AJASSA TAAKSEPÄIN JA ETEENPÄIN.
Noin kuusi viikkoa tätä ennen, kesäkuun 13. päivänä, siis päivää myöhemmin kuin Weldon Instituutin kokoussalissa oli pidetty myrskyisä istunto, oli Philadelphian kaikissa väestöryhmissä, valkoisten ja mustien joukossa, noussut tavaton hälinä, jota on helpompi todeta kuin kuvata.
Jo aamun ensi tunteina puhuttiin kaikkialla ainoastaan edellisiltana sattuneesta oudosta ja häpäisevästä kohtauksesta. Muuan tunkeilija, joka väitti itseään insinööriksi ja mainitsi nimensä olevan Robur — Robur Valloittaja — mitä tietysti ei voitu uskoa todeksi, muukalainen, jonka kotipaikkaa tai kansallisuutta kukaan ei tiennyt, oli äkkiarvaamatta ilmestynyt saliin, herjannut ilmapallon kannattajia, häpäissyt seuran johtomiehiä, kehunut ilmaa raskaampien lentokoneiden ihmeellisiä etuja, purkanut suustaan saastaista pilkkaa kauhean metelin keskellä ja vastannut läsnäolevien luonnollisiin varoituksiin vielä pahemmilla uhkauksilla. Sitten hän oli poistunut puhujalavalta revolverien paukkuessa ja hävinnyt tiehensä. Perinpohjaisista etsinnöistä huolimatta häntä ei enää ollut löydetty eikä sen koommin kuultu puhuttavankaan hänestä.
Se oli tietysti omiaan synnyttämään huhuja, kiihottamaan kaikkien mielikuvitusta. Siinä suhteessa ei laiminlyöty mitään Philadelphiassa eikä Yhdysvaltojen 36 osavaltiossa; totta puhuaksemme oli hälinä yhtä valtava vanhassa kuin uudessa maailmassa.
Mutta kuinka paljon tämä meteli yltyikään, kun kesäkuun 13. päivänä illalla selvisi, että Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri eivät olleetkaan palanneet kotiinsa, vaikka he olivat kunnon herrasmiehiä, arvossapidettyjä ja järkeviä. Edellisenä iltana he olivat lähteneet kokoussalista kelpo kansalaisina, joilla ei ollut muuta mielessä kuin rauhallisesti päästä taas oman lietensä ääreen, vanhoinapoikina, joiden ei tarvinnut kotiin palatessaan pelätä nyrpeää vastaanottoa. Olisivatkohan he ehkä piiloutuneet jonnekin? Ei, tai ainakaan he eivät olleet maininneet mitään sensuuntaista, mikä antaisi aihetta uskoa sitä. Vieläpä oli sovittu siitä, että he seuraavana päivänä taas tulisivat seuran toimistoon, toinen puheenjohtajana, toinen sihteerin tehtäviin, koska oli päätetty pitää istunto, jossa keskusteltaisiin edellisen illan merkillisistä tapahtumista.
Eikä siinä kaikki: paitsi näiden kahden, Pennsylvanian osavaltiossa varsin huomattavan henkilön täydellistä katoamista oli myös palvelija Frycollin poissa, yhtä perinpohjin hävinnyt kuin hänen isäntänsäkin. Koskaan ei ole Toussain L'Ouverturen, Soulouquen ja Dessalinen ajoista saakka yksikään neekeri antanut niin paljon puheenaihetta. Hänellä tulisi varmaankin olemaan tärkeä sija sekä philadelphialaisten palvelijakumppaniensa että kaikkien niiden omituisten henkilöiden joukossa, joiden kuuluisuuteen tässä kauniissa Amerikan valtakunnassa ei tarvita sen enempää kuin mikä tahansa merkillisyys.
Seuraavana päivänä ei kuulunut mitään uutta. Kumpaakaan herraa tai Frycollinia ei ollut nähty missään. Nyt oltiin jo vakavasti huolestuneita. Mielet kiihtyivät yhä pahemmin. Posti- ja sähkölennätinlaitoksen edustalle kerääntyi valtavia väkijoukkoja utelemaan, oliko saapunut uutisia.
