkin paras aika, Tom. Meille on tärkeätä, että saavumme sinne yöllä ja voimme laskeutua maihin kenenkään näkemättä. Pakolaiset luulevat tietysti, että me olemme kaukana koillisessa, eivätkä osaa varoa. Kun Albatross on päässyt melkein saaren kohdalle, yritämme piiloutua korkeiden kallioiden taakse. Ja vaikka täytyisi viipyä siellä muutamia päiviä…
— Niin me viivymme, master Robur, ja vaikka täytyisi tapella alkuasukkaiden koko armeijaa vastaan…
— Niin me taistelemme, Tom, loppuun asti Albatrossimme puolesta.
Sitten insinööri kääntyi miehiin päin, jotka odottivat uusia käskyjä.
— Hyvät ystävät, hän sanoi heille, — vielä ei ole tullut levon hetki.
Teidän pitää tehdä työtä auringonnousuun saakka.
Kaikki olivat valmiit siihen.
Nyt piti ryhtyä samalla tavalla korjaamaan takapotkuria, joka oli vioittunut samantapaisesti kuin etummainenkin hirmumyrskyn käydessä ilma-aluksen kimppuun etelänavan seuduilla. Mutta jotta potkuri voitaisiin helpommin vetää sisään, katsottiin parhaaksi pysähdyttää Albatross muutamiksi minuuteiksi, vieläpä panna se kulkemaan taaksepäin. Roburin käskystä käänsi koneenkäyttäjän apulainen etupotkurin pyörimään vastakkaiseen suuntaan, ja silloin ilma-alus alkoi hiljakseen peräytyä.
Kaikki miehet olivat nyt menossa peräpuolelle, kun Tom Turnerin sieraimiin lemahti outo haju.
Sytytyslangan palamisesta oli tällöin kehittynyt niin paljon kaasua arkkuun, että sitä väkisinkin tunkeutui ulos raoista ja sitä tietä hytistä.
— Häh? Tom Turner murahti.
— Mitä nyt? Robur kysyi.
— Ettekö haista? Se tuntuu olevan palavaa ruutia.
— Todellakin, Tom!
— Ja tuo haju tulee viimeisestä kajuutasta.
— Niin… vieläpä amerikkalaisten hytistä…
— Olisivatkohan ne roistot sytyttäneet tulipalon?
— Jollei se vain olisi muuta kuin tulipalo! Robur huusi. — Riko ovi,
Tom, riko ovi!
Mutta samalla kun Tom Turner aikoi juosta perään, tärisytti hirveä räjähdys Albatrossia. Kajuutat rikkoutuivat palasiksi. Lyhdyt sammuivat sähkövirran äkkiä katkettua ja pimeys oli taas täydellinen. Vaikka useimmat nostopotkurit olivat vääntyneet tai murtuneet ja siis lakanneet toimimasta, oli kuitenkin joitakin jäänyt keulan puolella edelleen pyörimään.
Äkkiä katkesi ilma-aluksen runko vähän ensimmäisen kajuutan takaa. Akkumulaattorit yhä pitivät liikkeessä etupotkuria, ja kannen takaosa repeytyi irti.
Melkein heti sen jälkeen pysähtyivät viimeisetkin nostopotkurit, ja
Albatross syöksyi merta kohti.
Putousta oli kolmetuhatta metriä, ja kaikki kahdeksan miestä tarttuivat kiinni mistä saivat otteen aluksensa hylyssä. Lisäksi putoaminen nopeutui yhä, kun ilma-alus oli kääntynyt keula alaspäin ja etupotkuri yhä pyöriessään veti sitä samaan suuntaan.
Mutta silloin Robur osoitti sellaista neuvokkuutta, joka ilmaisi tavatonta kylmäverisyyttä. Hän luisutti näet itsensä kajuutan luo, joka oli puoleksi säpäleinä, tarttui käynnistinvipuun ja käänsi potkurin pyörimään toisinpäin, jolloin se alkoi työntää ilma-alusta ylöspäin.
Siitä huolimatta tietysti yhä pudottiin, mutta vauhti hidastui; ainakaan ei Albatrossin hylky syöksynyt sillä kiihtyvällä nopeudella, jonka kappale saa ollessaan vapaasti maan vetovoiman piirissä. Ja vaikka kuolema uhkasikin ilma-aluksen miehiä, joiden oli pudottava mereen, he pelastuivat tukehtumiselta, mikä olisi ollut seurauksena, jos putoamisvauhti olisi saanut kiihtyä äärimmilleen, sillä hengitys olisi salpautunut.
Enintään kaksikymmentä sekuntia räjähdyksen jälkeen kuului hirveä molskahdus, ja ruhjoutunut Albatross katosi veden alle.