Ei vielä mitään.
Kuitenkin oli varmasti nähty heidän molempien astuvan ulos Weldon Instituutin talosta. He olivat puhelleet keskenään kovalla äänellä, ottaneet mukaansa Frycollinin, joka oli odottanut heitä portilla, sitten kävelleet pitkin Walnut-katua ja kääntyneet Fairmont-puistoon päin.
Jem Cip, kasvissyöjä, oli vielä puristanut puheenjohtajan oikeaa kättä ja sanonut hänelle:
— Huomenna tavataan!
Ja William T. Forbes, joka valmisti sokeria vaaterievuista, oli Phil Evansilta saanut sydämellisen kädenlyönnin ja kuullut hänen kahteen kertaan sanovan:
— Näkemiin… näkemiin!
Neiti Doll ja neiti Mat Forbes, jotka olivat kiintyneet setä Prudenceen mitä vilpittömimmän ystävyyden sitein, eivät osanneet tointua tämän katoamisen herättämästä hämmästyksestä. Saadakseen uutisia kadonneesta he puhuivat vielä enemmän kuin tavallisesti.
Näin kului kolme, neljä, viisi, kuusi päivää, sitten viikko, kaksi viikkoa… Ei ketään eikä mitään vihjausta, jonka avulla olisi päästy kolmen kadonneen jäljille.
Sillä välin oli järjestetty tarkat etsinnät koko kaupunginosassa… Ei mitään! Samoin niiden katujen varsilla, jotka veivät satamaan… Ei mitään! Vieläpä puistossakin, puiden seassa, tiheimmissä vesakoissa… Ei kerrassaan mitään!
Kuitenkin pantiin merkille, että laajimmalla aukeamalla ruohoa oli äskettäin tallattu, vieläpä epäilyttävällä, selittämättömällä tavalla. Samoin huomattiin ympäröivän metsän laidassa merkkejä, jotka viittasivat tappeluun. Oliko siis jokin rikollisjoukkio kohdannut molemmat herrat ja käynyt heihin käsiksi, kun ilta oli myöhäinen ja puisto silloin arvatenkin autio?
Se oli mahdollista. Poliisi ryhtyikin nyt tutkimaan asiaa virallisesti, laillista hitautta noudattaen. Naarattiin Schuylkill-joessa, haravoitiin sen pohjaa, leikattiin tasaiseksi rannikolle kasvanut tuuhea heinikko. Ja vaikka siitä ei ollut apua, puuha ei mennyt täysin hukkaan, sillä joki tarvitsikin kunnon puhdistamista. Käytännöllistä väkeä nämä Philadelphian kaupunginvaltuutetut!
Sitten turvauduttiin julkisuuden apuun, jota toivottiin sanomalehdiltä. Ilmoituksia, kuulutuksia, ellei juuri kehuskeluja, lähetettiin Yhdysvaltojen kaikille kansanvaltaisille tai tasavaltaisille lehdille, olivat ne minkä värisiä tahansa. Daily Negro, mustan rodun erityinen äänenkannattaja, julkaisi Frycollinin piirteet hänen viimeisen valokuvansa mukaan. Palkintoja ja korvauksia luvattiin kaikille, jotka voisivat antaa vähänkin tietoja kolmesta kadonneesta, vieläpä niillekin, jotka antaisivat pienenkin vihjeen, jonka avulla päästäisiin heidän jäljilleen.
— Viisituhatta dollaria! Viisituhatta dollaria! Kuka tahansa kansalainen voi…
Mikään ei tehonnut. Luvatut viisituhatta dollaria jäivät Weldon
Instituutin kassakaappiin.
— Kadoksissa! Kadoksissa! Kadoksissa!!! Setä Prudence ja Phil Evans
Philadelphiasta!
Luonnollisesti joutui ilmapallon harrastajien seura erittäin pahaan pulaan, kun sen puheenjohtaja ja sihteeri olivat näin selittämättömällä tavalla kadonneet. Aluksi tehtiin ja julistettiin kiireelliseksi sensuuntainen päätös, että Go-ahead nimisen ilmapallon rakennustyö heti keskeytettäisiin, vaikka se olikin jo edistynyt pitkälle. Sillä kun tämän hankkeen tärkeimmät alkuunpanijat, juuri ne miehet, jotka olivat siihen uhranneet melkoisen osan aikaansa ja rahojaan, olivat poissa, kuinka silloin olisi tahdottu viedä työ päätökseen ilman heidän arvokasta myötävaikutustaan? Sehän olisi ollut loukkaavaa, ja siksi oli parasta odottaa.
Mutta juuri näihin aikoihin tuli uudestaan puheeksi se outo ilmiö, joka oli niin ylenpalttisesti kiihottanut mieliä muutamia viikkoja aikaisemmin. Sillä salaperäinen kapine oli todellakin taas nähty tai oikeammin vilahdukselta näkynyt eri kertoja ilmakehän ylemmissä kerroksissa. Tosin ei kukaan tullut ajatelleeksi, että tällä niin merkillisellä uudelleen näyttäytymisellä ja yhtä arvoituksellisella Weldon Instituutin kahden jäsenen katoamisella oli mitään yhteyttä. Tavaton annos mielikuvitusta olisikin tarvinnut olla sillä ihmisellä, joka olisi arvannut näiden kahden tosiasian kuuluvan yhteen.
Oli miten oli, asteroidi, meteori, tulennuoli, lentävä hirviö, ilmaraana, tai miksi kukin sitä nimitti, oli taas havaittu sellaisissa oloissa, että voitiin entistä paremmin arvioida sen kokoa ja muotoa. Aluksi se nähtiin Kanadassa niiden alueiden kohdalla, jotka ulottuivat Ottawasta Quebeciin, vieläpä jo seuraavana päivänä setä Prudencen ja Phil Evansin katoamisen jälkeen: sitten myöhemmin Kaukaisen Lännen tasankojen yläpuolella, jolloin se ajoi kilpaa junan kanssa suurella Pacific-radalla.
Siitä päivästä lähtien määrätyt ajatukset syrjäyttivät maailman tiedemiesten epävarmuuden. Tuo esine ei lainkaan ollut luonnontuote; se oli lentokone, jossa oli otettu käytäntöön ilmaa raskaamman teoria. Ja jos tämän ilma-aluksen luoja ja päällikkö vielä tahtoisi salata henkilöllisyytensä, hän ei näkynyt ainakaan haluavan pitää konettaan salassa, koska oli laskeutunut niin lähelle ihmisten katseltavaksi Kaukaisessa Lännessä. Millaista mekaanista voimaa hän käytti, millaisia olivat ne koneet, jotka panivat ilma-aluksen liikkeelle tai kannattivat sitä, niihin kysymyksiin ei osattu vastata. Ainakin oli ehdottoman varmaa, että tällä laitteella oli suorastaan poikkeuksellinen liikkumiskyky. Sillä muutamia päiviä myöhemmin se oli havaittu Taivaan valtakunnan yläpuolella, sitten Hindustanin pohjoisosassa ja taas vähän ajan kuluttua Venäjän loputtomien arojen yllä.
Kuka siis oli tämä rohkea mekaanikko, jolla oli hallussaan niin erinomainen ilma-alus, etteivät valtakuntien rajat merkinneet hänelle mitään eivätkä valtameretkään pysähdyttäneet hänen lentoaan, vaan hän saattoi kulkea maapallon ilmakehässä yhtä helposti kuin joku muu omilla tiluksillaan? Pitikö otaksua, että se oli sama Robur, joka oli niin töykeästi paiskannut teoriansa vasten Weldon Instituutin kasvoja silloin, kun hän ilmestyi murskaamaan ohjattavien ilmapallojen haaveen?
Kenties tämä ajatus tuli muutamien teräväjärkisten mieleen. Mutta — merkillinen ilmiö todella — kukaan ei osannut kuvitella, että mainittu Robur olisi mitenkään ollut vaikuttamassa Weldon Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin kohtaloon.
Kaikki olisi jäänyt salaperäisyyden verhoon, ellei olisi saatu erästä sähkösanomaa, joka lähetettiin Ranskasta, New Yorkin kautta Amerikkaan heinäkuun 6. päivänä kaksikymmentäkolme minuuttia vaille kaksitoista päivällä.
Mitä tässä sähkösanomassa ilmoitettiin? Siinä oli sama teksti kuin Pariisissa löydettyyn nuuskarasiaan kätketyssä tiedonannossa, joka paljasti, miten oli käynyt niiden kahden arvoisan kansalaisen, joiden kuolemaa jo oltiin vähällä julkisesti surra Yhdysvalloissa.
Ihmisryöstön toimeenpanija oli siis se Robur-niminen insinööri, joka oli varta vasten saapunut Philadelphiaan murskatakseen ilmapallon harrastajien teorian jo ennen kuin se niin sanoaksemme oli kuoriutunut munasta! Hän siis komensi Albatross-nimistä ilma-alusta! Kostoksi hän oli ryöstänyt setä Prudencen ja Phil Evansin ja kaupanpäällisiksi palvelija Frycollinin. Ja kaikkia näitä kolmea henkilöä saattoi pitää ikipäiviksi menneinä, ellei heidän maanpäällisten ystäviensä onnistuisi jollakin keinolla, esimerkiksi rakennettuaan koneen, joka kykenisi taistelemaan tuon voimakkaan lentokoneen kanssa, tuoda heidät takaisin maankamaralle.
Mikä kiihtymys, mikä tyrmistys! Pariisista tullut sähkösanoma oli osoitettu Weldon Instituutin toimistoon. Seuran jäsenet saivat siitä heti tiedon. Kymmentä minuuttia myöhemmin sai koko Philadelphia kuulla tämän uutisen puhelimitse, sitten vajaan tunnin kuluttua koko Amerikka, sillä se oli sähkötetty edelleen pitkin uuden mantereen lukemattomia lennätinlankoja. Sitä ei haluttu uskoa, eikä kuitenkaan mikään ollut sen varmempaa. Se on varmaankin jonkun ilkeämielisen leikinlaskijan kuje, sanoivat jotkut; kaikkein vastenmielisintä huijausta, väittivät toiset. Kuinka sellainen kaappaus olisi voitu suorittaa Philadelphiassa, vieläpä niin salaa? Kuinka Albatross olisi voinut laskeutua maahan Fairmont-puistossa, niin ettei sen ilmestymistä Pennsylvanian osavaltion näköpiiriin olisi kukaan pannut merkille?
Niinpä kyllä. Olihan tällaisissa huomautuksissa perää. Epäuskoisilla oli vielä oikeus epäillä. Mutta se oikeus riistettiin heiltä, kun oli kulunut viikko sähkösanoman saapumisesta. Heinäkuun 13. päivänä oli ranskalainen postilaiva Normandie laskenut ankkurin Hudson-joen suulle, tuoden mukanaan kuuluisan nuuskarasian. New-Yorkin rautatie toimitti sen kiireimmiten Philadelphiaan.
Se oli todellakin Weldon Instituutin puheenjohtajan nuuskarasia. Jem Cipin olisi sinä päivänä ollut viisasta nauttia tukevampi ateria, sillä hän oli vähällä pyörtyä tuntiessaan tuon rasian. Kuinka usein hän olikaan siitä ottanut hyppysellisen nuuskaa ystävyyden merkiksi. Neiti Doll ja neiti Mat tunsivat myös tämän nuuskarasian, jota he olivat niin monesti katselleet toivossa saada kerran pistää sinne laihat vanhanpiiansormensa. Lisäksi oli todistajina heidän isänsä William T. Forbes, Truk Milnor, Bat T. Fyn ja monta muuta seuran jäsentä. Satoja kertoja he olivat nähneet sen aukenevan ja taas sulkeutuvan kunnioitetun esimiehensä hyppysissä. Lopuksi saatiin sille varmennus setä Prudencen kaikilta ystäviltä tässä Philadelphian kelpo kaupungissa, jonka pelkkä nimikin — kuten sopisi tavantakaa toistaa — ilmaisee sen asukkaiden rakastavan toisiaan kuin veljiään.
Näin ollen ei tässä suhteessa ollut vähintäkään epäilyä. Ei ainoastaan puheenjohtajan nuuskarasia, vaan myös hänen hyvin tunnettu käsialansa joka näkyi tiedonannossa, esti epäuskoisia tästä lähtien kohauttamasta olkiaan. Silloin alkoi vaikerrus, ja epätoivoiset kädet suuntautuivat taivasta kohti. Setä Prudence ja Phil Evans vankeina liitelemässä lentokoneessa, eikä kenelläkään edes ollut aavistusta, kuinka heidät pelastettaisiin sieltä!
Niagara-Fallsin yhtiö, jonka suurin osakas oli setä Prudence, oli vähällä lopettaa liiketoimensa ja pysähdyttää koskensa. Walton Watch Company aikoi jo muuttaa rahaksi koko kellotehtaansa menetettyään johtajansa, Phil Evansin.
Niin, tämä oli yleinen suru, eikä sana "suru" ole suinkaan liioiteltu, sillä lukuunottamatta muutamia huimapäitä, jollaisia tavataan Yhdysvalloissakin, ei voitu toivoa, että enää koskaan saataisiin nähdä näitä kahta arvossapidettyä kansalaista.
Sillä välin ei kuulunut enää mitään uutisia Albatrossista sitten sen Pariisin ylityksen, paitsi että se oli muutamia tunteja myöhemmin nähty Rooman yläpuolella — siinä kaikki. Eikä siinä olekaan mitään outoa, kun ottaa lukuun, kuinka nopeasti ilma-alus oli kulkenut Euroopan yli pohjoisesta etelään ja sitten viistoon välimeren poikki. Tämän hurjan vauhdin vuoksi sitä ei ollut kaukoputkilla voitu havaita millään kohdalla matkansa varrella. Tähtitornien oli turha panna henkilökuntansa seuraamaan sitä yöllä ja päivällä, sillä Robur Valloittajan lentokone oli kiitänyt joko niin kaukana tai niin korkealla — Ikariassa, kuten hän itse joskus sanoi — että oli toivotonta koskaan havaita sitä.
Tässä sopii lisätä, että jos sen vauhti olikin hiljentynyt Afrikan rannikon kohdalla, sitä ei kuitenkaan huomattu etsiä Algerin taivaalta, kun setä Prudencen tiedonantoa ei silloin vielä tunnettu. Ilma-alus havaittiin kyllä Timbuktun yläpuolella, mutta tämän kuuluisan kaupungin tähtitorni — mikäli siellä on tällainen laitos — ei ollut vielä ehtinyt lähettää Eurooppaan havaintojensa tulosta. Mitä taas tulee Dahomeyn kuninkaaseen, niin hän olisi ennemmin leikkauttanut päät pariltakymmeneltä tuhannelta alamaiseltaan, niiden joukossa ministereiltään, kuin tunnustanut jääneensä tappiolle ottelussaan lentokoneen kanssa. Sitä hänen itserakkautensa ei olisi sietänyt.
Sitten insinööri Robur oli kulkenut Atlantin valtameren ylitse, saapunut Tulimaan ja edelleen Kap Hornin kohdalle. Sieltä hän joutui, hieman vastoin tahtoaan, käväisemään etelänavan seuduilla, jopa pyyhältämään itse navankin yli. Mutta näiltä ikuisen pakkasen perukoilta ei ollut syytä odottaa mitään uutisia.
Niin kului heinäkuu, eikä yksikään ihmissilmä voinut kerskua edes vilahdukselta nähneensä ilma-aluksen.
Sitten päättyi elokuukin, ja epätietoisuus Roburin vankien kohtalosta pysyi ennallaan. Nyt saattoi jo kysyä, eikö insinööri ollut, samaan tapaan kuin Ikaros, ensimmäinen historian mainitsemista lentäjistä, joutunut uhkarohkeutensa uhriksi.
Yhtä tuloksettomana kului myös syyskuu tai oikeastaan sen ensimmäiset 27 päivää.
Tosin tässä maailmassa on pakko mukautua kaikkeen. Ihmisluonteen mukaista on unohtaa entiset kärsimykset. Unohdetaan, koska on välttämätöntä unohtaa. Mutta tällä kertaa on sanottava maanpäällisen yleisön kunniaksi, että se uskollisesti pysyi ennallaan. Ei, se ei käynyt vähääkään kylmäkiskoiseksi muistellessaan millaisen kohtalon kaksi valkoista ja yksi neekeri olivat joutuneet kokemaan, kun heidät oli temmattu yläilmoihin kuten profeetta Elias, jonka palaamisesta maan päälle raamattu ei kuitenkaan ollut antanut lupausta.
Ja tämä onnettomuus tuntui katkerampana Philadelphiassa kuin missään muualla. Siihen liittyi hiukan henkilökohtaistakin pelkoa. Robur oli kostaakseen ryöstänyt setä Prudencen ja Phil Evansin heidän kotiseudultaan. Hän oli todellakin kostanut, joskin vääryydellä. Mutta riittäisikö se tyydyttämään hänen kostonhimoaan? Eikö hän ulottaisi sen myös toisiin, jotka olivat Weldon Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin ystäviä? Ja kuka saattoi väittää olevansa turvassa täydellisesti ilmaa hallitsevan miehen hyökkäyksiltä?
Mutta sitten, syyskuun 28. päivänä, levisi merkillinen uutinen kuin kulovalkea läpi kaupungin. Setä Prudence ja Phil Evans olivat muka iltapuolella jälleen ilmestyneet Weldon Instituutin puheenjohtajan yksityisasuntoon.
Ja merkillisintä oli se, että tämä uutinen oli tosi, vaikka järki-ihmiset eivät aluksi ottaneet sitä uskoakseen.
Ilmeinen tosiasia kumosi kuitenkin kaikki epäilykset. Siinä molemmat kadonneet olivat omassa persoonassaan, kaikkea muuta kuin aaveina… ja Frycollin oli myös tullut takaisin.
Seuran jäsenet, sitten heidän ystävänsä ja vihdoin suuret kansanjoukot riensivät setä Prudencen talolle. Molempia toveruksia tervehdittiin ylenpalttisen innostuneesti; kaikki puristivat heidän kättään riemusta huutaen.
Siellä oli Jem Cip, jätettyään kesken ateriansa, johon kuului paistettua vuohenkaalia, samoin kuin William T. Forbes ja hänen molemmat tyttärensä, neiti Doll ja neiti Mat. Ja tänään setä Prudence olisi voinut ottaa vaimokseen heidät molemmat, mikäli olisi ollut mormooni; mutta hän ei sattunut kannattamaan tätä uskonlahkoa eikä edes aikonut niin tehdä. Saapuvilla olivat myös Truk Milnor, Bat T. Fyn ja vihdoin seuran kaikki jäsenet. Vielä nytkin tuntuu ihmeelliseltä, kuinka setä Prudence ja Phil Evans pääsivät hengissä tuhansien käsien puristuksesta, joka heidän täytyi kestää kulkiessaan koko kaupungin halki.
Samana iltana piti Weldon Instituutilla olla viikkokokouksensa. Tietysti odotettiin, että puheenjohtaja ja sihteeri saapuisivat sinne tavallisille paikoilleen. Mutta koska he eivät vielä olleet kertoneet seikkailuistaan — kenties heille ei ollutkaan annettu suunvuoroa? — niin toivottiin myös, että he kokouksessa kertoisivat yksityiskohtia myöten, mitä olivat kokeneet retkellään.
Syystä tai toisesta molemmat olivatkin pysyneet mykkinä. Yhtä sanaton oli myös palvelija Frycollin, joka oli ollut vähällä revetä kappaleiksi veriheimolaistensa riehaantuneessa syleilyssä.
Mutta se, mitä molemmat ystävykset eivät olleet sanoneet tai tahtoneet sanoa, oli tapahtunut seuraavalla tavalla:
Muistetaanhan vielä, kuinka uskaliaasti Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri olivat heinäkuun 28. päivän vastaisena yönä paenneet ilma-alukselta, kuinka ihastuneina he olivat polkeneet Chathamin saaren kalliopohjaa. Sitten oli ammuttu Phil Evansia, setä Prudence oli katkaissut köyden, ja lounaistuulen ajamana oli Albatross, jonka kumpikaan vetopotkuri ei ollut kunnossa, lähtenyt kiitämään ulapalle, nousten samalla hyvin korkealle. Sytytettyjen sähkölyhtyjen ansiosta saarelle jääneet olivat voineet seurata samalla sen menoa jonkin aikaa, mutta pian se oli kadonnut pimeyteen.
Pakolaisten ei enää tarvinnut pelätä mitään. Miten Robur olisi voinut palata saarelle, kun ilma-aluksen potkurit varmaankin pysyisivät toimintakyvyttöminä vielä kolme tai neljä tuntia?
Sillä välin ehtisi räjähdys tuhota aluksen. Albatrossista jäisi vain kelvoton hylky kellumaan merellä, ja kaikki siinä olleet miehet olisivat ruhjoutuneina meren saaliina.
Kosto olisi silloin täyttynyt kaikessa kauheudessaan.
Setä Prudence ja Phil Evans katsoivat laillisesti puolustaneensa itseään, eikä heillä siis ollut tunnonvaivoja.
Phil Evans oli saanut vain mitättömän haavan ilma-aluksen kannelta ammutusta luodista. Kaikki kolme miestä lähtivät liikkeelle rantaa pitkin toivoen tapaavansa alkuasukkaita.
Tässä toivossa he eivät pettyneetkään. Chathamin länsirannikolla asui noin viisikymmentä mustaihoista, jotka elättivät itseään kalastuksella. He olivat nähneet ilma-aluksen laskeutuvan saaren kohdalle. Nyt he soivat pakolaisille sellaisen vastaanoton kuin nämä olisivat olleet yliluonnollisia, jumaloitavia olentoja, tai siitä ainakaan ei paljon puuttunut. Heidät majoitettiin kaikkein mukavimpaan majaan. Koskaan ei Frycollin enää saisi tällaista tilaisuutta esiintyä mustien jumalana.
Kuten setä Prudence ja Phil Evans olivat olettaneet, he eivät nähneet ilma-aluksen palaavan saarelle. Siitä he tietysti tekivät sen johtopäätöksen, että räjähdys oli sen tuhonnut jossakin hyvin korkealla. Koskaan ei siis enää kuultaisi puhuttavan insinööri Roburista eikä hänen ihmeellisestä koneestaan tai tovereistaan.
Nyt ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa tilaisuutta päästä takaisin Amerikkaan. Mutta merenkulkijat poikkeavat hyvin harvoin Chathamin saarelle. Näin kului koko elokuu, ja pakolaiset saivat jo aihetta miettiä, eivätkö he olleet joutuneet vankilasta toiseen, jossa Frycollin sentään tuli paremmin toimeen kuin yläilmojen tyrmässä.
Vihdoin, syyskuun 3. päivänä, tuli sinne muuan laiva täydentämään juomavesivarastoaan. Kuten vielä muistettaneen, setä Prudencella oli Philadelphiassa Albatrossin miesten käsiin joutuessaan mukanaan muutamia tuhannen dollarin seteleitä — enemmänkin rahaa kuin oli tarpeen korvaamaan matkakulut Amerikkaan asti. Kiitettyään palvojiaan, jotka osoittivat heille jäähyväisiksi ylenpalttisen harrasta kunnioitusta, setä Prudence, Phil Evans ja Frycollin astuivat laivaan matkustaakseen Aucklandiin. Seikkailuistaan he eivät kertoneet sanaakaan, ja kahden päivän kuluttua he saapuivat Uuden Seelannin pääkaupunkiin.
Siellä he pääsivät matkustajiksi eräälle postilaivalle, joka purjehti Tyynenmeren poikki, ja syyskuun 20. päivänä, mitä mukavimman merimatkan jälkeen, Albatrossista pelastuneet kolme miestä astuivat San Franciscon laiturille. He eivät olleet maininneet, keitä he olivat tai mistä he tulivat; mutta kun he olivat avokätisesti maksaneet matkaliput, yksikään amerikkalainen laivakapteeni ei olisi vaatinut heiltä enempää.
San Franciscossa he nousivat ensimmäiseen junaan, joka lähti mantereen poikki pitkin suurta Pacific-rataa, ja 28. päivänä he olivat perillä Philadelphiassa.
Tällainen on suppeassa muodossa kertomus siitä, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun pakolaiset olivat jättäneet ilma-aluksen ja lähteneet Chathamin saarelta. Näin oli siis puheenjohtajan ja sihteerin mahdollista vielä samana iltana asettua tavallisille paikoilleen Weldon Instituutin toimistossa, jonne saapui tungokseen asti väkeä.
Kumpikaan heistä ei ollut koskaan esiintynyt niin tyynenä. Kun heitä katseli, ei tuntunut ollenkaan siltä, että oli sattunut mitään poikkeuksellista kesäkuun 12. päivän ikimuistettavan kokouksen jälkeen. Tuntui kuin heidän elämässään ei olisi ollutkaan noita kolmea ja puolta kuukautta!
Kun oli tullut hiljaisuus läsnäolijoiden hurraa-huutojen jälkeen, jotka he kumpikin ottivat vastaan niin rauhallisesti, ettei heidän kasvoillaan näkynyt vähintäkään liikutusta, setä Prudence pani taas hatun päähänsä ja alkoi puhua:
— Arvoisat kansalaiset, kokous on alkanut.
Kaikki taputtivat käsiään vimmatusti ja syystäkin. Sillä jollei ollutkaan eriskummallista, että kokous alkoi, niin se ainakin oli erinomaista, että kokouksen avasi setä Prudence, Phil Evansin avustamana.
Puheenjohtaja antoi innostuksen purkautua vapaasti ja odotti maltillisesti, kunnes taas oltiin hiljaa. Sitten hän jatkoi:
— Viime kokouksessamme, hyvät herrat, oli keskustelu hyvin vilkasta (kuulkaa, kuulkaa!) niiden eri puolueiden kesken, joista toinen vaati, että Go-ahead-palloomme pannaan potkuri keulaan, kun taas toinen puolue kannatti peräpotkuria. (Hämmästyksen oireita.) Mutta nyt olemme keksineet keinon, jolla molemmat vastakkaiset mielipiteet saadaan sopimaan yhteen, ja tämä keino on seuraava: ilmapalloon pannaan kaksi potkuria, toinen gondolin keulaan, toinen sen perään. (Perinpohjainen tyrmistys ja äänettömyys.) Siinä kaikki.
Niin, ei sanaakaan lisää. Weldon Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin ryöstöstä yläilmoihin ei hiiskaustakaan! Ei vihjettäkään Albatrossista tai insinööri Roburista! Ei puoltakaan sanaa koko retkestä tai siitä, miten he olivat päässeet pakoon vankeudestaan, miten oli käynyt ilma-aluksen, vieläkö se kiiti avaruudessa ja pitikö odottaa uusia kostotoimia seuran jäseniä vastaan!
Tietysti kaikilla näillä ilmapallon harrastajilla oli kova halu kysellä setä Prudencelta ja Phil Evansilta; mutta nämä näyttivät niin vakavilta ja sulkeutuneilta, että kaikkien mielestä oli sopivinta pitää arvossa heidän vaiteliaisuuttaan. Kun he katsoisivat sopivaksi puhua, saataisiin kyllä kuulla, ja suuri kunnia olisikin silloin kuunnella heidän kertomustaan.
Kaikesta päättäen tässä merkillisessä jutussa piili ehkä jokin salaisuus, jota ei vielä saanut kertoa maailmalle.
Ja sitten setä Prudence jatkoi puhettaan sellaisen hiljaisuuden vallitessa, jota ei tähän asti ollut milloinkaan saatu kokea Weldon Instituutin kokouksissa:
— Hyvät herrat, nyt ei ole muuta jäljellä kuin lopullisesti valmistaa Go-ahead, jonka tehtäväksi tulee valloittaa yläilmojen valtakunta. Kokous on päättynyt.